Muistoja...kumpa voisin valita toisin.

Tänään olis ollu terapia, mutt peruin sen kertoen olevani reissussa. Mä en yksinkertaisesti jaksa kaikkia terapioita ja lääkityksiä ja sairauksia koko ajan ja jatkuvasti. Haluan tämän viikon olla ihan kuten kaikki muutkin, leikkiä tervettä ja elää tavallista elämää. Haluan ketkeksi unohtaa olevani sairas, itsetuhoinen traumapeikko. Yhen pienen ketken haluan tuntea itteni yhtä hyväksi ja tärkeäksi kuin kaikki muutkin.

Kaks päivää oon viettäny poikani kans ja eilen käytiin yhessä tätini luona. Isä tuli sinne myös. Siinä kahvia juodessa mä taas havahduin miettimään sitä hetkeä ja aivan kuin astuin tilanteen ulkopuolelle. Katoin itteäni ja meitä...siinä oli jotain mielettömän surullista ja haikeaa. Mä olin siinä fyysisesti mutt mieli oli jo aivan muualla. Se oli kamalaa. Ja koko se kyläily...yhtä teeskentelyä.

Viime aikoina mä oon muistellu paljon menneitä aikoja ja tapahtumia. Etenkin kaikki mitä tapahtui ennen kun tulin myydyksi on pyöriny mun mielessä. En tiiä miks, mutt palaan niihin aikoihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tuunko mä muitelemaan niitä asioita ikuisesti? Olisiko asiat kuinka toisin jos en olis koskaan tutustunu Sutenööriin?

Asuin yhä kotona ja elin sitä helvetillistä kulissiarkea äitini ja veljeni kanssa. Olin lukion viimeisellä luokalla. Isäpuoleni oli jo kuollut ja oltiin muutettu sen kuoltua samaan asuntoon jossa kaikki paha aiemmin tapahtu. Saman talon autotallissa isäpuoleni myös päätti päivänsä. Siellä me sitt asuttiin ja mä koitin elää nuoruuttani samalla huolehtien veljestäni sekä hoitaen veljeni perinnöksi saatua kiinteistöä. Äitini eli omaa kurjaa elämäänsä juoden ja juoden. Siskoni liittyi usein seuraan sekä meillä useinvieraili myös isäpuoleni vanhoja kavereita, myös se paha joka riisti mua yhessä isäpuoleni kanssa. Mä yritin kestää.

Tuttujeni kautta törmäsin tyyppiin joka vaikutti mukavalta. Nähtiin aika harvoin sillä se asu kauempana. Se oli hankkinu mun numeron jostain ja alko lähetteleen viestejä. Ne ei ollu tungettelevia vaan enemmänkin varovaisia. Muistan kävelleeni bussipysäkiltä kotiin kun sain viestin "jos tuun huomenna hakeen sut niin lähetkö mun luo? " Mietin jonkun aikaa... ja nyt jälkeenpäin tajuan alitajuntani varoitelleen mua. Lopulta kuitenkin lupasin lähteä. Heti sen jälkeen alko pelottaan ja mietin pitäiskö sittenkin perua... Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ja koulupäivä meni omissa ajatuksissaan...jännitti, hermostutti...mutt samalla olin huojentunu päästessäni hetkeksi kotoa pois.

Kotona selitin lähteväni kaverin mökille viikonlopuksi. Ihmettelin itsekkin miten uskalsin lähteä lähes ventovieraan mukaan täysin vieraalle paikkakunnalle, mutt toisaalta mä en jaksanu välittää. Vain parhaalle kaverilleni kerroin oikean version ja hän sanoi mun olevan täysin hullu jos lähen kauas kotoa vieraan mukaan. Yritin kai selittää ettei se ihan vieras ollu, mutt kaverini sanoi, ettei muutaman kerran pikainen näkeminen ja pari tekstiviestiä vielä tekisi tyypistä tuttua. Pakkasin kotona kamojani viikonlopulle kaverini saarnatessa vieressä. Naureskelin vain vaikka todellisuudessa olin kauhusta jäykkänä. Vähän väliä katoin kelloa...se oli myöhässä. Ehkä se ei tuliskaan? Pian kuitenkin punainen auto tuli pihaan ja mä nousin kyytiin. Yllätyksekseni se ei tullutkaan yksin vaan takapenkillä oli mulle vieras jätkä. En koskaan saanu tietää kuka se oli. Sutenööri pahoitteli niiden myöhästymistä "Sori kun vähän kesti. Luuri meni rikki niin nakkasin sen ikkunasta ulos, mutt sitt piti käyä ostaan uus. Jouduttiin sitte pysähtyyn jossain ostoskeskuksessa tuossa lähellä".. Ihmettelin mielessäni, ett miten joku voi noin vaan nakella kännyköitä menemään ja samalta istualta ostaa uus, ihan muuten vaan. Pian tulisin kyllä huomaamaan tuon olleen pienin outous...

Noita hetkiä mä oon miettiny ja niin katunu etten kuunnellu kaveriani ja jääny kotiin. Ehkä mulla olis jälellä vähän isompi pala minuutta ja voisin olla hieman eheämpi. En ainakaan olis näin epäluuloinen kaikkien suhteen.