Taistelusta armoon.

Taistelen. Mulla on vapaa viikonloppu töistä...poika lähti joukkueensa kans pelireissulle Tampereelle. Mulla siis on aikaa...aikaa olla itteni kans. Se ei kuulosta hyvältä. Sairas mieli kuiskii mun oikealta puolelta "nyt on sun hetki, nyt me tehään se, tätä me ollaan ootettu". Ja mä tiiän sen, tätä oon oottanu. Tasapainottelen kaikkien osieni välillä eikä mulla oo pienintäkään arvausta siitä mikä heistä vetää pisimmän korren. Toisaalta mä oon niin loputtoman väsyny tähän kaikkeen, turhaan uskomiseen ja toivomiseen ett se olis suuri armahdus päästä lopulta pois. Mutt toisaalta...jos oottaisin hetken vielä. Mistä siihen voimia kun entisetkin on jo loppuun kulutettu...voi helvettiiiii....

Päivät mulla on menny vähän paremmin vaikka oon jatkuvasti taistellu harhamielen tarjoamia "totuuksia" vastaan. Iltaisin iskee epätoivo ja yö tuo tuskan mukanaan. Repeilen itkemään vähän väliä, mutt oon lähes aina onnistunu haalaamaan itteni vessaan tai jotain. Mä en pysty enkä halua näyttää ihmisille kuin muhun sattuu. Ennemmin rakennan paksun muurin takas mun ympärille ja pidän ihmiset kaukana oikiasta Jokusesta.