Hylätty, huomiotta jätetty.

Mitä tapahtu eilen... Nyt ku istun jälleen tässä tutussa paikassani sohvan kulmassa iltakahvia juoden ja mietin eilistä, niin se joka eilen oli "vallassa" en ollu mä. Siis sama mikä oon nyt. En mä elämäniloa uhku, päinvastoin, mutt eilisessä tyypissä oli niin paljon jotain eläimellistä paniikkia, epätoivosta raivoa ja pakenemisen halua. Nyt mä oon enkä taija tuntea oikeen yhtään mitään.

Tänään mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en ehtis ajatella mitään, eli aamuvuoron jälkeen tulin kotiin ja aloin leipomaan ruissämpylöitä, sitt tein ruokaa (jota unohin en ehtiny syyä ite) ja sitt koirat mukaan ja ulos lenkille. Jossain välissä kuulustelin pojan kokeisiin lukemisen, sitt hiusväri päähän. Ja nyt oon tässä, juon kahvia ja kirjotan. Mun on aina pakko hyödyntää nää vähänki paremmat päivät ja saaha mahollisimman paljon aikaan. Aika surullista, siis ett on pakko pysyä liikkeessä ja kiireisenä jotta ei romahtais. Oon miettiny, ett yritänköhän mä jotenki korvata leipomisilla ja lämpimällä kodilla sitä puuttuvaa "äitihahmoa" joka mä oon huonoina hetkinä, eli useimmiten. Vai yritänkö mä antaa pojalle sellasia hyviä hetkiä mitä ite lapsena kaipasin tai mistä jäin kokonaan paitsi, eli. vastaleivotun leivän tuoksu kun koulusta palatessa astuu eteiseen tai läksyjen kuulustelu, ajan antaminen arjen keskellä. Tai ehkä mä myritän vaan peitellä huonommuuttani.

Mä en uskalla vielä avata enempää sitä asiaa mikä aktivoi mussa sen eilisen olion. Mutt siihen liittyy murrosikäinen mä. Ja se mä olin eilen...nyt tavoitan sen tunteen. Ja siitä terapeutti haluaa mun kans puhua tulevilla kerroilla... Siitä ei tuu hauskaa ja mua pelottaa ett kuinka mä kestän, selviän. Mun täytyy kohdata ne tunteet jotka mun sisällä velloi vaikka sillon ku maalasin huoneeni seinille maalauksia omalla verelläni eikä kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota...

Eilen mä tunsin sitä tuskaa ja hylätyksi tulemista niin aidosti, ett mielessä pyöri ajatus, ett jos mulla vaan olis purkki Propralia niin heittäisin ne kaikki armotta huiviin enkä töpeksis kuten viimeks. Mä niin muistan niiden maun suussa...sen kuinka olin horrostilassa ja vaikka makasin (kai) selälläni suorassa, niin musta tuntu aivan ku oisin heilunu sikiöasennossa, kädet kippurassa rintakehän päällä ja mä huojuin puolelta toiselle sydämen hidastuvien lyöntien tahdissa. Olin ku Mikki merihädässä, paitsi ett siitä oli hauskuus kaukana.

Hmm...tällasia fiiliksiä siis tänään. Mieli on hajalla, vaikka mainittakoon ett oon nauranu tänään. Ja eilen en viiltäny vaikka mieli todella oli siihen otollinen. Täytyy olla onnellinen tuollasista naurettavan pienistä asioista jotta pystyy jatkamaan eteenpäin.

Hyvä Jaska, mahtavaa...