Hetki hetkeltä.

Ja mitäpä tapahtu edellisen postauksen jälkeen...mä hajosin ja luulin, ett sillä kertaa lopullisesti. Mä en halua nyt alkaa käymään tapahtumaa läpi sen enempää sillä tunteet on vielä niin pinnassa etten usko pystyväni hallitteen niitä. Enkä mä eilen pystyny. Muhun sattu niin helvetisti enkä mä uskonu pääseväni siitä yli. Muistan yhen lauseen joka pyöri mun mielessä uudelleen ja uudelleen...hoin itelleni "nyt riitti, ei enää ikinä...nyt riitti, ei enää ikinä..." Itkin lähes hysteerisesti ja kädet täristen valitsin kännykästä äitini numeron. Äiti vastas ja mä en saanu sanottua ensin mitään...mä vaan itkin.

Mä: itkua...
Äiti: Haloo...ootko sä siellä?
Mä: itkua
Äiti: Missä sä oot, kuuletko? Hei Jaska, missä sä oot?
Mä: itkua... Voiko poika tulla sun luo yöksi? itkua...
Äiti: tottakai. Laitan vaatteet päälle ja lähen käveleen poikaa vastaan. Ootko sä kotona nyt?
Mä: itkua..pitkä hiljaisuus... Oon.
Äiti: Mä lähes heti käveleen niin sano pojalle, ett tuun sitä vastaan.
Mä: ynähdin ja suljin puhelimen.

Pojan lähdettyä muistan ajatelleeni, ett se siitä sitten. Olin aivan rikki, niin perkeleen pieninä palasina. Viilsin reiteen ja se tuntu mielettömän hyvälle. Viilto tuntu jotenkin kuumottavalta ja se helpotti mielessä myllertävää kaaosta. Pystyin ajattelemaan hitusen selkeämmin, mutt mä halusin yhä pois. Mä en ollu tarpeeksi vahva kestääkseni enää yhtään lisätaakkaa. Niin luulin. Asiat johti toiseen ja lopulta mä en päässy toteuttamaan haluani. Beijb teippaili haavan ja laitto sidokset päälle. Se käskytti mut sohvalle peiton alle ja Oxaminin voimalla mä siihen rauhotuin, vaikkakin itkin yhä rajummin mitä pitkiin aikoihin. Mun oli niin paha olla!!

Jossain vaiheessa otin yölääkkeetkin ja söin iltapalaa. Päästessäni sänkyyn mun muistikuvat katoaa. En tiiä oonko valvonu tai lukenu tai mitä... Aamulla herätessä mun silmät oli uskomattoman turvoksissa ja yritin vilvotella niitä kylmällä vedellä, mutt ei se auttanu. Näytin kamalalta, mutt töihin oli mentävä. Ei muuta kuin vahvaa kahvia, aamupalaa ja meikit naamaan. Sitt menoksi, aivan kuin mitään itsetuhosuutta ei olis koskaan ollutkaan.

Nyt mä istun tässä. Ja oon hajalla. En tiiä miten asiat on huomenna tai ens viikolla, menen nyt eteenpäin vaan hetki hetkeltä.