Hallitsemista, alistamista.

Alamäki jatkuu ja vauhti kiihtyy. Mä alan tuntemaan väsymyksen jo liian voimakkaasti kehossakin. Mä oon fyysisesti lähes yhtä uupunut mitä mun mieli on. Mun jalat on aivan ku maitohapoilla jatkuvasti ja vatsassa tuntuu vähän väliä sellanen vääntävä ja puristava tunne, ihan ku joku puristais mun sisäelimet suureen nyrkkiinsä. Sydämessä tuntuu ajoittain vihlontaa ja välillä se käy ylikierroksilla hakaten hullun lailla (olipa hyvä vertaus). Tuntuu aivan ku joku istuis mun rintakehän päällä jotta mun hengittäminen ei olis helppoa vaan jopa lähes mahotonta.

En siis voi enempää painottaa sanaa "lopussa". Sitä mä olen, täydellisesti lopussa. Äsken ollessa koirien kans pihalla mä mietin asioita ja aloin ajatteleen, ett onkohan terapialla jotain vaikutusta mun tän hetkiseen vointiin. Tiistaina siis oli terapia ja vaikka tapaaminen meni sinänsä ihan hyvin niin se oli kuitenkin mielettömän raskasta. Terapiassa käytiin läpi mun nykyhetken pelkoja ja etittiin niille aiheuttajaa menneistä. Ongelmallista siinä oli se, ett mun mieli ei halunnu myöntää joidenkin tapahtuneiden asioiden olleen väärin mua kohtaan. Terapeutti joutu sitten kertomaan mun mielelle monta kertaa mitä asioita ihminen saa ja ei saa tehä toiselle. Mä oon eläny melkeen koko elämäni (kuulemma) väärässä "uskossa". Mä oon oppinu jo pienenä ett esim. lyöminen, vähättely on sallittua ja rankaiseminen satuttamalla ilman mitään syytä on myös laillista. Kerroin mitä tapahtui esim. silloin kun pienenä lapsena itkien huusin ja anelin anteeksiantoa vaikka en ollu mitään tehny. Kerroin päättäneeni silloin etten koskaan enää pyytäisi keneltäkään anteeksi, en ikinä. Ja anteeksi pyytäminen tuottaakin mulle aivan mieletöntä vaikeutta! Se on niin vaikea sana.

 Kaikki persoonan osat oli kuulolla kun terapeutti "saarnas" siitä kuinka väärin jotku teot on ollu ja ett monet teot on vakavia rikoksia. Voit vaan kuvitella millanen hälinä ja kaaos mun päässä välillä oli kun osaset sai kuulla tulleensa oikiasti kaltoinkohdelluksi. Mun päässä kuulu itkua, vaikerointia, piiloon menemistä, mutt myös naurua ja vastaväitteitä. "Charlie" huusi mun pään sisällä ja kielsi mua kuuntelemasta terapeuttia ja muistutti olevansa ainoa johon mä voin luottaa. Se oli kamalaa pyörremyrskyä! Terapeutti sano, ett hän tietää lauseen satuttavan joitain mun osasia, mutt hänen on kerrottava mulle, ett hänestä tuntuu ett mun isä jatkaa nykyisyydessä sitä remmistä antoa tuolla alistamisella ja hallitsemisyrityksillä. Isän mielestä mut on manipuloitu koska mä en enää suostu sen määräiltäväksi ja se on menettäny otteensa musta. Mä vaan hymyilin ja sanoin "Ei sattunu". Samaan aikaan "Charlie" nauro ivallisesti "etkö vittu parempaan pystyny?!" Sattu se. Sattu tajuta kuinka kaikki on käyttäny mua omiin tarpeisiinsa. Koko mun elämän. Mitä niin pahaa oon tehny jotta mua rangaistaan näin paljon?!!?

Mun mielessä ja kehossa on paljon meneillään. Liikaa. Ja jatkuvasti tulee uusia takapakkeja ja pettymyksiä jotka ei yhtään helpota tätä matkaa. Multa on otettu pois saamatta yhtään mitään tilalle. Musta tuntuu, ett mä rakennan korttitaloa ja aina kun saan jonkun verran rakennettua niin joku nippasee luunapilla kaikki kumoon ja kortit leviää maahan. Ja kerta kerran jälkeen mä alotan alusta..ja taas...ja taas...ja taas. Kunnes tulee se viimeinen niitti.