Mä oon miettiny lukemattomia kertoja blogin kirjottamista ja jokunen hetki sitten aloin tekeen tätä ja nyt se on valmis. Tai siis niin valmis ett voin alottaa kirjottaan. Mun tarkotuksena on jakaa elämääni täällä kaikkineen pelkoineen (joita on!!), pahoine oloineen ja myös iloineen. Mä en taija osata puhua mun asioista ja tuntemuksista ja siksipä kirjottaminen voi olla oikee tapa mulle. Mä kyllä opettelen puhumaan terapiassa ja muutenki, mutt ei se vaan oo niin helppoo yhtäkkiä uskoa ett joku oikiasti kuuntelis. Kirjottaminen tuntuu jotenki helpommalta ja turvallisemmalta.
Mä opettelen elämän elämistä sen jälkeen kun romahdin viime keväällä 2013. Mä menetin kaiken...työkyvyn, mielenterveyden, mun rakkaan, perheen. Mun poika jäi. Mä en halunnut, tai en uskaltanu elää. Halusin tuhota itteni, olin niin täynnä vihaa ja tuskaa. Eniten mä kuitenki pelkäsin. Mä oon joutunut taistelemaan lapsesta asti ja kun olen syystä tai toisesta pyytäny apua, en ole sitä koskaan saanut. Olen joutunu taisteleen yksin ja sitä pelkäsin nytkin. Pelkäsin, että kaikki paha tapahtuu uudelleen ku jäin yksin. Pelkään sitä yhä vaikka ollaan tyttöystäväni kanssa palattu yhteen. Pelkään, että hän jättää mut uudelleen...ja sitt kaikki paha tulee takas. Sekavaa... mutt mä opettelen luottamaan. Mä opettelen löytämään iloisia asioita, nauttia asioista ja elää. Mutt en uskalla, mä pelkään ett jos uppoudun johonki ihanaan, en huomaa vaaraa joka iskee tai jos tapahtuu jotain mukavaa, se on merkki siitä ett sitt rysähtää. :/
Mä tuun kirjottaan kaikesta siitä millasta elämä voi olla kun joutuu rakentamaan itsensä uudelleen, ja siitä mitä on elää kun pelkää elämää. Mä oon erittäin ilonen jos joku saisi itselleen tästä jotain, vertaistukea tai voimaa, emmä tiiä...tiedon siitä, ettei oo yksin. Ehkä mä saisin tästä itelleniki jotain, ehkä tunteen siitä, ett mulla on oikeus olla täällä...kaikesta huolimatta.
Mä siis kuulun myös seksuaalivähemmistöön, eli tykkään tytöistä, paljon. Toinen puoliskoni on usein vitsaillu mun olevan seksiaddikti, mutt en ny ihan niin pitkälle lähtis. :D vakavassa parisuhteessa olemiseen tuo oman haasteensa mun pelot ja se etten mä uskalla luottaa kehenkään ja se, ett mun on lähes mahoton kuvitella ett joku pitäis mua viehättävänä, haluttavana tai rakastais mua. Mä en usko ett kukaan pelastais mua palavasta talosta. Me oltiin aiemmin yhessä 6 vuotta kunnes erottiin muutamaks kuukaudeksi. Ny ollaan yhessä, kihloissa ja vaikka mulla on näitä ongelmia, niin eron jälkeen meijän välit on jotenki puhdistunu, me kai tiietään mitä pitää suhteessa ollessa tehä ja mitä ei. Syksyllä on tarkotus kävellä maistraattiin :)
Jotta arki ei liian helppoa ja rauhallista olis, niin elämää vilkastuttaa kouluikäinen poika jonka urheiluharrastus täyttää ihanasti meijänki arkea. Murrosiän kynnyksellä tasapainoilu ei nykyaikana oo helppoa, kun ei se sitä oo aikuisillekkaan. Yhessä me kuitenki yritetään mennä eteenpäin, välillä otetaan askel tai kaksikin taaksepäin, välillä pysähyttään. Mutt se on elämää.
Oon ny kesälomalla, yks viikko takana ja kolme eessä. Tarkotus on nauttia (??!!!???!) Suomen kesästä keinolla millä hyvänsä ja ottaa teijät jutuillani mukaan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3