Pois se minusta.

Viime postauksen aihe pyörii yhä mielessä. Välillä oon ajatellu (kuten vuosia sitten) ett olisin turvassa kaikelta pahalta mikäli kuolettaisin itestäni kaiken mikä tekee musta naisen tai vähänkään naisellisen. Mietin jälleen, ett jos mussa ei olis mitään mikä kiinnittäis miesten huomion niin silloin muhun ei sattuis. Ja haluan leikata hiukset vieläkin lyhyemmäksi. Oon alkanu kehitteleen paljon kaikkia "turvakeinoja" jotka tekis mun olon edes vähän levollisemmaksi. En kuitenkaan uskalla enkä myöskään halua olla tällanen. Päässä kaikuu syytökset mun sairaalloisesta huomionkipeydestä...ja joku osa musta anelee anteeksiantoa ja vannoo ettei tehny sitä tahallaan...

Tänään on terapia. Ja samalla alko kesäloma terapiasta. Seuraava tappaaminen on vasta elokuun alussa. Helvetin kiva. En uskalla ajatellakkaan millanen mun mieli tulee olemaan kun en pääse puhumaan, etenkin nyt ku mielen päällä on liikaa asioita ja oon alkanu taas kääntämään kaiken pahan itteäni vastaan.

En nyt oikeen saa kirjotettua kaikkea mitä haluaisin. Oon lukossa.

Punaista.

Päivät on vaihtunu toiseen kerta kerran jälkeen uudelleen. Just tällä hetkellä mä en niin rusentavan ahistuksen ja epätoivon vallassa että päiväni päättäisin, mutt mun on myönnettävä ett kuolema pyörii mielessä joka päivä. Se ei kuitenkaan herätä mitään suurempia tunnekuohuja vaan kai ajattelen sitä aika neutraalisti; mulle se oon vaan keino tuskan loppumiseen, helpotus, turvasatama. Suurin osa mun ajasta meneekin sitt siihen, ett koitan selvitä kaikkien mielen osieni kans ja tartun milloin kenenkin käteen.

Jotain on myös tapahtunu. Viime viikonloppu oltiin reissun päällä kun Beijben serkku meni naimisiin. Häät on aina ihania ja olin innolla menossa niitä juhlimaan. Monien mutkien kautta sain ostettua itelleni mekonkin (jossa en näyttäny idiootilta) ja punaiset korkkarit. Mulla oli jotenkin niin hyvä mieli ett tavallisuudesta poiketen maalasin huuletkin punaisiksi. Oli pitkästä aikaa naisellinen olo. Kaikki meni hyvin kunnes juhlat oli edenny siihen pisteeseen ett ihmiset olivat juovuksissa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Siinä pöydässä istuessa kaivoin laukustani peilin ja punaisen meikkikynän, aloin korjaamaan huuliani. Beijben yks sukulaismies (oisko tädin mies tai jotain) seiso siinä mun vieressä ja alko ihmetteleen kovaan ääneen ett miks akkojen pitää itteään maalata ja niin paljon vielä. Kai vastasin jotain ihan lyhyesti ja jatkoin punaamista, kunnes se äijä tarttu mun päähän ja veti päätä taaksepäin. Se sano kattovansa onko mulla liikaa ja olihan sitä.  Muhun sattu. Sisällä riehu paniikki. Hymyilin vaan, nousin nopeasti ja painuin vessaan. Itkin koko sydämeni ulos. Olin täysin menneissä...Lukemattomat kerrat miehet on repiny mun päätä milloin mihinkin...pakottaneet ja nauraneet, työntäneet kaikkea mun suuhun ja kertoneen mun olevan niiden kaikkien huora. Ne hetket oli erittäin todellisena mun mielessä, iholla. Siihen loppu mun juhlainto.


Tunsin silloin ja tunnen yhä pilanneeni kaiken. Syytän itteäni, halveksin saatanasti. Noinhan siinä käy jos mä annan itelleni luvan olla nainen tai naisellinen. Niin on käyny ennenkin, niin tulee käymään jatkossakin. Naisellisena ihmisenä mä en oo turvassa. Tunnen itteni niin idiootiksi, sillä mielestäni punainen väri huulissa on voimakas ja tuo mieleen vahvuuden ja rohkeuden. Sellaseksi mä kai itseni tunsinkin ennen kun sain jälleen vääränlaista huomiota. Miks mä olin niin saatanan tyhmä? Miks mä en osaa olla kunnolla? Millon mä opin läksyni?

<3

Flipperi-pallo.

Mun päässä kaikuu huudot ja käskyt...ja ainoastaan yks ajatus pyörii mun mielessä. Ne ei anna mun olla rauhassa vaan mä oon varma, ett ne on päättäny tuhota mut. Ja mun voimat on loppu. Mä en jaksa enää. Tää tunne...kumpa tätä osais kuvata jotenkin jotta ymmärtäisit. Musta tuntuu kuin sydän lyö niin rajusti ett paisuu, kasvaa ja paisuu ja paisuu kunnes repeää. Ja päässä humisee, kuuluu pientä "kohinaa ja helinää", silmissä sumenee ja kädet ja jalat on jäässä. Kuitenkin sun keho on liekeissä, aivan ku seisoisit keskellä tulipaloa. Sitä tukehtuu ja musertuu paineesta. Ja samaan aikaan ett tiiä mihin luottaa; mikä on totta ja mikä tulee menneistä. Kaikki on niin sekaisn ettei voi muuta kuin seota. Musta tuntuu aivan kuin oisin Flipperi-pelin pallo...kukaan ei halua sitä vaan sitä tönitään muualle kunnes lopulta kukaan ei saa otetta ja se tippuu. Game over.

