Kun oltiin vasta matkalla Tampereelle niin ajettiin sinne tällä kertaa eri reittiä ja välillä musta tuntu tosi pahalle kun tuttuja paikkoja vilisi ohi ja teiden varsilla näky tuttuja kylttejä. Tuttuja paikkoja niiltä ajoilta jolloin olin "markkinatavaraa". Vaikka mun sisällä myllersi ja teki mieli kiljua haluavani äkkiä pois, niin sain peiteltyä tunteeni. Taisin mä hymyillen kertoilla mikä paikka oli tuttu ja missä paikoissa oltiin pyöritty. Ehkä mä sillä koitin uskotella itelleni ettei ne asiat enää satuttais tai vaikuttais muhun. Mutt kyll ne vaikutti. Kaikki kosahti mielenpäälle kotiin palatessa jota toi oksentaminen vaan pahensi.
Joka ikinen kerta kumartuessani pöntön päälle mä tunsin sen kuristavan tunteen kurkussa, tuntu ett tukehun. Yökin sitä pahaa oloa ja saastaa joka oli liannu mut. Mieli ja keho oli palannu menneisiin. Dissosioin voimakkaimmin mitä pitkiin aikoihin. En ollu tämä aikuinen mä vuonna 2016 vaan elin ja tunsin ne teot mussa erittäin voimakkaana. Tunsin ne valuvat mällit jalkojeni välissä ja oksennus oli verensekaista moskaa... Kuulin naurut korvissa ja kipu sai mun kyyneleet valuun. Vessasta ulos tullessa mä häpesin olemistani. Vaikka mä näin ett oon omassa kotona ja poika ja Beijb on myös siinä, niin silti mä olin jossain muualla. Pelkäsin... Olisin halunnu pesulle mutt keho oli niin voimaton etten jaksanu! Sohvalla maatessa halusin peittää itteni peiton sisään ja olla näkymätön jottei kukaan enää koskis muhun. Mä en pystyny käsittään Beijben olevan sohvan toisessa päässä...en pystyny ymmärtään olevani turvassa. Yölääkkeistä ei ollu paljoa apua sillä ne ei pysyny sisällä. Oli pakko mennä sänkyyn ilman mitään. Enkä mä peloltani ja häpeältäni pystyny sanoon mitään siitä kuin paha olla mun oli henkisesti. Yöllä heräsin 01.42 ja kaikkialla oli aivan pimeää ja hiljasta. Mua pelotti!! En uskaltanu jäähä makuuhuoneeseen vaan hiivin hiljaa olkkariin peittoni kans. Haalasin sohvan viereen ämpärinkin ja laitoin telkkarin äänettömänä päälle jotta en tuntis olevani yksin. Se ahistus oli kamalaa... Ei helvetti ihmisen kuulu pelätä noin omassa kotona!
Selvitessäni yöstä mua hävetti entistä enemmän. Olin yhä täysin voimaton ja väsyny, mutt mun sisällä joku kilju "KOITA NY SAATANA RYHDISTÄYTYÄ, SAATANAN LAISKA PASKA, NOUSE, NOUSE, NOUSE!!!" Mä en jaksanu mitään, makasin vaan lähes koko päivän. Mutt sisällä kävin armotonta taistelua...
Tänään terapiassa puhuttiin asiasta ja terapeutti kysy "liittyykö makuuasentoon sulle jotain pahaa?" Hymähdin vaan. Enempää ei puhuttu siitä asiasta. En ollu kuulemma valmis. " Oonko koskaan", mä mietin. Terapeutti autto mua ymmärtään omia reaktioita ja tuntemuksiani. Nyt mä ymmärrän vähän paremmin sitä miks mun on vaikea antaa itteni levätä, sairastaa, nukkua...
Mutt entä ku en pysty hyväksyyn itteäni tällasena? Miten joku voi koskee mua ilman vastenmielisyyttä? Miten mä pystyisin unohtaan?
Kyllä sua pystyy koskeen ilman vastenmielisyyttä. Sää et oo vastenmielinen vaan ne sulle pahaa tehneet on vastenmielisiä. Sää oot syytön niihin tekoihin, mitä he teki sulle. Vastuu ja syyllisyys kuuluu ainoastaan pahantekijöille.
VastaaPoistaMää en ite enää halua unohtaa kokemaani. Mieluummin elän tuskan kans, ku zombina. Ainakin elän. :D Mää ja sää päästään ajan kans näistä asioista niin paljo yli, ettei elämä oo enää joka päivä yhtä tuskaa.
Sun kautta ja sun kohdalla mun on helpompi uskoa tuon, mutt itteni kohdalla se ei onnistu. :/
PoistaSä et oo noi oireet. Sun on vaikea hyväksyä noita oireita, koska sulle ei oo koskaan sallittu oirehtimista. Sä voit hyväksyä sen ihmisen, lapsen, kauniin nuoren tytön noiden oireiden takana. Se näkyy susta sun pojalle ja hän haluaa aina koskettaa sinua viattomasti, lapsen lailla.
VastaaPoistaVoi kiitos sanoistas, tuntu hyvälle. Ja tuo kaikki oli niin totta että ihan sanattomaksi vetää.
Poista