Kasvamisen tuskaa.

En tiiä miten voin. Ehkä jossain asioissa on menny ihan hyvin, mutt samalla taas toiset asiat on tuottanu pahaa oloa. Pojan Norjaan lähtö hermostuttaa ja tänään oltiin tulevien seiskaluokkalaisten vanhempainillassa. Poika on nyt saman ikäinen ku mä...silloin ku elämäni alamäki ja pahimmat asiat alko tapahtuun. Mä en kestä jotain siitä ajatuksesta ett poika kasvaa...ja ehkä mä pelkään myös sitä etten oo osannu kasvattaa poikaa se verran hyvin jotta se tekis elämässään hyviä valintoja ja osais ajatella omilla aivoillaan, olis rohkea oma itsensä. Tai entä jos poika ei oo vielä valmis "kasvamiseen" ja kaikkeen mitä se tuo tullessaan? Entä jos poika joutuu hyppäämään liian nopeasti isoihin saapaisiin kuten mulle kävi?

13-vuotiaana mä olin jo hyvin syvällä aikuisuudessa. Mutt mun mieli oli lapsen vaikka kuinka jouduin näyttelemään muuta. Olisin halunnu jatkaa lapsuuttani, mutt ei se ollu  mahollista. Muistan sen ensimmäisen kerran kun mut rikki revittiin...se Aku Ankka-pokkarin lukeminen ei päättyny hyvin.

Aloin polttamaan, juomaan, varastelemaan. Kouluun menin jos menin, ja jos sinne jaksoin mennä, niin siellä en kuitenkaan tehny mitään. Usein nakkasin repun pulpetille ja painoin pääni siihen, nukuin. Kotona ollessa hoitiin pikkuveljeäni joka silloin oli vasta vauva. Tein ruokaa ja vein ulos. Peittelin äitini ja isäpuolen juomisia ja tappeluita, menin väliin ja otin selkään. Öisin hoitiin äitini velvollisuuksia...

Tiistaina mulla olis pitäny olla terapia jossa oli tarkotus puhua mun ajatuksista ja peloista, mutt kaikki menny ihan putkeen. Beijb oli lähössä viemään mua autolla kaupunkiin n. 20min ennen terapian alkua ja kun ulko-ovi napsahti kiinni, me molemmat huomattiin ettei kummallakaan oo avaimia. Mun kotiavaimet oli sisällä pöydällä koska ajattelin etten niitä tarvis töissä jonne olin terapiasta menossa, ja Beijben kotiavaimet jossa li myös auton avain oli toisen hupparin taskussa. Ei siis liikuttu yhtään mihinkään vaan lähettiin käveleen pojan koululle hakeen sen avaimet jotta ehtisin edes töihin. Ens viikolla ei myöskään oo terapiaa koska terapeutin tytär menee leikkaukseen ja terapeutti on koko viikon kotona.

Jotenki niin tuttua, ett heti kun mulla olis paljon asioita mielen päällä niin syystä tai toisesta ei oo ketään kelle puhua...