shh....

shh....

maanantai 26. syyskuuta 2016

Tunnoton maailma.

En oo jaksanu/viitsiny kirjottaa sillä en tiiä oisko ollu mitään kirjotettavaa. Asioita on kyllä tapahtunu, mutt...en tiiä. Oon jotenki turta kaikkeen. Mikään ei tunnu liikuttavan mua enkä todellakaan jaksa innostua mistään. Mä en tunne mitään. Ehkä tää tunnottomuus yrittää suojella mua joltain jotta pysyn kasassa, sillä terapiassa on todella raskas vaihe menossa ja oireilen voimakkaasti joka päiväisessä arjessa. Kaikki asiat on nyt niin iholla etten kestä! On ristiriitaista olla tunnoton ja samaan aikaan tuntea niin paljon ett se vie järjen.

Viimeks eilen mä suistuin raiteilta aivan täysin ja se pelon sekainen raivo joka mun sisällä jylläs oli mieletön! Mun ei todellakaan ollu hyvä olla kotona. Vaikka tiesin, ett istuin omassa olohuoneessani niin jotenkin koin olevani ja eläväni niitä aikoja kun olin...myyty. Kyseinen aika pyörii nykyään paljon mun mielessä ja valitettavasti se myös muokkaa mun käsitystä itestäni ja siitä mitä mä ansaitsen tänä päivänä, kuinka hyvänä mä koen vointini tai kuinka vitun reipas jaksan olla. Asioista pitäis varmaan puhua jotta en kantais kaikkea yksin sisälläni, mutt tuollasesta asiasta puhuminen on vaikeaa koska se maailma jossa elin, on täysin vieras ja tuntematon muille. On todella vaikeaa ja raskasta yrittää selittää kaikkea oleellista jotta tulisin ymmärretyksi.

Kaiken tämän myllerryksen lisäksi mä oon surullinen siitä, ett vaikka jotku on mulle sanonu ett voin heille puhua kaikesta niin siitä huolimatta mä koen olevani täysin yksin. Mä oon todella yksinäinen tässä omassa maailmassani.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Oon istunu puhelin kädessä jo monta tuntia. Tiiän ett tarvisin apua. Mä en selviä yksin. En vaan uskalla soittaa kenellekkään enkä mihinkään. En ees laittaa viestiä. Mun on niin paha olla. En tiiä mitä mä teen.

torstai 15. syyskuuta 2016

Unohdettua.

Otin pienen saikunpätkän töistä sillä tuntu ett nyt pitää saaha hetki aikaa miettiä ja rauhottua. Ehkä mä tajusin ett meneillään oli/on liian paljon asioita ja aikaa oli liian vähän niiden käsittelyyn. Tänään olin ensimmäisen päivän jonka vietin kotona ja yllätin ittenikin siinä ettei mulla omatunto kolkuttanu yhtään, eikä mikään syyllistäny mua mieleni sisällä kuten yleensä on käyny jos oleilen kotona tekemättä mitään. Ehkä mun mielikin oli ymmärtäny mun tarvivan oikiasti tän pienen hengähdystauon ja päätti olla hiljaa. Aamulla pojan lähettyä kouluun mä lähin koirien kans aamulenkille aurinkoiseen säähän. Tuntu aika hyvälle. Päivällä katoin pari leffaa peiton alla makoillen ja myöhemmin tein koulusta saapuvalle ruokaa.

Eilen oli terapia joka varmaan lisäs mun tarvetta hengähtää. Terapiassa mun tajuntaan tulee usein asioita jotka oon unohtanu tai luullu unohtaneeni. Se on kamalaa kun kesken juttelun mieleen pompahtaa jotain täysin odottamatta! Kuinkahan monta kertaa mä oon terapiassa sanonu "...nyt muistu mieleen..."  Se on hämmentävää muistaa joku tapahtuma, muisto, tunne tai lause jostain kaukaa ja tuntea se niin voimakkaasti kuin se olis tapahtunu juuri äsken. Se tuntuu kuin sun täytyis muodostaa käsitys itsestäs aina uudelleen kun tajuntaan tulee jotain uusia asioita. Joka ikinen muisto muokkaa omaa itseä ja näkemystä nykyhetkestä ja elämästä sekä kaikista ympärillä olevista ihmisistä.


Huomasin just etten mä oo muistanu kertoa siitä työkaverini tekemästä enkelitulkinnasta. En tee sitä nyttenkään sillä väsymys vie voiton, mutt pian sen teen. Se oli erittäin mielenkiintosta mitä asioita tuli esille joten haluan käyä niitä läpi vielä täällä, blogin sivuilla.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Erillaista huonoa.

Mulla on joku. En voi hyvin. Ja tällä kertaa tarkotan ett voin huonosti eritavalla ku ennen. Tää olo on kai jatkumoa tuolle väsymykselle ja voimattomuudelle mistä kirjotin aiemmin. Musta tuntuu ett mun keho olis lyömässä hanskoja tiskiin...tai ainakin se reagoi johonkin tosi voimakkaasti.

