Muutoksia.

Tänään alotin uudessa työpaikassa. Edellisessä, hoivaosastolla, ehtiin ollakkin jo lähes 6 vuotta. Edellisen työpaikan rakennukseen tullaan perustamaan uusia juttuja joten hoivaosastot lakkautetaan vuoden loppuun mennessä. Onneks pääsin ite alta pois ja ehtiin napata itelleni aivan uskomattoman mielenkiintosen työpaikan. Työskentelen hengityshalvausyksikössä ALS:ia sairastavien asukkaiden kanssa. Ilmapiiri oli edellistä työpaikkaa huomattavasti iloisempi, rennompi ja ystävällisempi ja mut otettiin tosi ihanasti vastaan. Ilokseni myös palkka nousee :)

Mun piti tänään mennä salille, mutt voimia ei kotiin päästyä enää löytynytkään. Nytkin taistelen unta vastaan silmät ristissä ootellen poikaa treeneistä. Mulla ei ehtiny olla yhtään vapaapäivää välissä joten olin ensin 4 työvuoroa vanhassa työpaikassa ja tänään jatkoin viidennen työpäivän uudessa yksikössä. Vielä olis kaks päivää jälellä, eli menossa on 7 työpäivän putki. Siksikin päätin antaa itelleni luvan levätä tän illan.

Ei kaikki oo näin hyvää ja rauhallista ollu sillä kamppailen yhä itteäni vastaan. Lähes joka ilta päättyy kyyneliin ja epätoivon tunteisiin. Eilen aloin Beijben kans kattoon Äideistä parhain-leffaa telkkarista, mutt mussa tuntu niin pahalle ett jouduin poistuun makkariin itkeen. Oon nähny kyseisen elokuvan ennenkin, mutt nyt se jotenki osu ja uppos.

Täytyy kyllä myöntää ett mä oon itestäni helkutin ylpeä ett oon jaksanu näinki pitkälle ja kaiken pahan keskellä vaihtaa vielä työpaikkaakin. Enkä vieläkään oo viiltäny! Ehkä se on se terveempi puoli musta joka jaksaa selviytyä ja pysyä kasassa, vie koko konkkaronkkaa eteenpäin. Jos sairaampi puoli ei olis niin uskomattoman vahva ja voimakas niin elämähän saatais olla ajoittain helppoa. Mutt sitä se ei oo. Yöt menee heräillessä vähän väliä ja nukkuessa näen painajaisia toisen perään.

Ääh...nyt ei irtoo enempää...