Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.
shh....
keskiviikko 19. huhtikuuta 2017
Oma pieni salaisuus.
Eilinen Armanin ohjelma Suomen lastensuojelusta herätti paljon ajatuksia sekä myös muistoja. Oon muistellu omaa lapsuutta, nuoruutta ja miettiny sitä ett mikä omalla kohallani on menny vikaan. Noh, tiiänhän mä mitä on tapahtunu; perheväkivaltaa, koulukiusaamista, alkoholismia, köyhyyttä, halveksuntaa, hylkäämisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä jne. Mutt oon koittanu miettiä, ett olisko asiat voinu mennä toisin jos olisin lähteny lastensuojelun piiriin kun sitä mulle ehotettiin ollessani 13-vuotias. Oon myös miettiny sitä, ett miks mua ei vaan otettu kotoa pois jos tiedettiin mulla olevan kotona paha olla? Mä en siis tänäkään päivänä tiiä kuka oli tehny musta ilmotuksen lastensuojeluun kun olin seiskaluokalla ja muistan kun äiti ilmotti vihasena ett "sossuakat tulee urkkimaan meijän asioita ja ett mitä oon menny jossain puhumaan". Äiti alotti sen saman syyllistämisen jota oon tainnu kuulla koko elämäni...jos puhuisin niin pilaisin kaiken, veisin kaikilta kaiken. Ja enhän mä taaskaan niin halunnu tehä. Muistan myös ajatelleeni ett jos mä olisin niin itsekäs ja hoitaisin asiat niin ett pääsisin kotoa pois, niin kukaan ei huolehtis veljestä joka oli silloin vasta vauva. En myöskään uskaltanu ottaa riskiä siitä ett mut erotettais veljestä eri paikkoihin joten mä olin hiljaa, hymyilin ja käyttäydyin hyvin. Ja se meni kaikkiin täydestä. Ja sisältä mä itkin...
Mä yritin äsken ettiä kauan sitten tilaamiani asiakirjoja siltä ajalta kun oltiin turvakodissa. Kun tilasin ne itteäni koskevat paperit niin halusin tietää, ett oliko niillä tietoa siitä mitä meijän kodin seinien sisällä tapahtu, halusin tietää ett tiesikö joku ja yritettiinkö meitä oikiasti auttaa. Muistan ett luin paperit (joita oli vähän) kerran läpi, mutt ahistus kävi liian voimakkaaksi joten piilotin paperit. Tänään en niitä löytäny. Mulla on kuitenkin nyt suuri tarve käyä asioita taas läpi joten koitan ettiä niitä taas huomenna. Tuun siis käymään niitä asioita läpi tulevissa postauksissa.
Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.
Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mun kohalla on se, että vaikka oon ollu huostaanotettu, ni silti asiat ei kotona muuttunu yhtään paremmiksi, enkä huostassa saanu just sitä apua, mitä oisin tarvinnu.
VastaaPoistaHalaus sinulle! <3
Niin, mä oon kans kuullu juttuja ettei asiat oo muuttunu yhtään mihinkään ja joillain on tilanne saattanu jopa pahentua. Itteni kohalla ainakin mun "pakkopaneminen" ois loppunu ja ehkä oisin muutenkin saanu luopua äidin roolista. Mutt oisinko voinu elää itteni kans tietäen ett veli on kotona...en usko.
PoistaVaikeita asioita. :( Itellä ei oo huoli sisaruksista kotona koskaan loppunu.
PoistaEksyin tänne blogiin tänään ja jostain syystä en vaan voinut lopettaa lukemista. Vaikka mun menneisyydestä löytyy vain murto-osa asioista mitä sinulla, ja perheilmapiiri on ollut täysin erilainen (vanhemmat erosi, mutta ei päihteitä omassa kodissa.. Tunteita ei tosin ihan hirveesti näytetty, mutta voin luottaa vanhempieni rakkauteen vaikkei sitä ilmaista sanoilla.). Serkuistani taas sain olla huolissani, ja pettyä enooni kerta toisensa jälkeen. Muistan miettineeni että jaksanko kutsua häntä enää ylioppilasjuhliini, kun ei tiedä tulisiko hän ollenkaan, tai jos tulisi niin olisiko humalassa. Tänäpäivänä joudun näkemään tuskan, minkä kaikki tapahtumat jätti jälkeensä. Minuunkin vaikutti käydä lastenkodissa heidän syntymäpäivillänsä, enkä uskalla kuvitella mitä on ollut arki siellä.
VastaaPoistaMonissa teksteissä on oot saanut sanoitettua jotain, mitä en ole itse koskaan saanut verbaaliseen muotoon. Tekisi mieli ottaa kädestä kiinni ja sanoa, että voimia ja toivoa voi olla olemassa, vaikkei niitä näkisi.