Mitä mä sitt tunnen... mun vartalo, etenki jalat on aivan ku maitohapoilla. Mua huimaa ja sydän hakkaa heti jos vähänki teen jotain "raskaampaa". Heti jos hermostun tai jotain niin oon viluissaan ja hikinen. Mun pinna on todella lyhyt, eli en kestä minkäänlaista  meteliä tai sekasortoa kun päässä alkaa humiseen ja pienetkin asiat saa mut ulos raiteilta ja sekasin. Mä voisin nukkua jatkuvasti tai ainakin olla koko ajan hautautuneena peiton alle. Tänään aamulla jouduin tosissaan kamppaileen itteni kans ett jaksanko lähteä töihin. Ensin päätin jäähä kotiin...mutt sitt joku mun mielessä pakotti mut jatkaan meikkaamista ja sitt taas laskin kaikki käsistä pois ja päätin soittaa töihin ja kertoa sairastuneeni. Ja sitten pian olinki jo laittamassa kenkiä jalkaan... musta todella tuntu etten jaksais työpäivää ja nyt oon ihmeissään ett jaksoin. En tiiä miten sen tein. Tai noh, jos kehoa kuuntelen niin koville se on ottanu.

Mikä helvetti mulla on...

lauantai 10. syyskuuta 2016

Aikalisän jälkeen.

Pahoittelut kuluneesta hiljaisuudesta. Tarviin hetken aikaa miettiä koko tätä touhua ja nyt alan vähitellen taas olemaan jollain tavalla kasassa. Edellisellä viikolla peruin terapian sillä voimia ei vain riittänyt tarpeeksi ja tällä viikolla terapeutti on itse lomalla. Oon siis saanu terapiasta pientä hengähdystaukoa ja musta tuntuu ett se on ollu hyvä juttu. Välillä sitä tuntuu ett terapiassa syntyy niin paljon tunteita, muistoja ja asioita mieleen ett tuntuu tukehtuvan niihin. Nyt oon saanu "rauhassa" miettiä itteäni ja asioitani tai olla miettimättä jos on siltä tuntunu.

Mä yritän, taas vaihteeksi, mennä päivä kerralla eteenpäin mutt tajusin myös,  ett kaiken on mentävä mun ehdoilla mitä elämääni ja toipumiseen tulee. Mä en kestä minkäänlaista arvostelua tai kiirehtimistä tilanteeni suhteen enkä halua kuulla mitään "ryhdistäydy" tai "koita miettiä jotain mukavia juttuja"-lauseita, sillä ne enemmänkin loukkaa kuin kannustaa.  Kyllä mä yritän ymmärtää ettei kaikki tajua ettei voimakkaasti masentuneena pysty näkemään yhen yhtäkään valon pilkahdusta eikä mikään välttämättä tunnu yhtään miltään, puhumattakaan siitä ett pystyis löytämään jotain mukavaa. Mutt myönnän ett aina ei kyllä jaksais ymmärtää muita...

Oon ollu "yhteydessä" johonkin lapsiosistani ja tästä rohkaistuneena toteutin yhen salassa pitämäni haaveen; ilmottauduin ja menin mukaan teatteriporukkaan! Oon aina rakastanu satuja, mielikuvitusta, näytelmiä, tarinoita, teatteria ja aina oon löytäny itteni koulujen ilmaisutaidon kursseilta ja kaikista koulun juhlien näytelmistä. Huolimatta koulukiusaamisista halusin aina olla mukana kun oli mahdollisuus "olla joku muu" ja nousta lavalle. Salaa oon kai aina haaveillu palaavani tavalla tai toisella näytelmien pariin ja nyt sen tein. Istuessani teatterin penkeillä ensimmäisessä tapaamisessa mun sisällä tuntu tosi hyvälle. Musta tuntu ett annoin jollekkin pienelle osalleni mahdollisuuden tehä ja nauttia just siitä mistä se on aina unelmoinu. Vaikka näin ryhmäläiset ensimmäistä kertaa niin musta tuntu kuin oisin tuntenu ne aina.  Teatteriporukkaan meno sysäs mua askeleen johonkin parempaan. Sitä kaikkea mitä se mussa herätti on vaikea kuvata, mutt nyt tiiän tehneeni suuren palveluksen joillekkin persoonallisuuden osilleni.

Jotta asiat ei kuulostais liian hyvältä niin mun täytyy todeta, ett oon uskomattoman väsyny fyysisesti. Arjen pyörittäminen, työssä pärjääminen ja siihen lisäksi kaikki ittensä tsemppaaminen vie jokaisen voiman rippeen ja joka ikinen hereilläolohetki mä ootan sitä, ett pääsen vetämään peiton korville. Eilen illalla töistä päästyä olin niin loppu etten jaksanu mitään...en edes puhua tai syyä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutt jaksoin paremmin kun olin antanu itelleni luvan luovuttaa sillä silloin oli tunne ett kaikki loppuu pian. Mutt nyt tulevaisuuden miettiminen, arjessa eläminen ja itteni hoitaminen vie kaikki voimat ja saa mut todella väsyneeksi. Kaikki oli helpompaa ja kevyempää kuin oli luovuttanut. Emmä tiiä ymmärtääkö tästä yhtään mitään sillä tätä on niin vaikia selittää.

Tässä oli nyt jotain pientä kuulumista. Palaan blogin sivuille pian.