Repeän, ratkean. Eksyn, hajoan.

Eilen oli terapia. Ehkä kamalin kerta ikinä. Hajoilin ja repeilin. Koko päivä meni sekavasti sumussa enkä jumauta tajua kuinka sain piettyä itteni niin kasassa ja tolkuissa ett sain tehtyä työpäivän terapian päätteeksi. Kai se oli joku aikuisista osista joka veti roolisuorituksen täysillä läpi.

Nyt musta tuntuu ett oon täysin eksyksissä ja vaikka ympäristö on tuttu, niin aivan ku tää ei olis mun paikka. Haluaisin niin kovasti ett joku pitäis huolta musta, pitäis lähellä ja silittäis. Halusin niin kovasti tulla halatuksi, rakastetuksi.

Mutt onko sillä väliä...