I am here.

Anteeksi kaikki jotka ootte kaivanneet ja ollu huolissaan. Viime postauksesta on kauan aikaa, tosi kauan. Mulla on vaan ollu kumma tunne, en oo uskaltanu avata blogini sivuja. Joku on estäny. Sairaslomalle jäädessä voin erittäin huonosti ja sillon kirjottamiseen ei ollu voimia. Nyt kun vointi on ollu parempi, oon pelänny menettäväni tämän "hyvän tunteen". Kuulostaa sekavalta enkä kunnnolla ymmärrä itekkään. Kai mä oon ajatellu vajoavani takas mustaan pimeyteen...

Tosiaan, olin siis sairaslomalla 19.4 asti. Se tuli täysin oikiaan aikaan ja näin jälkikäteen miettiessä en usko ett oisin jaksanu kovinkaan kauaa jos en ois itelleni antanu lupaa pysähtyä. Se tunne oli kamala kun heräsin aamulla ja aloin valmistautuun tulevaan iltavuoroon vaikka tunsin voimien olevan täysin lopussa. Mielessä pyöri vaan yks lause: "mä en jaksa". Olin loppu. Sitten soitin töihin ja ilmotin etten pääse tulemaan ja kerroin meneväni lääkäriin. Jätin kuitenkin kertomatta mistä lääkäristä oli kyse! :D  Sen jälkeen olin yhteydessä psykiatrian päivystykseen ja sain ajan omalle lääkärille parin tunnin päähän. Päivystyksessä istuminen on hirveetä...sillon tuntee ittensä pieneksi, alastomaksi ja nurkkaan ajetuksi eläimeksi. Silloin ihminen on täysin yksin ja paljas istuessaan suuressa kolkossa odotusaulassa kuunnellen ovien sulkeutumista ja avautumista, huokauksia ja askeleiden kopinaa... Kuulin nimeni sanottavan ja näin tutun lääkärin vuosien ajalta. Nopeasti mielessä helähti kuva niiltä ajoilta kun taistelin syömishäiriön kanssa ja kävin hoitopalavereita juuri saman lääkärin kanssa. Tuli ikävä niitä aikoja, sillon kaikki oli vielä jotenkin helpompaa. Tällä kertaa lääkäri ei kunnolla ehtiny ees tervehtiä kun mä lysähin tuoliin, purskahin itkuun ja sain sanottua etten jaksa. Sitten me juteltiin ja juteltiin...lääkäri teki just sellasia kysymyksiä joiden taustalla tiiän olevan ajatus siitä olisko hänen tehtävä lähete osastolle. "Onneks" osaan rekisteröidä nuo kysymykset ja vastata "oikein". En siis kuitenkaan halunnu osastohoitoon vaikka ehkä se olis voinu olla hyväkin juttu. Mutt pelkäsin menettäväni sen viimesenki otteen ja päätäntävallan elämästäni. Sain sitten saikkulapun käteen ja tunsin suunnatonta helpostusta. Toisaalta hävetti saatanasti! Hävetti olla sellanen...hävetti ettei pärjänny. Vihasin itteeni, vihaan yhä. Vihasin kaikkia jotka musta on tehny tämmösen. Vihaan yhä.

Sairasloman aikana tapahtui paljon, kirjotan niistä hieman myöhemmin. En uskalla lähteä niitä muistelemaan näin yötä vasten sillä tiiän ahistuvani. Haluan kuitenkin kertoa havainnoista joita oon tehny itteni ja elämäni suhteen joten tuun palaamaan asiaan. Halusin tulla nyt kertomaan teille olevani hengissä ja jatkavani kamppailua täällä traumojen täyteisessä elämässä. Vielä kerran pahoittelut teille jotka ovat kuulumisia oottanu, toivon koko sydämestäni ett haluatte jatkaa kulkemista mun vierellä jatkossakin. <3