Miksi dinosaurukset katosi?

Pari päivää on kahlattu eteenpäin. Mun koko keho on aivan lopussa, lähes puutunu. Ja mun mieli...pimeämmäksi menee. Mä en juurikaan jaksa puhua yhtään mitään töiden ulkopuolella jossa mun täytyy olla "ulospäin suuntautunu" ja niin hiton skarppina. Töistä lähtiessä mä aivan kuin sammutan itteni ja kaikki se paha valuu takas mun harteille ja jatkaa kuristamistaan. Mä en jaksa olla, mun voimat ei riitä! Ja päivästä toiseen mä kelaan yksin omassa päässäni näitä asioita ja se lisää epätoivoa entisestään. On ristiiriitaista, ett samalla ku haluan käpertyä yksinäisyyteen niin joku pieni mun sisällä huutaa apua vaikkakin tuntee sanoinkuvaamatonta häpeää. Ja nyt mä itken...

Viime postauksen mieliala oli sekoitus jotain eläimellistä paniikkia siitä ett kaikki paha todellakin tapahtuu uudelleen ja lapsenmielistä neuvottomuutta. Olin (ja osa musta on yhä) sitä mieltä ett kohta romahtaa ja lopullisesti eikä mulla oo mitään keinoa selvitä. Muhun tulee sattumaan. Ja samaan aikaan ku mä taistelen noiden kahden välillä niin saan kuulla kuinka hankala mua on ymmärtää, ja miks en puhu ja huoh, huoh, huoh. En mä itekkään itteäni ymmärrä enkä todellakaan nauti tästä! Jos mä voisin niin oisin mielelläni joku muu. Mun sisällä riehuu niin monta eri ikäistä traumatisoitunutta persoonan osaa etten mä valitettavasti osaa pitää kamppailua kokonaan sisällä. Ja tuo kaikki todellakin vaikuttaa mun käytökseen, etenkin negatiivisesti.

Mulla on nyt muutama päivä vapaata ja mulla oli muita suunnitelmia, mutt mun ei anneta jäädä kotiin. Beijben äitillä on yllätys-synttäripippalot ja mun täytyy lähtä sinne.Poika jää kotiin koiravahdiksi mumminsa kanssa. Huomenna siis auto kohti Tamperetta ja siellä ollaan viikonloppu. Mun kuuluis olla ilonen, mutt en pysty. Vaikka tiiän pääseväni hetkeksi pois tästä arjesta niin ei mun ongelmat mihinkään katoa, ne on koko ajan mun kans. Ja mä joudun tulemaan toimeen niiden kans viereiden ihmisten keskellä kestohymy kasvoilla. Ne on kaikki mukavia ihmisiä, en mä sitä. Mun vointi ei vaan oo hyvä juuri yhtään mihinkään.

Terapiassa keskiviikkona sain sanottua olevani totaalisen väsyny tähän itsesyyttelyyn ja itteni rankaisemiseen kaikesta. Mä todella syytän itteäni kaikesta ja sain annettua terapeutille esimerkit yhen viikon ajalta ja mitä kaikkea olin vaatinu iteltäni. Terapeutti kuunteli ja sano hiljaa "ja dinosaurusten sukupuuttoon kuoleminenkin on sun syytä". Niin se mun sairaassa mielessä varmasti onkin. Terapeutti kerto, ett kun sen tytär oli ollu pieni ja sitä oli moitittu sen tehtyä jotain kiellettyä, niin tyttö oli purskahtanu itkuun ja huutanu olevansa tyhmä ja tekevänsä aina kaikki väärin ja varmaan dinosauruksetkin kuoli hänen takiaan. Terapeutti pyys anteeksi kun oli tuonu omia asioitaan esille, mutt sano ett halus kertoo mulle tuon. Mä mietin tuota yhä.

Mua ahistaa kun tunnen pettäneeni itteni kun lähen Beijben mukaan. Ja sitt taas tunnen syyllisyyttä siitä kun jätän pojan kotiin. Syyllisyyden kehä siis jatkaa yhä pyörimistään ja vauhti kiihtyy. En uskalla ajatellakkaan mitä tulevasta yöstä tulee...