Se kuunteli mua.

Mieli on sekasin ja olo on hajanainen. En saa selville kuka osistani on päällä, mutt oma itteni mä en oo. (onko sellanen muka olemassa?!) Ehkä mä oon se pieni lapsi joka teki kotitöitä halutessaan miellyttää äitiä tai peläten rangaistusta. Tai ehkä mä oon se murrosikäinen joka huolehtii veljestään, tekee ruokaostokset ja valmistaa ruokaa, siivoaa ja tekee kaiken muunkin. Ja kaikki ihan vain siksi koska niin on tehtävä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Tänään olin ensin aamuvuorossa ja töissä ollessa mietin ett illalla annan itteni luvan levätä ja huomisen yhden vapaapäivän käytän ihan vain itelleni. Hölmö minä... Töistä menin vakauttamisryhmään.. Ryhmästä poljin pyörällä kotiin ja lenkitin koirat beijben ollessa töissä. Kotiin tultua laitoin pyykit koneeseen ja koneesta telineelle, laitoin tiskit ja siivosin keittiön, kävin kaupassa, imuroin, tein ruoan ja nyt vasta juon iltakahvin tutulla paikallani sohvan kulmassa, kello on 21.06. En sitt "ehtiny" levätä. Puuhaillessa ääni päässäni sanoi, ett kunhan vielä nuo asiat tulee hoidettua niin sitt voi levätä..ja sitt vielä se asia...ja nuo tuosta...ja sekin... Huomasin taas ajattelevani ett lepo täytyy ansaita. Ja nyt voisin huutaa ett "MITÄ IHMETTÄ!!???!" Miks mä en voi antaa itelleni lupaa rentoutua vaikka työpäivä on takana ja väsymys painaa? Miks mun täytyy raataa itteni hengiltä? Onko mun menneisyys oikiasti jättäny muhun niin pahat jäljet ett yhä vielä omassa kotonani mä pelkään jotain niin paljon etten voi pysäyttää kehoani? Rauhoittuminen ja alas istuminen just silloin kun tekemistä olisi paljon ei tuu kuuloonkaan. Jos joku sitä tulis ehottamaan niin varmasti ärähtäisin ja pitäisin ehottajaa täytenä idioottina koska voi päästää suustaan jotain niin hölmöä ja typerää kuin kehoittaa olemaan paikallaan ja laiskottella!!
Ja nyt mä taas huomaan ett mussa vaihtelee kaks eri osasta...mä vain kirjotan ja annan sanojen tulla. Pahoittelen sekavaa tekstiä.

Eilinen terapia oli raskain tähän mennessä. Puhuttiin vakauttamisryhmän infoillasta jossaolin isäni kanssa. Kerroin terapeutille reaktioni ja mitä kaikkea olin tuntenu tilaisuuden aikana. Kerroin kuinka olin lukemattomat kerrat istunu penkillä hartiat jäykkinä ja haluten mennä piiloon. Kerroin kuinka välilllä olin tuntenu suurta pelkoa "paljastumisesta" ja halusin huutaa "emmä oo kertonu mitään, mä en oo sanonu tuollasta". Silloin tunsin pettäneeni jonkun ja tuoneen totuuden ilmi. Sitä halusin pyytää anteeksi. Terapeutti ymmärsi. Ja voi taivas kuinka hyvältä se tuntu...se ett joku usko mua...ja ymmärsi. (...nyt alko kyyneleet valumaan...)

Olen se pieni joka kaipaa hellyyttä ja huolenpitoa. Haluan tulla hyväksytyksi ja huomatuksi. Siksi terapeutinkin huomio tuntuu niin hyvälle sillä kaipaan sitä tunnetta että joku huomaa mut, kuuntelee mitä haluan sanoa ja kertoo etten mä ole ruma, ällöttävä ja likainen. Terapeutti kertoo mun olevan vain tavallinen lapsi jota on laiminlyöty ja hyväksikäytetty ja jolla on inhimilliset tarpeet kuten kaikilla lapsilla. Se kertoo mun lapsiosan pelkäävän rangaistusta, pahoja tekoja, hylkäystä ja yksinjäämistä niin paljon että on valmis antamaan kaikkensa ollakseen hyvä ja kiltti. Niin, sellainen mä oon. Terapeutti pyys tuota lapsiosaa tulemaan kuulolle haluten jutella hänen kanssaan. Se oli raskasta. Ajoittain musta tuntu ett alkaisin itkemään, mutt olin reipas enkä itkeny. Vastailin kysymyksiin ja sitt terapeutti huomas kuinka mun keho alko reagoimaan. Olin taas jännittäny hartiani lähes korviin asti ja istuin hieman etukumarassa. Sitt palautettiin keho rennoksi, mutt pian olin taas kippurassa... Mä tunnen mun harteissa koko ajan mieletöntä jäykkyyttä ja jumittamista. Se on ihan erillaista kuin normaali hartiakipu tms. En osaa edes sanoa miltä tuntuu olla täysin rento ilman minkäänlaisia kiristyksiä. Traumat on ottanu mun vartalon omakseen. Ehkä siksikin mä en tunne kehoani omana.

Sain kerrottua terapeutille myös sen, ett mä pelkäsin isäni reaktioita kuulemaansa infoon vaikka se tietää aikalailla kaiken mitä mulle on tapahtunu. Mutt jotenkin mä aloin pelkäämään ett sitt kun isä saa kuulla totuuden musta, omasta lapsestaan, se ei kestä enää nähä mua tai tuntea mua. Pelkäsin sen hylkäävän mut koska kaikki tieto on saanu isänkin näkemään mut vastenmielisenä ja saastaisena paskana. Häpesin sitä ett olin vieny isän sellaseen paikkaan ja vaatinu huomiota itelleni. Terapeutti kuunteli ja ymmärsi. Se ymmärsi ja sano, ett se kaikki on mulle täyttä totta. Pelkoni on mulle totta.

Tuota kaikkea mä oon koittanu sisäistää ja ymmärtää sekä samalla hoitaa arkea. Mä kyllä tunnen etten jaksa kauaa. Töissä mun oli tosi vaikea saaha loihdittua kasvoille sitä tuttua kestohymyä ja osallistua kahvipöytäkeskusteluihin. Mä vaadin iteltäni aivan liikaa ja oon liian ankara. Mua pelottaa ett viimeistään se tuhoaa mut.