Do you need me?

Viime terapiakerralla tuli puheeksi mun murrosikä kun olin sanonu terapeutille ett vanhemmuus on muuttunu tosi vaikeaksi nyt kun poika alkaa olemaan murrosikäinen. Kerroin kuinka helvetillistä mun on ajatella poikani kasvavan ja vähitellen alkavan kokeilemaan omia siipiään.Kerroin kuinka oltiin käyty pojan kans vauvauinnissa, kierretty kaikki kaupungin puistot ja leikkipaikat, uimarannat ja lasten tapahtumat, kuinka laulettiin, leivottiin ja askarreltiin pojan ollessa pieni. Kerroin kuinka hankalaa mun on olla äiti nyt kun lapsi onkin jo isompi eikä tarvitsekkaan huolehtijaa koko ajan. Kerroin kuinka vaikeaa mun on asettaa rajoja mutt samalla kuitenkin antaa vähän vapauksiakin. Kerroin kuinka paljon mä pelkään, ett pojalle tapahtuu jotain pahaa joko sen vuoksi etten ole huolehtinu tarpeeksi tai etten ole muistanut varottaa jostain, tai jos en oo huomannu jotain, tai jos oon antanu liikaa vapauksia tai antanu pojalle luvan mennä johonkin ja siellä tapahtuu jotain tai helkutti vie, ihan mitä vaan! Mä pelkään ett oon yhtä huono äiti mitä omani oli mulle, etenkin nyt kun murkkuikäisellä alkaa mieli myllertään ja maailma tuntuu joskus niin kurjalta paikalta. (hei...nyt tuli mieleen, ett entä jos mä en ookkaan traumatisoitunu ja masentunu vaan mulla onki murrosikä?!? ) Mä haluaisin olla kaikkea mitä äitini ei ollu ja jättää tekemättä kaiken sen mitä äitini teki. Mä pelkään etten mä pysty olemaan riittävän hyvä. Mä pelkään ettei poika tarvi mua enää. ettei kukaan tarvi.Tästä juteltua terapeutti sano, ett kaikki mun kokemat asiat murrosikäisenä heijastuu suoraan tähän päivään kun oma lapsi alkaa käymään läpi samaa ikäkautta. Ja siks terapeutti haluaakin alkaa käymään läpi mun nuoruutta. Mä en oota sitä yhtään innolla...vaikka tiiänkin sen olevan edessä ennemmin tai myöhemmin. 

 Törmäsin aiheeseen tässä illan aikana, tällä kertaa positiivisessa mielessä. Pojalle kun on kasvoihin ilmestyny muutama näppy jotka sitä niin kovasti häiritsee, niin huomasin saavani "mielenrauhaa" kun sain tehä pojalle pienen kasvohoidon savinaamioineen kaikkineen. Muistan kuinka kamalaa oli kun itellä oli nuorena naama täynnä näppyjä ja kuinka sain kärsiä kiusaamisesta niistä johtuen. Oli hirveää pitää koulussa esim. esitelmää kun luokan pojat naureskeli ja huuteli "kattokaa kuin ruma tuo on, hyi!! mitä tuo on syöny että siitä on tullu tuollanen, pikkusen ällöttävä"! Se oli hirveää ja vuosia jatkuneesta kiusaamisesta johtuen en suostu vieläkään menemään juuri minnekkään ilman meikkiä. Pojan pari näppyä on kyllä aivan eri asia kuin omat kasvoni nuorena, etenkin kun en ite niihin mitään hoitoainetta saanu perus saippuan lisäksi. Mutt haluan opastaa poikaa kasvojen ihon hoidossa jotta hän ei joutuis kiusallisiin tilanteisiin. Ihmetyksekseni poika suhtautu kasvojen hoitoon hyvin vaikka onkin poika. Olin varautunu johonkin vastalauseeseen ettei pojat mitään savinaamioita käytä, mutt eipä sellasta kuulunu. :) Huomasin tuolla kasvojenhoito-tilanteella olleen muhun jotenkin hyvä vaikutus, siis ett mä tykkäsin siitä. Mulla on joka paikka pullollaan kaikkia kasvojenhoitotuotteita joka tilanteeseen ja tapaukseen ja oon "rasvahörhö" joten siksikin kai oli mukava siirtää sitä tietoa ja apua toiselle.

Jotta postaus ei liian hyväksi menis, niin kyllä mä oon pariin kertaan ollu vajoamassa ahistukseen ja pimeyteen, mutt (en kyllä tiiä miten) jotenki sain itteni rauhoteltua. Kyllä mulla oli silmät täyttyny kyynelistä ja mielessä pyöri ajatus "miks mä oon täällä, ei kukaan ees huomaa mun olemassaoloa tai ees huomaavan jos katoaisin, ei kukaan välitä, tää on tätä samaa harmaata päivästä toiseen, ei tässä oo mitään järkeä".  Mä ajattelen yhä noin, mutt yritän mennä seuraavaan päivään ja ettiä jostain sisältöä elämääni, ehkäpä keksiä tai löytää jotain uutta...