Taitaa olla ensimmäinen kunnon aurinkoinen päivä mun loman aikana ja oli pakko tulla nautiskelemaan kahvia tähän takapihalle. Samalla voisin taas kertoilla kuulumisia (mikäli joku siellä on) ja tyhjentää mun mieltä.
Nyt on menny kohtalaisen hyvin ja mieli on ollu ihan ok. Helppoo se ei oo taaskaan ollu ja mua vituttaa helkutisti, ett ku haluaisin oikiasti yrittää jaksaa toivoa parempaan ja unohtaa menneet, ni mä en pysty! Mä haluaisin nauttia kunnolla tästä mun takapihasta, mutt en voi ku mieli palauttaa kaikki tapahtumat viime keväältä/kesältä...sen kuinka mä haravoin nurmikkoa ja itkin, ostin kukkia ja itkin, koitin laittaa kaikki sieväksi ja itkin. Mä haluaisin nauttia ulkoilusta, lintujen laulusta...mutt muistan heti, miltä tuntu kävellä koiran kans ja kuunnella lintujen viserrystä ja itkee...tietäen ettet sä jaksa enää kauaa. Mä muistan kaiken, joka ikisen tuoksun, äänen, polun ja kivet rannalla, ne palauttaa kaiken sen tuskan ja ahistuksen takas. On vaikea kerätä elämänhalua kun mieli palauttaa kaiken menneen takas!
Alkopa synkästi vaik kerroin ett ny on menny kohtalaisen ok. :/ mutt pointtina kai oli, ett mä yritän elää vaikka kohtaan niitä huonoja tuntemuksia koko ajan.
Mun mieli on menny rikki kai jo joskus lapsena ja yks psykologi sano, ett mun minäkuva ei oo saanu kasvaa ja kehittyä rauhassa, vaan oon joutunu aikuisten maailmaan ihan liian aikuisena. Siks kai mun idolina onki Peter Pan. Mutt jooh...mä oon joutunu pelkään lähes koko elämäni ajan ja ikinä (todellakin ikinä) ei kukaan suojellu mua, kuunnellu tai auttanu. Mä oon tottunu ja oppinu jäämään yksin, selviimään yksin. Siks mä en osaa luottaan kehenkään...en voi, mutt haluaisin.
Siksipä viime keväällä romahin kokonaan ku jäin yksin, ku mun tyttökaveri jätti mut. Pahinta oli se, ett se eka vakuutti kaiken olevan hyvin...ja sitt se lähti. Me oltiin just muutettu uuteen asuntoon (jossa siis asutaan nyttenki) ja mua muutenki pelotti ja ahisti olla uuessa paikassa johtuen traumoista. Ja sitt jäin ihan yksin, vaik kaiken piti olla hyvin. Vaikka ollaanki taas yhessä,niinmä en oo päässy tuon asian yli...se yhä satuttaa ja muistuttaa, etten mä oo niin hyvä ett joku jäis mun luo. Mun täytyis kertoo ihan koko tarina, se on pitkä sellanen...mutt se olis tärkee kertoo. Jonain päivänä. Ja haluan myös kertoo muutaki,siitä miks oon tällanen ja mitä mä pelkään. Jonain päivänä.
Yks mun aiempi terapeutti näytti mulle kerran kirjaa jonka oli kirjottanu Yvonne Dolan ja siinä oli jotain pieniä tehtäviä ja kaikkee. Mä oon ajatellu hankkia sen...se ku on tehty traumatisoituneelle ja antaa vi kkejä ja neuvoja miten mieli voi eheytyä. Muistan kirjan alusta yhen lauseen joka jäi mun mieleen: "sinusta tulee todellisin itsesi täydellisesti". Sellanen mä haluaisin olla. :)
Oon myös miettiny, ett voisko olla hyvä idea muuttaa tästä asunnosta pois, jotta en joutus niin paljon kohtaan viime kesäsiä muistoja? Tää asunto on kyllä ihana, vaikkakin pihapiiri on aika levotonta. Asutaan ny vuokralla, mutt oon pyöritelly mielessä oman asunnon ostamista...vaikka jostain tästä läheltä ettei pojan tarvis vaihtaa koulua. Kuulostaa varmaan idioottimaiselta, ett välillä haluaa nakata hanskat lopullisesti tiskiin ja sitt tahtooki ostaa talon!! Mutt ei...hyvinä hetkinä mä haluan haaveilla ja toteuttaa haaveita, pärjätä. Huonoina hetkinä mä pelkään ja en uskalla haaveilla. Tänään mä uskallan.
Maanantaina olis terapia, ellei se taas peru sitä kuten tosi usein on käyny. On tympeetä saaha tekstari just terppa-aamuna jossa valitellaan sairastumista tai mitä millonki. Eihä sille mitään voi, mutt aika usein oisin sen tapaamisen halunnu. On ne siellä kyllä sanonu, ett saan soittaa sinne ihan millon vaan ja koskaan ei saa jäähä yksin pahan olon kans, mutt kuitenki. Tai sitt ne ei jaksa muhun tuhlata kovin paljoa aikaa, sillä mä ku siirryn jutskaileen traumaterapeutin kans sitt ku vapaan sellasen löyän. Välillä oon miettiny, ett pärjäisinkö mä ilman traumaterapiaa... tuskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3