Kävelläänkö samaa matkaa?

Viime postauksesta on vierähtäny aikaa sillä en oo uskaltanu avata blogin sivuja. En oo pystyny kohtaamaan tapahtuneita asioita joten niistä kirjottaminenkaan ei oo onnistunu. En tiiä onko tää hyvä idea nyttenkään, mutt mun pää räjähtää jos haudon kaiken sisälläni.

Viikko sitten torstaina lähin aamuvuoron loputtua töistä. Siinä pyörää taluttaessa ja stereoita korviin asetellessa mä huomasin viereisen kävelytien varrella siniseen tuulipukuun pukeutuneen miehen joka oman pyöränsä kans nojas puuta vasten. En kuitenkaan ajatellu sen enempää tai kattonu tarkemmin. Olin just nousemassa pyörän päälle kun tuo sininen hahmo tuli selän takaa mun viereen ja sano "kävelläänkö samaa matkaa?". Se oli isä. Tunsin päässä huminaa...jos sillä tunteella olis väri niin täytyin violetilla ja se tunne kuristi mua. Vajosin lapsen tasolle ja vastasin "joo, kävellään vaan". Siinä hetki rupateltiin kaikkea mun töistä ja nykypäivän vanhusten hoidosta. Mä puhua pälpätin sillä joku mun sisällä kehotti mua jatkaan puhumista niin pitkään ku mahollista sillä sitten alkais ryöppyytys. Sitt isä aihto puheenaihetta ja kysy vieläkö käyn terapiassa ja mäkö oon aikonu kokonaan eristäytyä suvusta. Vastasin: En mä oo mitään eristäytymistä ajatellu, mutt mä en voi pitää yhteyttä sellasten ihmisten kans jotka saa mulle pahan olon. Isä alko nauraan ja sano etten mä tajua todellisuudesta mitään ja ett kaikki haluaa vaan mun parasta ja haluaa auttaa mua, mutt mä en tajua sitä. Siitä me sitt jankattiin ja lopulta mun puhe oli jo huutoa kun pyysin isää lopettaan. Sanoin ett mä en voi niin hyvin jotta pystyisin ottamaan vastaan tuollasia syytöksiä. Isä jatko nauramistaan ja sano, ett "no ettekö te ***** kans vasta ollu siellä Tampereellaki?" Huusin " joo oltiin, mutt tiiäkkö mitä? Mä en olis halunnu sinne lähtä sillä mulla oli ihan omat suunnitelmat! Beijb kutakuinki raahas mut mukaansa ja ilman sitä mä en tässä enää olis. Mulla oli tarkat suunnitelmat siitä kuinka tapan itteni, laitan köydestä itteni roikkuun ja otan helvetin hyvät vauhdit! Eikö oo ihana kuulla ett omalla tytöllä menee niin hyvin ett se ei halua enää elää?!!" Mä itkin ja huusin ja isä sano tylysti vaan "jaaha, taas tää menee tähän. Voi ***** raukkaa ku oot ihan pihalla kaikesta." Sen jälkeen syytöksiä ja haukkumisia alko tuleen ihan kunnolla ja vähän väliä käskin isää lopettaan koska tunsin etten voinu hyvin. Yks lause kaikuu mun korvissa...se sano, ett onneks poika alkaa oleen jo sen verran iso ett sille voi suomentaa ja kertoo kaikesta ja siitä millanen äiti sillä on. Pojan täytyy kuulemma kuulla totuus. Sanoin, ett eikö se ymmärrä etten mä voi antaa pojan olla sen kans tekemisissä jos se tuollasia latelee ja ett mä tuun pysyyn ikuisesti kaukana siitä. Viimenen lause jonka isä sano ennen ku suostu kääntyyn toiseen suuntaan oli "sä et tuu koskaan pääseen meistä eroon".

Yksin jäätyä mä romahin...tunsin itteni niin pieneksi ja avuttomaksi. Olin aivan lopussa. Otin puhelimen laukusta ja tuijotin sitä. Halusin soittaa jollekkin mutt kädet tärisi niin paljon ettei soittaminen onnistunu. Sitt tuli pelko ja häpeä...enhän mä helvetti vie kehtais kenellekkään soittaa, mitä mä ees sanosin?! Lopulta laitoin Beijbelle viestin ett voiko sille soittaa, vaikka tiesin sen olevan töissä. Pian Beijb soitti ja kerroin tapahtuneesta. Itkin, tärisin ja kävelin. Olin varmasti kamala näky. Pelottikin niin paljon!! Jotenki mä sitt sain itteni kotiin asti ja sen jälkeen tää elämä onki ollu yhtä sumua. Mä oon samaan aikaan surullinen, ahistunu, hermostunu, peloissani! Mutt en oo antanu minkään näkyä päälle päin vaan oon "voinu hyvin ja ollu ilonen".

Oon hukuttanu pahan olon salille ja omaksi ihmetyksekseni en oo viiltäny pienintäkään viiltoa vaik isän näkeminen laukas jonkun huutamaan mun pään sisällä "KOTONA TARTUT SIIHEN PUUKKOON JA TYÖNNÄT SEN KAULASTA LÄPI!!!" Oon tehny sellasia asioita mitä ihmiset tekee vaikka mieli ja sydän on palasina. Tätä kirjottaessakin mun sisällä itketään, mutt ulospäin ei näy mitään.

Mä oon tehny paljon hyviä juttuja ihan vaan koska niin kuuluu tehä, vaikka mä en jumalauta jaksais enää askeltakaan enkä yhtään päivää. Mä oon pakottanu itteni olemaan olemassa pienen hetken kerralla. En vaan jaksa enää kauaa. Mä pelkään kaikkea, kaikkia.