Kaksi puolta, kumpaan tarttua.

Miten mulla menee...en tiiä. Tuntuu ett oisin kasvamassa omaksi ittekseni, mutt samalla musta tuntuu ett oon kääntymässä sisäänpäin, sulkeudun kokonaan kaikilta. Toisaalta taas mä tunnen itteni erittäin vahvaksi, mutt myös kylmäksi, sellaseksi tunteettomaksi kusipääksi. Mutt kaikesta huolimatta mun sisällä huudan ikävää, kosketusta ja rakkautta. Ja tuo puoli itessäni tekee mut vihaseksi, aivan ku se olis heikkoutta. Ehkä mä en kestä tätä maailmaa ja elämää herkkänä ja tunteellisena omana ittenäni. On helpompaa ja turvallisempaa olla...jotain muuta.

Mä en osaa sanoa miten tää tulee päättymään. Epätoivoisesti etin turvaa kaikkialta tuntien itteni päivä päivältä vaan enemmän surkeaksi. En juuri tee muuta kuin käyn töissä ja salilla. Viime aikoina, kun oon ollut bodycombact-tunnilla (josta on tullu mun henkireikä), mä oon loppurentoutuksen aikana alkanut itkemään. En tiiä mikä se tunne on mikä ne kyyneleet tekee. Ehkä siinä on hitusen kaikkea, vapautta, voimaa, pelkoa, vastaan taistelua.

Oon keskellä tunnemyrskyä ja mä pelkään ett hukun tän sekaan. En taaskaan osaa olla. En tiiä mitä tehä.Oon usein halunnu kirjottaa kaikesta tänne sivuille, mutt samalla joku on estäny ja lopulta kirjottaminen on tuntunu jopa sairaalta huomionkerjäämiseltä ja jälleen osoittanu heikkoutta. En sitten kirjottanu. Halusin pitää kaikki omana tietonani.

 Ei helvetti tätä tasapainoilua ja kahen vaiheilla hyppimistä.