Mitä lapsena opin...

Mitähän mä kertoisin. Hyvin ei mee edelleenkään vaikka niin oon varmaan onnistunu mut nähneitä ihmisiä huijaamaan. Mulla on monta kertaa käyny mielessä avata blogin sivut, mutt joku on estäny. Ehkä mä en enää vaan pysty täysin luottavaisin mielin tänne avautuun ku tieto blogista on levinny. Se painaa mun mieltä joka ikinen kerta ku kirjaudun bloggeriin sisään. Ja ehkä mä oon samalla helvetin vihanen siitä, ett tyypit imee musta tietoa ja arkoja asioita mutt eivät kuitenkaan halua/suostu/uskalla tai koe tarpeellisena puhua mun kans asiasta. Mä oon yhä loukkaantunu ja muhun sattuu... mutt kuten mulle on sanottu, niin nyt ollaan tasoissa. Mä en uskalla avautua kuin pikkusen pintapuolisesti. Toistan siis jo lapsena opittua tapaa; pidän kaiken sisälläni.

Viime aikoina oon viettäny paljon aikaa yksin. Terapeutti oli huolissaan ku kerroin ett mun on helpompaa olla yksin kuin olla ihmisten kans. Valitettavasti mä pelkään kaikkia, jokaista ihmistä. En pysty päästään ketään "lähelle" mua. Mun on niin paljon helpompaa kaivautua sohvan kulmaan ja rukoilla köyttä kaulan ympärille tai mennä yksin salille tai kattoo leffaa kuin treffata kaveria tai jotain. Kulunut vuosi on vieny multa ihmisiä liian paljon ja oon menny niin rikki ettei kaikkia palasia oo enää ees mahollista löytää. Vaikka mä selviäisin itsetuhoisuuteni kans niin mä pahoin pelkään ettei musta koskaa tuu pientä osaakaan siitä mitä oon joskus ollu. Oon niin hukassa ja peloissani etten mä uskalla olla näkyvä. Muhun sattuu niin paljon joten haluan olla piilossa niin ettei kukaan pääse mun lähelle. Ei koskaan enää. Surullista, sillä samalla mä kaipaan tulla halatuksi, hoivatuksi, lohdutetuksi. Mutt mä en voi antaa niin tapahtua. Mä nään siitä unta joka yö, mutt todeksi mä en anna sen tulla.

Miks elämästä on tullu tällasta..?