Ninni.

Ei tää kirjottaminen tunnu olevan läheskään yhtä helppoa mitä joskus aiemmin. En ymmärrä mikä mua jarruttaa. Mun suukin on suljettu. Ehkä musta tuntuu etten jossain vaiheessa oo tullut kuulluksi joten joku osa musta ei suostu enää puhumaan sanaakaan, oon loukkaantunu. Musta tuntu ett on loukkaantunu monesta asiasta...jotku niista todellisia syitä ja toiset pienien osien "lapsellista kiukuttelua". Mä oon varuillani johtuen tästä hiton keväästä joka laukaisee pahimmat pelot hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä. Vihaan joka ikistä päivää! Pelkään joka ikistä päivää sillä kaikki tuskan tunteet herää eloon ja ne on niin totta mun sisällä. Ehkä se vielä työntää mua kauemmas kaikista...

Tiedätkö mitä mä tein syntymäpäivänä? Ensin olin töissä, sitt tulin kotiin ja aloin imuroimaan kun en muuta keksinyt. Illan vietin läheisessä ostoskeskuksessa. Istuin penkeillä keskellä suurta aulaa ja naureskelin mielessäni ettei mun synttäreillä oo koskaan ollu näin paljon ihmisiä ja nyt oli suorastaan tungosta. Ihmiset oli lähteny sankoin joukoin juhlimaan mua!! No jooh...sisältä mä repesin, hajosin, itkin. Päätin etten koskaan enää tulisi viettämään syntymäpäivää. En koskaan enää pitäisi joulukuun 22. päivää mitenkään poikkeavana. Ei ikinä. Tunsin itteni täysin yksinäiseksi, aivan kuten silloin jokunen vuosi sitten romahdettuani ja kun jouduin yksin seikkailemaan ympäri kaupunkia hoitolähetteen kans ja kyseleen milloin joku voisi auttaa. Tuo oli toinen kerta jotain niin kalvavaa yksinoloa etten koskaan halua kokea sitä. Ennemmin mitä muuta tahansa. Musta on tainnu taas tulla erään terapeutin kuvaama Muumeista tuttu tyttö, Näkymätön Ninni.

En tiiä mitä huominen tuo tullessaan. En sitä myöskään odota. Mutt se tulee, huominen.