Mieleni on hävinnyt, pimeyteen kadonnut.

En tiiä mitä kertoisin. En tiiä oonko liian täynnä kaikkee vai olenko täysin lopussa. Mulla on sellanen...hmm...jotenki "näkymätön" olo. Siis sellanen ett mä kyllä tiiän

olevani olemassa mutt mulla ei tee paskaakaan. Mä oon vähän ku joku ruma maassa möngertävä ökkömönkiäinen josta kaikki miettii " miksköhän tuokin on olemassa? Mihinkä sitä tarvitaan?" Ja lopulta kukaan ei osaa vastata. Eikö kukaan oo edes halukas tietämään vastausta, ei sillä oo mitään väliä. Mulla on siis todella, äärimmäisen ja loputtoman tyhjä ja epätoivoinen olo.Väsyny mä olen kyllä, mutt se nyt ei kenellekkään tuu yllätyksenä.  Tää tällanen pimeässä eläminen on aika heökutin raastavaa ja uuvuttavaa puuhaa. Ei jotenkin saa otetta mistään eikä pysy elämän mukana. Oon aivan kuin kukka maljakossa joka vähitellen kuihtuu ja kuolee pois. Mä häviän. Musta tuntuu kuin seisoisin keskellä ihmisjoukkoa ja huudan keuhkoni hajalle, mutt kukaan ei kuule pihahdustakaan. Kukaan ei huomaa. On vain mä ja loputtomiin kaikuva ulvonta.

Mä oon miettiny ett kuinka asiat muuttuu sitten jos mulle tulee kutsu pääsykokeisiin ja jos pääsisin opiskelemaan... Toisaalta toivoisin sitä niin paljon sillä musta tuntuu ett se olis "pääsylippu" johonkin, johonkin parempaan. Kyllä mä tiiän senkin ettei joku opiskelu yksinään toisi elämänhalua takaisin, mutt musta tuntuu siltä, ett silloin olisin lähempänä jotain mitä haluan enkä jäisi paikalleni junnaamaan ja katsomaan kun elämä lipuu ohi. Tuo on kyllä niin ristiriitaista mun itsetuhoisuuden kans...  Oon mä miettiny myös sitä puolta, ett entä jos opiskelupaikkaa ei irtoakkaan. Kuinka iso isku se on? Jaksaisinko yrittää uudelleen? Tiiän kyllä ettei saisi lannistua ja ett koulupaikat on kiven alla, mutt kuitenkin... Mitä tapahtuis jos jäisin paikalleni junnaamaan?  Aikamoista jossittelua tää mun touhu, eiks jeh?

Torstaina mulla oli yks ainoa vapaapäivä ja se ei menny hyvin. Mua ahisti aivan helvetisti ja pelotti! Monta kertaa otin kännykänkin käteen ja halusin laittaa viestiä jollekin kavereistani, mutt en pystyny. Selasin teijän parin nimeä ees taas...mutt en tienny mitä oisin kirjottanu. Lopulta purskahin itkuun ja laitoin häpeillen kännyn pois. Häpeä itestäni kasvo todella suureksi!! Teki mieli tuhota itteni ja satuttaa. Olin niin saataisinta paskaa mitä olemassa voi olla. Iletin itteäni. Tunnen yhä samoin. Sitä on vaikea kuvata kuinka syvää halveksuntaa ihminen voi itteään kohtaan tuntea! Mä en halua ett kukaan näkee mua... 

Painajaisia mä näen joka yö, poikkeuksetta. Mua alkaa jo nyt ahistaan kun tiiän illan kääntyvän yöksi ja ett nukkumaan meno lähestyy. Aamulla olis taas aikanen herätys klo 5:00 jotta ehin juua aamukahvit, meikata, käyttää koirat ulkona ja pyöräillä töihin. En siis kovin myöhäseen voi nukkumaan menoa siirtää. :/ Nukkumisesta tuli mieleen keskiviikon vakauttamisryhmä ja siellä kahenkeskinen keskustelu yhen ryhmäläisen kanssa. Huomattiin kuinka molempia ällöttää, ärsyttää ja suoraansanottuna vituttaa sana "päikkärit" ja kehoitus mennä ottamaan päikkärit, tai kuulla päikkäreiden helpottavan kun on oikein paha olo. Ja vitut!!! Mitään kierompaa ja sairaampaa ei olekkaan kuin päikkärit!!! Se on sairasta... käskeä menemään vuoteelle ja lepäämään hiukan...olemaan ihan nätisti...

Käytiin tänään "ulkona" syömässä sillä ruoan tekeminen hiivatin raskaan työpäivän päätteeksi ei innostanut. Mä söin...ja söin..otin jälkkäriäkin. Pian ruokailun loputtua halusin jo lähteä sillä...mun oli pakko oksentaa. Elimistö ei halunnu pitää ruokia sisällään. Tyhjennyksen jälkeen olo oli paljon parempi ja tunsin helpotusta mielessäni. Nyt oon väsyny.