Mä selvisin tästä päivästä. Yö on edessä. Sitten uusi aamu. Uusi päivä.

Petturi.

Terapiasta parin viikon tauko. Ja taas just nyt ku en pärjää. Mä en ymmärrä miks mulla on nykyään niin paha olla sekä itteni että koko elämän kans. Mutt sen mä tiedän etten mä hallitse olemistani. Mä en osaa hallita tätä ahistusta ja se pääsee kokonajan vaan enemmän mun niskan päälle. Mä itken päivittäin. Töissä kaikki on yhtä kituuttamista. En juurikaan hymyile, harvoin nauran. Pääosin mä oon hiljaa ja tuijotan jonnekkin. Mä en nauti elämästä. Elämä ei tunnu hyvältä. Ja mä pelkään...saatanasti. Se tuhoaa mut.

Tänään on tehny niin jumalattomasti mieli viiltää. Ehkä kestääkseni kaiken tai ehkä rankaistakseni itteeni siitä etten mä pärjää ja osaa olla kunnolla. Viha ja halveksunta itteäni kohtaan on huipussaan ja samalla mä tunnen suurta surua niiden pienten mielen osasten puolesta joita mä en osannutkaan pelastaa. Mä en osannutkaan olla aikuinen ja pitää niistä huolta. Enhän mä jumalauta osaa pitää huolta itestänikään, en mistään enkä kestään. Mitä mä oikein kuvittelin?!?! ( kuulen ivanaurua mun pään sisällä)

Oon joutunu turvautuun rauhottaviin. Pitkän aikaa selvisin vain perus mielialalääkityksellä, mutt nyt ei toivoakaan. Siinäkin mielessä koen pettäneeni itteni, kaikki. Vitun luuseri paska!!!!! (no niinhän mä oon aina sanonu!!!! ) 

Missä mä oon turvassa? Pitäisitkö mua kädestä etkä anna vajota?

Auta mua.

Liikaa vai liian vähän?

Tunnen niin paljon, liikaa. Tai ehkä tunnen niin paljon liikaa etten tunne mitään.

Oon neuvoton.

Julkaisematon postaus

Viime postauksen jälkeen asiat on alkanu meneen alamäkeä. Terapiassa ollaan käsitelty paljon mun lapsuutta ja nuoruutta ja se yhdistettynä isän näkemiseen on aktivoinu mussa jotain. Mun mieli on jatkuvasti ylikierroksilla ja mä pidän itteni erittäin kiireisenä jotta ahistus ei pääsis valtaan. Mutt mä alan oleen jo liian väsyny tähän piiloleikkiin. Mun voimat on loppu. Terapeuttikin oli huolissaan mun jaksamisesta ja sano ett ois halunnu peitellä mut nukkuun siihen sen sohvalle. Olin terapiassa välillä silmät kii sillä väsymyksestä johtuen mun oli vaikia kohdistaa katsetta yhtään mihinkään ja se teki mut levottomaksi.

Öisin mä näen kamalia painajaisia ja säpsähtelen hereille monta kertaa yössä. Hereillä ollessa mä pelkään millon mitäkin ja usein en ees tiiä oonko hereillä vai jatkuuko uni vielä. Monesti mä myös herään kiputiloihin. Ne on vittumaisia ja ahistavia!! Päivisin taas en voi nukkua koska on niin paha olla ja mieluiten puran oloa salilla. Mun aika meneekin suurelta osin joko töissä tai treenatessa, mutt mun on pakko olla kiireinen. Pelkään romahtavani lopullisesti mikäli paha saa mut kiinni. Töissä oli vasta sellanen 11 päivän työputki ja sitt kun vapaat alko niin oltiin reissun päällä seuraamassa pojan turnausta etelä-suomessa. Siellä nukkuminen ei onnistunu joten univelka kasvo entisestään. Viikonloppu meni nopeesti ja tiistaina oli taas aika palata töihin. Seuraava vapaa on ens maanantaina.  Kaikki vapaa-aika menee tuohon karkumatkalla olemiseen ja vaikka tiiän ett vejän itteni loppuun niin en voi pysähtyä. En uskalla.  Mun on niin paha olla!! Nytkin mun silmät pyörii ku hedelmäpeli...mutt mieli ei anna mun levätä.

Muuttuuko mikään ikinä vai tuleeko elämä olemaan aina tällaista menneisyyden taakkaa ja kamppailua... Yks lapsiosista kuiskii jatkuvasti, ett oisinko niin kiltti ett antaisin kaiken jo olla ja lopettaisin kaiken. Se itkee ja anelee, se kertoo olevansa väsyny. Toinen osa taas kiljuu ja rääkyy, käskee haistattaan vitut ja viiltään ranteet auki ihan niin ku ennenki. Helvetti tätä sekamelskaa...

Mä vaan haluaisin levätä hetken. Käpertyä johonkin turvaan. Voi taivas ett mä oon väsyny.