Tabletteja, viiltoja ja piilopaikkoja.

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen syyslomaa. Mulla syyslomaa on peräti koko ens viikko ja  seuraavastakin viikosta vielä kaks päivää. Oon odottanu tätä hetkeä kun saa hetkeksi unohtaa kaiken töihin liittyvän ja pyyhkiä kasvoilta kestohymyn.

Oon odottanu tätä vaikka tiiän kyseisten päivien joko auttavan mua tai sitt tuhoavan mut. Kaipaan lepoa ja rauhaa mutt se tarkottaa myös sitä, ett mulla on tuhottomasti aikaa olla itteni kans ja aikaa kuunnella mieltäni joka ajoittain kertoilee mulle kamalia asioita. Parasta kai olis jos voisin erakoitua johonkin kauas korpimökkiin jossa ei olis yhtään mitään muuta kuin luonto ja mä.Tuli mieleen ett mökki järven rannalla olis ihana, mutt sitt tajusinkin ett eipä siinä menis aikaakaan kun olisin kellumassa järvessä eufoorisessa mielentilassa. Tai sitt laittaisin itteni heiluriksi jostain metsän puusta. Eli ei siis sittenkään mökkiä järven rannalta eikä luonnon keskeltä. Ehkäpä jostain vuoristosta? Noh, eiköhän sieltäkin joku oksa löytyis. Eli täytyy siis unohtaa erakoituminen. Mutt ku jotenkin mä oon alkanu pelkään kaikkia ihmisiä niin erakoituminen tuntuis siinä mielessä ihanalta vaihtoeholta. Mä en osaa kertoa mitä mä ihmisissä pelkään...ehkä pelkään kaikkien tavalla tai toisella satuttavaan mua. Tai ehkä mä pelkään olevani liian erillainen tavallisten ihmisten joukkoon. Häpeä pitää mut kaukana muista. Mun mieli muokkaa maailmasta pahan ja saa kauniin näyttämään kamalalta. Tästä:

mun mieli saa muokattua tämän:

Eli vaikka mä kuinka yritän taistella ja nähä elämässä vielä niitä hyviä ja kauniita asioita niin se ei oo todellakaan helppoa. Tuntuu ett se on täysin mahotonta! Musta tuntuu ett oon kadottanu sen hölmöilevän ja jekkuilevan Jaskan johonkin. Mä en enää jaksa hymyillä, en puhua enkä höpötellä. En halua olla reipas enkä mitään muutakaan. En haluais olla ollenkaan. Ilta on kääntymässä vähitellen yöksi ja mua ahistaa suunnattomasti ajatus makuuhuoneesta. MÄ EN HALUA NUKKUA! Oon koittanu miettiä ett mikä mua alkaa aina iltaisin ahistamaan vaikka päivä oliskin ollu hyvä. Mutt mä en tiiä. Kai se tulee jostain menneisyydestä ja siitä, ett kaikkialla muualla on turvallista paitsi kotona, sisällä. Hölmöä, mutt mä tunnen oloni paljon turvallisemmaksi ulkona pimeässä kävelemässä ympäriinsä kuin omassa kotona, omassa sängyssä. Kotona mun täytyy kehitellä ulospääsyreittejä ja löytää kaikkialta piilopaikkoja! On erittäin työlästä pelätä kaikkea omassa kotona. Tiiän ett lääkkeiden avulla saan vaivutettua itteni uneen, mutt se ei kuulosta terveeltä ja normaalilta. Siis se, ett mä tarvin lääkkeitä elämiseen ja olemiseen. Ilman tabletteja mä en pystyis olemaan enkä tekemään mitään. Noh, näillä mennään.

Ai niin, edellisen postauksen jälkeen kun pääsin Maestrolta kotiin, jonne Beijb vielä jäi, niin mun oli pakko jälleen kerran...viiltää. Mun mieli oli täyttä kaaosta ja sisällä roihus tulipalo. Mun oli aivan pakko päästää paha ulos... Tällä kertaa mä oon aika helkutin tyytyväinen itteeni sillä onnistuin löytämään sellaisen paikan kropastani josta viiltoa ei huomaa ellei tiedä mitä etsii. Beijb ei siis tykkää yhtään mun "itseilmaisusta" ja mä taas en halua tuottaa sille pahaa mieltä näyttämällä taas uusia viiltoja. Mä tiiän etten sais tarttua puukkoon, mutt emmä nyt tiiä syytä lopettaakkaan sillä vaikka muuta väitetään, niin se helpottaa hetkeksi ja jossain määrin voin pysyä kasassa. Tai ehkä se on enemmänkin niin, ett ensin oon aivan hajallaan ja viiltämisestä aiheutuva kipu tavallaan kasaa mut kokoon.

Pakko kai lopettaa tältä erää ja mennä ottamaan yölääkeet sekä valmistautuun tulevaa yötä varten. Hyvää yötä, yritetään nukkua <3