Liikaa kaikkea, vähän aikaa.

Viikon ainoa vapaapäivä oli tänään ja en oo tehny mitään. En tiiä mitä mussa on tapahtunu, mutt tänään musta on tuntunu aivan ku mut olis sammutettu. Niin väsyny ja lopussa mä oon. Aamukahvia juodessa ja kuunnellessani poikaa ja hänen kaveriaan (joka oli meillä yökylässä) syömässä aamupalaa mä tunsin itteni hetken iloiseksi, sillä heijän höpöttely ja päivän suunnitelmat oli jotenkin piristävää. Samalla mä halusin ajatella poikani pystyvän elää hyvää ja onnellista lapsuutta vaikka mä olenkin sairas ja usein liian väsynyt mihinkään. Oon toistuvasti syyllistäny itteäni sairastumisesta sillä ajattelin ja pelkäsin sen vievän pojalta lapsuuden pois. Pojat suunnitteli yhteistä päivää ja tyytyväisenä mä jatkoin kahvin juontia. Annoin itelleni aikaa olla.

Ensin päivästä tuntu tulevan hyvä ja ehkä saisin käytyä lenkillä tai jotenkin nautittua vapaapäivästä. Sitten kaikki alko vähitellen muuttumaan...Musta tuntu etten mä kunnolla herää päivään vaan oon puolinukuksissa ja silmät on unesta kipeät ja kurkkua karvasteli. Beijbkin kysy ett onko mulla paha olo sillä olin kipeän näkönen. Siltä musta tuntui, ihan ku olisin kipeäksi tulossa. Laitoin kuumemittarin kainaloon ja mittari nousi vain 37 asteeseen. Siitä huolimatta mun keho oli väsyny, totaalisesti. Mä halusin vaan maata paikoillaan ja sulkea silmät, en mitään muuta. Maatessani mä tunsin kuinka hengitin ja kuinka sydämeni löi. Mutt muuten mun kroppa oli sammunu, se ei jaksanu mitään muuta. En siis oo tehny tänään mitään muuta...paitsi...itkeny ja raivonnu. Musta on tuntunu ett haluaisin jutella (jälleen kerran) Beijben kans riidasta joka on jääny selvittämättä ja selvästi painaa mun mieltä. Mä m yös haluaisin puhua jollekkin, purkaa ahistuksen sisältäni ja tiiän ett Beijb haluais mun puhuvan, mutt...mä en voi. Se tuntuu vielä niin vaikialta sillä mä heti ajattelen Beijben laukkaavan kertomaan kaiken tälle kaverilleen ja kukaan ei kuitenkaan vaivaudu puhumaan mulle tai mun kans yhtään mitään. Yks ilta Beijb kysy ett mitä mun mielessä liikkuu ja sain sanottua vaan "ett miten mun oikeen pitäs olla...tai miten voisin olla". Se keskustelu loppu siihen. Tänään sitt sanoin ahistukseni keskeltä Beijbelle ennen ku sen piti lähtä omiin menoihinsa, ett meijjän pitäis jutella ihan rauhassa ajan kans" ja se ilmeisesti ymmärsi asian väärin, sillä tokas ett "miks en oo aiemmin sanonu mitään?" Eipä siihen sitt muuta tarvittu kun mä kyyneleet valuen meuhkasin kuinka tarkotin, ett pitäs jutella SITTEN KUN ON AIKAA, EI NYT HETI, ja ett kuinka oon yrittäny opetella puhumaan mutt toivosin sen tulevan välillä vähän vastaanki. Samaan syssyyn huusin kuinka väsyny mä oon ja etten jaksa enää päivääkään, en yhtäkään, en en en! Huusin kuinka yksin mä oon ja kuinka musta tuntuu ett tukehun ja ett aika loppuu kesken. Beijb kysy ihmeissään ett mikä aika loppuu johon mä vastasin ett..."mun". Sitt Beijb käski mua laittaan vaatteet päälle ja hyppään autoon sillä me lähettäs päivystykseen. Taisin käskeä sen painua vittuun ja menin makkariin jossa purskahin itkuun.

Nyt oon kotona yksin ja mietin miten olla...tai mitä tehä itteni kans. Mä tajuan voimieni loppuvan ja tarvitsevani lepoa, mutt se tuntuu ylitsepääsemättömältä alkaa soitteleen lääkäreille ja pyytää saikkua ja sitt pitäis soittaa pomollekkin ja taas selitellä...en jaksa. Mitä se toisaalta mitään muuttais vaikka kotona olisin sillä mä vaan tuijottasin tyhjyyteen ja olisin väsyny.

Oon tänään myös oksentanu. Aamupalaksi söin täysjyvämysliä johon olin lisänny Goji-marjoja ja Chia-siemeniä. Ne pidin sisällä. Mutt myöhemmin päivällä kun jäin hetkeksi yksin mä söin lounaaksi täysjyvämakaroonilaatikkoa...ja kaks siivua ruisleipää. Oksensin. Siksi kai mä pystyin ne syömään koska tiesin ettei mitään estessä oksentamiselle olis koska olin yksin eikä oksentamista pitäis koittaa peitellä. Vaikka mä kyllä aikoinani oppiin aika loistavaksi oksentajaksi. Ei tuollasesta asiasta sais kyllä olla ylpiä...

Tällasta siis tänään...