Petturi.

Terapiasta parin viikon tauko. Ja taas just nyt ku en pärjää. Mä en ymmärrä miks mulla on nykyään niin paha olla sekä itteni että koko elämän kans. Mutt sen mä tiedän etten mä hallitse olemistani. Mä en osaa hallita tätä ahistusta ja se pääsee kokonajan vaan enemmän mun niskan päälle. Mä itken päivittäin. Töissä kaikki on yhtä kituuttamista. En juurikaan hymyile, harvoin nauran. Pääosin mä oon hiljaa ja tuijotan jonnekkin. Mä en nauti elämästä. Elämä ei tunnu hyvältä. Ja mä pelkään...saatanasti. Se tuhoaa mut.

Tänään on tehny niin jumalattomasti mieli viiltää. Ehkä kestääkseni kaiken tai ehkä rankaistakseni itteeni siitä etten mä pärjää ja osaa olla kunnolla. Viha ja halveksunta itteäni kohtaan on huipussaan ja samalla mä tunnen suurta surua niiden pienten mielen osasten puolesta joita mä en osannutkaan pelastaa. Mä en osannutkaan olla aikuinen ja pitää niistä huolta. Enhän mä jumalauta osaa pitää huolta itestänikään, en mistään enkä kestään. Mitä mä oikein kuvittelin?!?! ( kuulen ivanaurua mun pään sisällä)

Oon joutunu turvautuun rauhottaviin. Pitkän aikaa selvisin vain perus mielialalääkityksellä, mutt nyt ei toivoakaan. Siinäkin mielessä koen pettäneeni itteni, kaikki. Vitun luuseri paska!!!!! (no niinhän mä oon aina sanonu!!!! ) 

Missä mä oon turvassa? Pitäisitkö mua kädestä etkä anna vajota?

Auta mua.