Tultiin eilen perille Kalajoelle ja mökki oli/on ihana, pieni mutt ihana kuitenki. Ilta meni kierrellessä ympäriinsä ja opetelessa nauttiin rauhasta. Maisemat on mahtavat...meri vaahtopäineen, mäet ja kumpuileva maasto...oih!
Mutt yö... mulle on määrätty aiemmin tarvittaessa otettaviin Oxaminia (jotka nyt jätin kotiin sillä ajattelin ett mieli olis sen verran hyvä etten ahistukseen sitä tarvi) ja vajaa viikko sitten alotettiin Mirtazapin jonka kyllä otin. Vähän aikaa sitten kun mulla oli huonompi jakso, mä en halunnu mennä nukkumaan koska en halunnu vajota painajaisiin, enkä jaksanu alottaa uutta päivää. En halunnu ett seuraava päivä tulee. Ja kaikki huonot tapahtumat jotka sai mut romahtaan vuosi sitten alkaa heti pyöriin mielessä ku laitan pään tyynyyn ja asetun.
Eilis ilta meni ihan mukavasti, luin kuten aina ja aloin nukkuun sitt ku silmät vajoo kii. Mä en tiiä, ett oonko mä havahtunu oikiasti hereille vähän väliä, vai onko seki ollu unta. Mun unessa on pyöriny tappajia (kuten yleensäkki) jotka viiltelee mua ja mä en pääse karkuun. Samaan aikaan mun tyttöystävä pani erästä mun silmien eessä ja mut pakotettiin kattoon. Jos en kattonu, ne mielisairaalasta karanneet tappajat viilteli lisää. Mä huusin, itkin ja rukoilin... mä yritin raahautua pakoon, mutt mut potkastiin aina takas kenttään. Uneen tuli myös miehiä...mun edesmenny isäpuoli juoppokavereineen, eikä mun äiti taaskaan auttanu mua...kysy vaan ett miks en juo, ottasinko kaljaa... uni jatku ja jatku... vaikka unien "aihe" vaihtelee, mä en koskaan pääse niissä karkuun, mä yritän liikkua, mutt ei onnistu.
Mä heräsin ny aamulla, tunteroinen sitten ja mieli on sekasin. Tuntuu ett mun pitää saaha itteni vakuuttumaan ett nyt on tämä päivä ja uni ei oo nyt tässä hetkessä, se on menny ja tapahtu vaan mun pään sisällä. Mä keitin aamukahvit ja menin pienelle terassille istuun. Meren ääni rauhotti mut kyllä aika pian ja tuuli tuiversi hiukset sekasin. Tuntuu aina niin vajaalta tuollasen yön jälkeen, niin yksinäiseltä ja jotenki paljaalta. Haluun aina olla yksin hetken ( ettei kukaan vaan nää mua herkillä) ja rauhassa saaha koottua itteni. Tuntuu tosi pahalta olla yksin noissa tilanteissa, mutt ei kai niitä voi toiset kokee. Mutt emmä uskalla niistä puhuakkaan, se tekis ne asiat tosiksi. Oon mä aika outo...haluan apua, mutt en uskalla antaa kenenkään auttaa. Kai siks, ku mä oon oppinu, ett sitt ihmiset tietää mun olevan rikki ja ne tietää miten mua voi satuttaa viel enemmän...sitt ne tekee sen. Mä tiiän miltä tuntuu itkeä, katoa taivaisiin ja rukoilla pääsevänsä pois, pyytää ett joku jäis vierelle ja pitäis kii, silittäis ja lupais ett kaikki kääntyy viel hyväksi. Kukaan ei oo sun vierellä...kukaan ei jääny silittään sua... sitt sä viillät...ja taas...ja taas... vaikka istut täysin pimeessä, sä tiiät ett veri on tumman punasta, lattialle valuessa kirkkaampaa...ranteessa tykyttää samaan tahtiin sydämen kans...
Mulla on paha olla. Päivä tuollasen painajaisyön jälkeen ei koskaan oo hyvä, mutt mä yritän. Mun pojan takia. Mä haluan ett sillä on mukava päivä.
Tuli vedet silmiin, jaksamista sulle!
VastaaPoista