Tunnemyrskyä.

Raskas päivä josta johtuva tunnemyllerrys alko jo eilen. Kävin poikani kanssa tänään tapaamisessa joka liittyy siihen ryhmään, vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakautumisryhmään. Osallistuin sellaseen tutkimukseen joka sisältää haastatelun sekä yhteisen tapaamiskerran lapsen kanssa. Tänään sitten oli tuo mun ja pojan yhteinen kerta. Siinä tutkittiin äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja jotain sellasta. Olin kertonu pojalle vähän taustoja siitä mihin ollaan menossa, mutta toisaalta oli vähän hankalaa kun en tienny oikiastaan itekkään mitä ehkä joudutaan tekemään tai jutteleen. Eilen illalla tunteet alko sitten nousta pintaan. Mieli oli sekava kunnes kyyneleetkin alko valuun. Kerroin beijbelle, ett musta tuntuu ihan ku oisin vetämässä poikaakin sisälle mun sairaaseen maailmaan ja ett se mulla on siks paha olla. Beijb selitti ja sai mut vakuuttumaan ettei tuo tapaaminen vahingoita poikaa ollenkaan ja olihan poika tulossa sinne hyvillä mielin. Beijb kerto ja muistutti, ett kaikki se menee hyvään ja tärkeään tarkotukseen ja tutkimuksen kautta on mahollista antaa lisätietoa jotta tulevaisuudessa ihmisiä osataan auttaa ja tukea enemmän ja paremmin. Lopulta mä ymmärsin ett niin kai se on, ett ei kai nyt traumaterapiakeskus keksis puuhailla mitään sellasta joka satuttais lasta tai olis vaaraksi lapselle. Outoa etten mä kyenny tajuamaan sitä ite, vaan vasta sitten kun toinen oli sen mulle suomentanu ja päähäni jankannu.

Tänään sitten lähettiin kohti keskustaa pojan päästyä koulusta ja en kyllä tiiä kumpaa jännitti enemmän! Itse tapaaminen meni kyllä tosi hyvin ja se oli täysin erillaista mitä olin ajatellu. Me pojan kans tehtiin pieniä tehtäviä jotka luin yksi kerrallaan paperista. Ryhmän vetäjät oli viereisessä huoneessa ja ne näki meijät kameran välityksellä tehden joitain havaintoja ja ne tulee myöhemmin käyttämään sitä tarkemmissa tutkimuksissa. Pojan reaktio jälkeen päin oli "enpä ois kyllä tuommosta osannu oottaa". Nauraen vastasin etten itsekkään! :)  Reissu siis meni hyvin. Saatiin lyhyesti palautetta, että meillä oli kuulemma hirveän luontevat välit ja mitä ilmeisemmin me ollaan paljon tehty asioita yhessä ja vietetty aikaa. Ja kai se totta on. :) Tapaamisesta käydään joskus myöhemmin vähän laajempi "palautekeskustelu".

Tuo reissu vei voimia aika paljon ja nyt oon aika "nappi otassa". Mieli on kuitenkin aika hyvä, jotenki rauhallisen väsyny. En kyllä ois pärjänny näin hyvin ilman beijben kannustusta, oisin varmasti hermoillu harhoissani ja antanu peloille vallan. Aamu oli kyllä melkoista tasapainoilua, mutt selvisin. :)

Vakauttamisryhmässä mä oon oppinu paljon vaikka ryhmäkertoja on takana vasta 6. Etenkin nykyhetkeen kiinnitymisestä oon saanu itelleni apua, mutta ongelmia ja pahaa mieltä on tuottanu se, ett oon hukannu mun ankkurin! Se oli  mulle helveti tärkee ja se muistutti mua tärkeistä asioista joita mulla on elämässäni. Se oli kaulakoru jonka olin ostanu Ruotsin reissulta ja olin yhistäny siihen sydämen jonka sain beijbeltä huomenlahjaksi. Se tuntu paivalta mun kaulassa rintaa vasten, paino anto mun tuntea sen koko ajan, jopa silloin kun mulla ei ollu mahollista ottaa sitä käteen. Ankkuroituminen oli helppoa sen avulla, mutta nyt se on hävinny!!! Oon ettiny sitä lukemattomat kerrat, mutt ei. Sitä ei löydy. Oon miettiny ett oonko mä harhoissani dissohouruissa ite hukannu sen...laittanu johonki... äääh, en tiiä!!! Vituttaa sillä se oli mulle tosi tärkee ja olin löytäny sitä kautta itelleni yhen keinon selvitä. :(

Oon ajatellu, ett jos ostasin tuollasen:

Enkelin Kutsuja
"Llamador de Ángel"

Vanha espanjalainen legenda kertoo,
että aikojen alussa, ajan aamuhämärässä, kun metsät olivat vielä nuoria, antoivat enkelit suojateilleen pienen kellon, jolla kutsua heitä tarvittaessa. Kello oli niin pieni, että se saattoi olla koko ajan mukana ja
niin suojattu, että sen ääni säilyi heleänä ja kirkkaana.
Aina vaaran uhatessa tai tarvitessaan apua
suojatin tuli helähdyttää kelloaan ja
enkelit kuulisivat sen ja tulisivat auttamaan.
Ainoa ehto oli, että kelloa ei koskaan tullut antaa kenellekään toiselle,
sillä silloin sen taika katoaisi.
Nyt aikaa on jo kulunut ja metsät ovat jo vanhoja ja käyneet vähiin,
mutta yhä enkelit kuulevat kellojen kutsun.      

Tuollanen vois olla kiva.