Pahantekijän sanansaattaja.

Tänään oli jälleen terapia parin viikon tauon jälkeen. Asiaa olis ollu todella paljon eikä aika tuntunu riittävän vaikka toisaalta taas sekin aika sai vedettyä mut loppuun. Pääasiassa puhuttiin pojan kasvamisesta, vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä ja niistä pelon ja ahistuksen tunteista joita se mussa herättää. Terapeutti oli ymmärtäväinen ja sano, ett olis suorastaan ihme jos menneisyys ei näkyis mitenkään mun vanhemmuudessa ja arjessa. Mun mieli on kuulemma ajettu nurkkaan erittäin varhaisessa kasvunvaiheessa eikä sillä oo ollu muuta keinoa selvitä kuin suojella itteänsä katoamalla harhamaailmaan ja antaa mielen jakautua eri osiksi jotka tulevat esiin sitten kun kutakin "hahmoa" tarvitaan. Mielen rikkoutuminen ei oo mun kohalla loppunu kokonaan missään vaiheessa vaan asioiden selvittämättömyys ja vaikeneminen on ylläpitäny traumatisoitumista ja vahvistanu oireita sekä tuonu lisäongelmia kuten mm. syömishäiriö.

Kerroin kuinka pelkäsin olevani samanlainen kuin oma äitini on ollu. Samaa asiaa itkin yhtenä päivänä kotonakin ja Beijb pyys mua sanomaan asiat joista johten olisin kuten äitini. En osannu kertoa. Olin kuitenkin täysin varma kasvattaneeni pojasta täysin kieroutuneen ja hauraan lapsen josta on kasvamassa yksinäinen ja yhtä kivulias nuori mitä ite olin. Vaikka Beijb suomensi mulle asioita ja terapeutti kerto tänään oman näkemyksensä niin mun mieli on voitolla. On kamalaa huomata kuinka voimakas tuo sairas ja rikkoutunu mieli on koska muiden puheita on lähes mahoton uskoa tai edes ottaa vakavissaan. Tänään terapiassa istuin hiljaa ja vaan hymyilin kuunnellen terapeutin juttuja mun äitiydestä. Terapeutti sano tietävänsä kuinka jotku osat todennäköisesti ovat eri mieltä ja just silläkin hetkellä käskevät terapeuttia pitämään turpansa kii ja pitämään huolen omista asioistaan. Nauroin. Ja mun sisällä Charlie nauro myös huutaen "kato, sehän on viisas nainen!"  Kerroin kuinka kaaos mieleni sisällä estää mua ajattelemasta toisin, uskomasta ketään ja luottamasta kehenkään. Terapeutti kerto "pahantekijän sanansaattajasta". Tämä mielen osa on tallentanut itteensä kaiken pahat sanat, teot ja muistot. Se tekee kaikkensa pitääkseen kaiken kaukana musta ja suojellakseen mua lisältä pahalta. Se muistuttelee mua kaikesta pahasta, uskottelee mun epäonnistuvan, pilaavan kaiken, olevan paha jne. jotta en yrittäisi, eläisi ja tulisi satutetuksi, enemmän rikotuksi. Pitämällä mun sairaana se saa pidettyä mun turvassa. Sekavaa, mutt noin se on. Terapeutti käski mua olemaan ymmärtäväisempi tuota mielen osaa kohtaan ja käymään vuoropuhelua sen kans, kertomaan etten tarvi suojelua enää. Helpommin sanottu ku tehty. Sanoin terapeutille, ett sen pois ajaminenhan tarkottais sitä, ett mun täytyis oppia luottamaan ja siihen mä en pysty. Sen aika ei oo kuulemma vielä. Musta tuntuu ettei se tuu koskaan.

Puhuttiin taas kerran mun sairastamisesta ja siitä kuinka se on mulle niin vaikiaa. Kun tunsin tulevani kipeeksi niin varauduin siihen imuroimalla, pyykkäämällä ja tiskaamalla klo 22:00 jotta voisin levätä sitten kipeenä! Siis helvetti vie...muistakaa ny kaikki ennakoida tulevat mahataudit ja muut migreenit!! Yhtenä päivänä makoilin makuuhuoneessa ja sälekaihtimet oli vielä kiinni pojan tullessa kotiin. Kello oli 12:00. Välittömästi mä pomppasin sängystä ylös ja riensin avaamaan verhoja jotta pojan ei tarvis tulla pimeeseen kotiin ja ettei se vaan luulis äitin makaavan laiskuuttaan. Siinä hetkessä olin vajonnut omaan lapsuuteeni ja niihin hetkiin miltä tuntui tulla kotiin jossa haisi vanha viina, grilliruoka, tupakka ja suoraan sanottuna paska ja hiki. Verhot oli visusti ikkunoiden eessä ja muutenkin oli tunkkaista. Kuorsaus kaiku eteiseen saakka. Tajuan nyt ett tilanne on nyt aivan eri, mähän olin kipee eikä meijän koti oo mikään juoppokämppä. Mut arjen tilanteet tulee eteen niin nopiasti etten mä vielä osaa pysäyttää takaumien päälletulemista. Tuleekohan senkään aika koskaan...