Muurin taakse.

En tiiä mitä kirjottaa. Olo on kamala. Eilen muserruin ja tämä päivä on menny itteni kasaamiseen. Musta on oikiasti alkanu tuntuun etten mä kestä enää montaa kertaa noita epätoivon hetkiä, sillä jokaisella kerralla mä oon heikompi ja elämä katoaa aina vaan kauemmas. Mä oon sokea kaikelle hyvälle silloin kun sairas mieli pitää mua otteessaan. Ja helvetti vie sen ote on voimakas! Kamppaillessani noiden tunteiden kans mä samaan aikaan joudun kuunteleen mielen syöttämiä lauseita joita mulle on elämäni aikana sanottu (miten mieli muistaakin ne kaikki?!? ) ja ne saa mut lähemmäs itseni lopullista tuhoamista. Mieli ei anna mun unohtaa yhtäkään asiaa joka mua on satuttanu vaan se hokee niitä jatkuvalla syötöllä.

Mä oon tajunnut, ett yks suurimmista ongelmista taitaa olla se etten mä tiiä miten tästä vois selvitä. Mä en tiiä miten voi olla mahollista saaha haalattua ittensä kuiville tästä epätoivosta ja itsetuhoisuudesta. En myöskään tiiä miten elämää kuuluu elää, siis sellasta tavallista ja turvallista. Mulla ei oo hajuakaan mistään tavallisesta! Tästä johtuen en sitt osaa kuvitella minkään muuttuvan hyväksi koska en tiiä sellasta olevan. Mä oon aina kamppaillu jonkun ongelman kans ja pelänny. Sellasesta elämästä mä tiiän kaiken. Mutt sellasta elämää mä en jaksa enää elää. Muunlaisesta mulla ei oo tietoakaan.

Oon huomannu itestäni sen, ett mun mieliala vaihtuu salaman nopeasti. Mä siis saatan ensin olla aivan ok mielellä ja yhtäkkiä, nopeammin ku ehin silmiä räpäyttää mä oon jo vajonnu johonkin pimeyteen ja suojamuuri on noussu mun eteen. Sitt häviän johonkin yksinäisyyyteen.