Don't wait too long.

En tiiä miks vaivaudun kirjottamaan. Oon niin vihanen koko maailmalle etten pysty ajattelemaan asioiden muuttuvan paremmaksi, ei sellasta jumalauta ees ole olemassa!! Mä oon hukannu itteni enkä mä tiiä kuka oon ilman sairauttani. Ehkä ongelma on just siinä etten mä usko olevani enää yhtään kukaan tai mikään ilman oireitani ja traumojani. Mä oon ollu naurettava ja oon varmasti ollu tosi hauskaa viihdykettä mun räpiköintiä seuranneille.

Oon tajunnu olevani yksinäisempi mitä oon kuvitellu. Mä oon täysin yksin. Ja yksin mä en selviä. Yks ilta mietin, ett jos mä katoaisin niin vanhempani, siskoni (tai kukaan muukaan)ei tietöis ees ettiä mua koska eivät tietäis mun olevan hukassa. Ensin tieto siitä huvitti ja sain mieletöntä mielihyvää siitä ajatuksesta ett mä todella voin kadota, piiloutua maan ääriin tai tappaa itteni ilman ett ne tietäis asiasta. Eilen illalla sanoin ajatteluistani Beijbellekin, mutt ei sillä ollu oikeen mitään sanottavaa. Sitt aloin miettiin ääneen, ett entä jos mä katoaisin, niin etsittäiskö mua oikiasti vaan ajateltasko musta vaan ett "no se ny on taas joku huomionhakunen hullu, vilkuillaan samalla jos sitä sattus jossain näkymään". Beijb sano, ett viimestään siinä vaiheessa kun esim. poliisit sais tietää mun olevan mielenterveysongelmainen ja itsetuhoinen niin etsinnät tehostuis ja nopeutuis. Tuo sana mielenterveysongelmainen kaikuu yhä mun korvissa. Ei mulla oo ongelmia mielenterveyden kans vaan elämän kans! En mä halua olla mikään ongelmainen!! Sen jälkeen oltiin hiljaa ja mä vaivuin omiin ajatuksiini. Sitt käperryin sohvan kulmaan ja vasta sitten joku sai mut kunnolla huomaamaan kuinka yksin mä oon... Musta tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua, kukaan ei tarvi mua eikä todellakaan kaipaa mua jos katoan. Se ajatus oli kamala...sitä kuitenkin viimeseen asti toivoo jonkun välittävän. Siinä mä istuin sohvan laidalla lattiaa tuijotellen ja sormiani väännellen ahistuneena. Kyyneleet alko valuun mutt annoin niiden olla. Beijb oli sohvan toisessa päässä ja katto Leijonasydän-leffaa telkkarista. Mä istuin ja itkin... Samaan aikaan ku olin nousemassa ottamaan yölääkkeet Beijb sano, ett se kyllä kuuntelee jos haluaisin jutella. Sanoin jotain mitä en enää muista, mutt ei se mitään kaunista ollu. miten helvetti mä enää uskaltaisin sille puhua kun tiiän sen vatvovan aivan kaiken kaverinsa kans eikä se helvetti oo vielkään pyytäny multa anteeks blogini paljastamista muuta kuin tekstarilla!! Olin niin surullinen ja vihainen elämästäni. Mä oon niin raivoissani kaikesta!!!! Menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven kii. Sen yön nukuin yksin.

 Ennen tuota mielen romahdusta mä olin ollu aamuvuoron töissä ja sitt käyny lenkillä sekä vetäny kahvakuulatreenin. Ruokailut on pari päivää menny terveellisesti ja iltapalaksi tein täysjyvänuudelia, tonnikalaa, kasviksia ja raejuustoa. Ja join maitoa. Sitt se taas tuli...pahoinvointi ja oksennuspakko. Yritin sinnitellä ja taistella vastaan, mutt kuvotuksen kasvaessa annoin periksi ja menin oksentamaan. Sydän hakkas mielettömästi. Taas mä sitt mietin, ett oliko mun mieli jo "siinä tilassa" ett ymmärsi mun voivan huonosti ja taas tunsin vihan/pettymyksen/surun pahoinvointina ja haluna oksentaa. En tiiä...

Tänään oli taas yks ainoa vapaapäivä ja sen vietin keittiössä laittaessa tiskejä, tehden ruokaa, pesten pyykkiä jne. Autoin myös Beijbeä työhakemuksen kanssa. Ja nyt ne on pojan treeneissä. Mä oon tutulla paikallani sohvan kulmassa. Mun piti tehä tänä päivänä jotain mukavaa, mutt kohta se on jo ohi. Huomenna taas uus vitun ihana päivä täynnä mitä mahtavampia kokemuksia!! Jossain mä oon onnistunutki, sillä en oo viiltäny. Houkutus on kyllä suuri.