Palaan pieninä palasina.

Täällä jälleen. Paljon on tapahtunu enkä tiiä mistä alottaa. Ehkä en jaksa kirjottaa nyt kuin vaan pienen raapaisun kaikesta, mutt nyt oon tässä. Pari kertaa oon alkanu kirjottamaan, mutt en oo saanu aikaseksi sanaakaan. Kynnys kirjottamiseen oli noussut liian korkiaksi. Mutt yritän nyt taas.

Kiitos sulle joka laitoit edelliseen postaukseen numeron kriisipuhelimeen. Soitin sinne eikä se jääny ainoaksi kerraksi. En pysty sanoin kuvaamaan kuinka pahalta silloin tuntuu kun ei nää mitään muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Se tuska, yksinäisyys ja loputon väsymys...se on jotain joka rikkoo ihmisen. Kävelin ulkona pimeässä ympäriinsä ja epätoivoisena mietin ulospääsyä kaikesta...sitt muistin viestisi blogin sivulta, keräsin sen pienen voiman rippeen ja soitin numeroon. Kiitos sulle sinne johonkin. <3

Mun taival on edelleen ylä- ja alamäkeä. Joskus on tullut myös sellaisia pieniä hetkiä jolloin oon jaksanu taistella itteni puolesta. Välillä mussa on näkyny hauras tahdonvoima joka on vaimealla äänellä vaatinu, ett mua on kohdeltava hyvin. Jopa mua. Se tunne menee usein ohi yhtä nopiasti kuin tulikin, mutt kuitenkin se on jossain.

Mä tunnen mieletöntä vihaa enkä osaa edelleenkään tulla sen kans toimeen. Yhä pelot hallitsee mun arkea enkä luota ihmisiin. Ehkä jonain päivänä on toisin, ehkä. En edelleenkään uhku elämänhalua ja rakasta maailmaa, mutt oon selvinny tähän asti hengissä. Se on jo saavutus sinänsä. Se riittää mulle.