Oikeutta, riistoa...FUCK YOU!

Eilen ryhmänjutun jälkeen mun piti kiireellä pyöräillä kotiin, lenkittää koirat ja nopeesti syyä jotain jonka jälkeen piti reippaana lähteä pojan koulun vanhempainiltaan. Olin sen verran pökerryksissä ja omissa maailmassa vielä vanhempainiltaan mennessä ja varmasti kiire aiheutti myös sen etten kokenut vanhempainiltaa kovinkaan miellyttävänä. Tilaisuus alko yhteiskahvittelulla ruokalassa ja ihmetyksekseni mä en hakenu kahvia, ei maistunu. Toisaalta en kai halunnu nousta tuolilta ja lähteä tungeksimaan ihmisten sekaan. Istuin siinä ja kattelin ympärille...mieleen tuli taas tuo tuttu ajatus "mä en kuulu tänne, oon ihan erillainen ku muut, ei mun paikka oo täällä". Nuo hienot uraputkessa olevat vanhemmat sai  mut tuntemaan itteni tosi vähäpätöseksi, rumaksi ja surkeaksi. Lähes kaikki vanhemmat on paaaaljon vanhempia kuin mä ite, täysin eri maailmasta hienoine jakkupukuineen ja pankkilainoineen. Vaikka tiesin mulla olevan samanlainen oikeus olla siellä kuin muillakin, niin siitä huolimatta ahdistus alko hiipimään mieleen. Vajosin harmauteen ja kurkussa kyyneleet alko kirveleen... Yritin tehä nykyhetkeen kiinnittymisharjotusta ja ankkuroitua, mutt sitten alko harmittaan ja ärsyttään ettei mulla ollu vielkään uutta ankkuria kadotetun tilalle...tuli paha mieli ja harjotus keskeyty siihen. Sitten yhtäkkiä mun mieleen tuli yks ryhmäläisistä. Halusin ajatella etten oo yksin ja "näin" tuon keskisormea heiluttelevan ja vittuilevan tyttösen siinä mun vieressä joka haistatteli kaikille ympärillä oleville hienoille ihmisille.

Yritin piätellä naurua...tuli jotenkin voimakkaampi olo. Oikiasti tunsin etten ollu yksin siellä mahtavien ihmisten keskellä. :)  Samalla oli mahtava huomata ett voin oikiasti löytää turvaa toisesta ihmisestä ja pärjääväni. Se hämmensi..

Sitten oli aika mennä pojan omaan luokkaan jossa opettajan sanat osu kunnolla. Tuo opettaja puhui paljon, mutt mun mieleen jäi lauseet " sillä ei oo mitään väliä kuinka monta hienoa autoa kauniissa isossa pihassa on ja kuinka monta neliötä monikerroksisessa kalliissa kodissa on jos ihmisillä talon sisällä on huono olla. Kaikista tärkeintä on rakkaus ja välittäminen, se, että yhdessä on hyvä olla". Tuntu ett purskahan itkuun...ne sanat tuntu hyvältä ja niiden kuulemisen jälkeen pystyin antamaan itelleni luvan olla siellä, olinhan mäki äiti ja vanhempi ja kiinnostunu lapseni koulun käynnistä.

Kotimatkalla mietin, ett on outoa se, ett kun ihmiseltä on riistetty jotain todella arvokasta ja hänet on rikottu, niin tulevaisuudessa tuo ihminen ei pysty näkemään itellään olevan oikeutta mihinkään. Tuo itseltä "riistäminen" jatkuu ja jatkuu ihan perusoikeuksista alkaen. Miks helvetissä mä en kyenny heti alussa ymmärtämään ett äitinä mäkin kuulun vanhempainiltoihin, mulla on lupa olla siellä?!!? Millasta elämä ois jos tuota riistämistä ei ois koskaan tapahtunu...