Oravanpyörä.

Yritän saaha purettua tätä oloa edes vähän tänne sivuille jotta saisin pidettyä itteni paremmin kasassa. Heikolta se näyttää, mutt yritetään.

Pahinta on yksinkertaisesti tää kevät. Kaikki äänet, auringonvalo, lintujen laulu...jopa ulkoa kantautuvat autojen ääni tuottaa mulle helvetillista ahistusta ja saan tehä mielettömästi töitä jotta saisin piettyä itteni tässä päivässä, vuodessa 2016. Mutt aivan kuin pakosta mä vajoan vuoteen 2013....ja siellä mun ei oo hyvä olla. Sitä tunnetta vielä pahentaa nykyhetken asiat jossa oon oikiasti menettäny lapsuuden aikaisen perheeni. Jo lapsena opittu hylätyksituleminen ja pelko yksinjäämisestä uusiutuu ja tulee todeksi. Samaan aikaan mun pitäis nykyhetkessä kamppailla traumojani ja menneisyyttäni vastaan, mutt se tuntuu mahottomalta koska en koko aikaa tiiä mikä on todellista just nyt. Mä en siis aina tiiä mikä tapahtuu nyt ja mikä tulee menneistä, mä en tiiä mikä on mun mielen tuottamaa harhaa.

Kaikista pahinta on herätä uuteen päivään ja nähä pienikin pilkahdus kirkasta valoa jostain verhon välistä. Se on joka ikinen kerta kuin isku sydämeen. Ja siitä tunteesta on todella vaikia lähtä kahlaamaan päivää läpi. Ulkona ollessa, esim. koiria lenkittäessä mä muistan niin selvästi miltä tuntu kävellä itkien kauppaan hokien mielessä "mun täytyy tehä näin, kaikki ihmiset käy kaupassa..." vaikka ainoa mitä halusin tehä oli laittaa itteni köyden jatkoksi. Kaikki se hiekan kahina kengissä...tuulen vire kasvoilla...se on tuskaakin pahempi olotila. Kun katsonkin takapihalle ja mietin pihan kuntoon laittamista, se saa mut hermostuun. Mä rakastan kukkia ja puutarhatöitä, mutt nykyään nekin on erittäin voimakkaita triggereitä. Kun istun tässä tutulla paikallani sohvan kulmassa ja katon ikkunasta ulos, mua alkaa ahistaan ja tuntuun siltä etten voi ajatellakaan ulos menoa. En tiiä miten selviäisin taas tämän päivän läpi.

Yöt mulla menee hirveiden unien parissa. Ne on todella paljon raastavampia kuin yleensä painajaiset on. Ja sellaisten unien jälkeen ei uuteen päivään astuminen oon mitenkään helppoa. Tää on siis yks helvetillinen oravanpyörä.

Mä en osaa nähä itessäni mitään kamppailemisen arvoista. Mä en osaa ajatella, ett jonain päivänä asiat olis paremmin. Ei ne voi olla sillä en mä tiiä muunlaista elämää kuin tällanen. Ja ihmisiä häviää mun elämästä samaa tahtia mitä mun voimat vähenee. Mä ajattelen ett se on merkki siitä ett menen väärää reittiä koska mua rangaistaan. Tai jotain tässä on vikana koska mitä pidemmälle käsittelen asioitani niin sitä enemmän tulee paskaa niskaan ja pahoja asioita tapahtuu. En edes muista millon mulle olis tapahtunu jotain hyvää... Kumpa osaisin ees puhua asiasta, mutt jou tukkii mun suun, joku mun sisällä ei anna mun puhua. Haluaisin huutaa apua ja käpertyä pieneksi hoidettavaksi, mutt ei. Joku mun sisällä sanoo ett ainoa pelastus on kuolema. Mun elo täällä tulee jatkumaan tällasena. Niin se sanoo. Ymmärtääköhän tästä mitään...

Tässä on liian paljon asioita käsiteltävänä. En pysty hoitamaa itteäni ja samalla taistella arjessa tasapainoillen harha-ajatusten ja pelkojen keskellä. Mä pelkään. Ihmiset sanoo ett mun täytyy jatkaa eteenpäin, mutt ei kenelläkään oo neuvoja miten niin voisin tehä. Mä en tiiä miten se on mahollista! En mä tiiä miten tulla toimeen kaiken pahan kans ja vieläpä uskoa johonkin parempaan.