Sulla on vapaus valita.

Eilen illalla kyyneleet jälleen virtas. Olin kamalan ärsyyntyny kysymyksestä "mikä nyt on". Se saa mut tuntemaan itteni häiriköksi joka olemisellaan saa toisen vihaiseksi. Se tuntuu aivan kuin lapsi olisi yrittänyt epätoivoisesti saaha huomiota vanhemmaltaan ja lopulta kyllästyttyään kitinään vanhempi tiuskaisee: no mikä helvetti sulla nyt on?!" Mä oon yrittäny ajatella ettei "mikä nyt on" -kysymys nykyaikana tarkota mitään negatiivista vaan toinen haluaisi vaan tietää mikä mulla on. En oo siinä kuitenkaan onnistunu. Tai ehkä kysymys on niin laaja ett siihen on vaikee vastata. Monesti on tuntunu ett toinen on kokonaan unohtanu mun käyvän läpi rankkoja aikoja ja ett mun täytyy alkaa kertomaan kaikki aivan alusta. Ja se taas väsyttää ja turhauttaa.

Mitä mä sitt haluaisin? Ymmärrystä. Mä haluan ihmisen ymmärtävän mulla olevan erittäin raskasta just nyt ja ett se vaikuttaa mun mielialaan, jopa niin paljon ett näen kuoleman parempana vaihtoehtona kuin elämä ja kamppailun jatkamisen. "Mikä nyt on"- kysymyksen tilalla olisin halunnu kuulla vaikka "sulla on varmasti ollu raskas päivä, haluaisitko puhua siitä" "haluaisitko kertoo miks itket" "mä tiiän ett sun on vaikee puhua, mutt muista ett mä oon valmis kuunteleen heti kun pystyt puhumaan" " muista että voit aina puhua mulle" tai ihan mitä vaan joka ei saa mua tuntemaan itteeni häiriöksi ja siltä ett oisin tahallani hankala. Mä halusin hetken ymmärrystä ja tuntea, ett toinen kuuntelee mielellään vaikka asiat ei kauniita oliskaan ja ett muhun uskotaan. Vaikka ei pystyis mitään muuta tekemään niin mua ois pystyny auttamaan uskomalla mua ja sitä ett menneet asiat on todella rikkoneet mut. Mä en oo huomionhakuinen. Ei, vaan mut on hylätty,yksin jätetty, myyty, raiskattu toistuvasti, hakattu toistuvasti, unohdettu, seksuaalisesti hyväksikäytetty jne. Ne asiat on mulle helvetin todellisia. Tieto siitä ett joku uskoo mua ja uskaltaa seisoa mun vierellä olis antanu korvaamatonta tukea.

 Mutt kaikista pahinta on se ettei sano tai tee mitään, on kuin ei huomaiskaan. Siitä mä oon saanu jo tarpeeks näiden lukemattomien vuosien aikana. Pahalta tuntuu myös syyllistäminen ja sanominen ettei tää oo muillekkaan helppoa. Mä tiiän kuinka pahan olon teen muille ja kuinka raskasta tää voi olla, elkää sitä mulle erikseen sanoko. Se saa mut tuntemaan itteni saamattomaksi kun en pysty paranemaan tarpeeksi nopiasti vaan hankaloitan mun ympärillä olevien elämää ja teen sen mahottoman raskaaksi. Se ei todellakaan oo mun tarkotus. En haluais kuulla "mikset koskaan puhu, miks aina tiuskit, miks oot aina omissa oloissas." Olin toivonu ymmärrystä tässäkin asiassa. Mun on vaikia puhua koska mä vasta opettelen avautuun omista asioistani ja oon elämäni aikana oppinu ettei keneenkään voi luottaa. Nuo asiat tekee puhumisen hitusen hankalaksi. Olishan se helpompaa mullekkin jos omista asioista puhuminen sujuis automaattisesti ja sanat olis heti saatavilla.

Edelleen mä sanon, ett en mä tätä kaikkea oo itelleni halunnu. En mä oo halunnu elämästäni tällasta ja käyä läpi kamalia asioita. Nää asiat on mulle laitettu ja joko mä kamppailen elämän itelleni takasin tai sitt en. Mutt hei, sulla on vapaus valita uskotko sä muhun ja seisotko sä mun vierellä. Mä en pakota sua. Mä en enää jaksa huudella ihmisten perään ja kinuta ihmisiä huomaamaan mut. Mä unohan ne jotka tekee mun olon huonoksi.

Niin se vaan menee.