Kaksi puolta, kumpaan tarttua.

Miten mulla menee...en tiiä. Tuntuu ett oisin kasvamassa omaksi ittekseni, mutt samalla musta tuntuu ett oon kääntymässä sisäänpäin, sulkeudun kokonaan kaikilta. Toisaalta taas mä tunnen itteni erittäin vahvaksi, mutt myös kylmäksi, sellaseksi tunteettomaksi kusipääksi. Mutt kaikesta huolimatta mun sisällä huudan ikävää, kosketusta ja rakkautta. Ja tuo puoli itessäni tekee mut vihaseksi, aivan ku se olis heikkoutta. Ehkä mä en kestä tätä maailmaa ja elämää herkkänä ja tunteellisena omana ittenäni. On helpompaa ja turvallisempaa olla...jotain muuta.

Mä en osaa sanoa miten tää tulee päättymään. Epätoivoisesti etin turvaa kaikkialta tuntien itteni päivä päivältä vaan enemmän surkeaksi. En juuri tee muuta kuin käyn töissä ja salilla. Viime aikoina, kun oon ollut bodycombact-tunnilla (josta on tullu mun henkireikä), mä oon loppurentoutuksen aikana alkanut itkemään. En tiiä mikä se tunne on mikä ne kyyneleet tekee. Ehkä siinä on hitusen kaikkea, vapautta, voimaa, pelkoa, vastaan taistelua.

Oon keskellä tunnemyrskyä ja mä pelkään ett hukun tän sekaan. En taaskaan osaa olla. En tiiä mitä tehä.Oon usein halunnu kirjottaa kaikesta tänne sivuille, mutt samalla joku on estäny ja lopulta kirjottaminen on tuntunu jopa sairaalta huomionkerjäämiseltä ja jälleen osoittanu heikkoutta. En sitten kirjottanu. Halusin pitää kaikki omana tietonani.

 Ei helvetti tätä tasapainoilua ja kahen vaiheilla hyppimistä.

Tuuliajolla.

Mielessä pyörii niin monet asiat ja joudun kunnolla kamppailemaan pimeyttä vastaan. En tiiä painaako mun mieltä joku tietty erityinen vai mitä, mutt jotenki tuntuu ett kaikki asiat vaatii niin paljon ponnisteluita. Ihan jopa kaikki arkipäiväiset jutut on raskaita ja jo pelkästään hetken iloisuus verottaa jaksamista. Mä oon kuitenki yrittäny kahlata eteenpäin ja vaikka ihmiset kuin on hokenu auttavansa, niin mä koen rämpiväni yksin. Tai sitt mä vaan vaadin niin paljon tsemppausta ja tukea ett se on liikaa...en tiiä... Välillä musta on tuntunu niinkin, ett koen pärjänneeni tähänki asti "näin hyvin", oon hengissä ja oon saanu itteni mukaan teatteriryhmään sekä liittyny kuntosalin jäseneksi ja muuta, niin enhän mä edes tarvi ketään.  (valetta)  Musta tuntuu, ett oon koko ajan kiukkunen, väsyny, äkäinen, surulinen, kiukkunen, äkäinen, alakuloinen, surullinen ja pinna on todella lyhyt. Tuntuu myös, ett aistit on jotenkin ylikorostunu ja oon herkillä, esim. mä en kestä hirveesti mitään melua tai ääniä kun alkaa keskittyminen herpaantuun ja kiukku kasvamaan kun tuntuu ettei tilanne pysy hallinnassa enkä myöskään kestä epäsiisteyttä/ -järjestystä, kiirettä, kirkkaita/ nopeita valoja tms. Se on ku menettäis kontrollin kaikkien asioiden suhteen ihan kokonaan eikä pysty enää oleen varuillaan. Tämän kuun lopulla, kun koululaisillakin on syysloma, me vuokrattiin sellanen vanha maatilatyylinen talo pihasaunoineen ja järvineen ja sinne olis tarkotus lähtä akkuja lataamaan. Ootan sitä tosi paljon sillä haluan rauhaa ja aikaa nauttia hetkestä. Siellä voi soudella, kalastella, grillata, ulkoilla ja ja ja ja... ja tietenkin koiratkin tulee mukaan. Kumpa toi aika vaan menis eteenpäin ja pääsis jo hetkeksi pois tästä hässäkästä.

Huomenna on taas terapia ja ajatuskin siitä hermostuttaa. Tapaamiset ei enää oo mitään kevyttä kenttäviihdettä vaan se todella tuntuu luissa ja ytimissä, vie voimat ja muuttaa käsitystä maailmasta ja elämästä. Ehkä mua ahistaa myös sekin ett usein oo terapiassa huomannu, muistanu tai ymmärtäny jotain joko itestäni, muista tai menneisyydestä joka sitt on vieny pohjan jalkojen alta. Sitä ei ikinä voi tietää miten terapia menee ja mitä käydään läpi.

Katoin aiemmin telkkarista Kadonneen jäljillä-ohjelmaa ja siinä ne etti perheenjäseniään...ja samalla kuuntelin kun Beijb puhu vieressä puhelimeen siskonsa kans. Tuntu ikävälle...ja taas koin olevani yksin ja tuuliajolla.

Terapian tuoma voimattomuus.

En jaksanutkaan palata blogin ääreen samana päivänä viime postauksen jälkeen vaikka niin ensin ajattelin. Eilinen taas oli erittäin raskas päivä joten silloinkaan kirjottamiseen ei löytyny voimia.

Eilen oli taas terapia jonka jälkeen olin aivan...hmm...eksyksissä ja täynnä jotain sellasta tunnetta jota en osaa nimetä. Terapiasta lähdettyä kävelin keskustan läpi yhtä kävelykatua pitkin. Näin yhden kahvilan terassilla siskon ja hänen poikakaverinsa. Sisko yritti olla kuin ei olis mua huomannut ja alkoi supisemaan poikakaverilleen jotain joka sitten käänty kattomaan mua. Siinä ne "tosi huomaamatta" kilpaa vahtasivat mun kävellessä ohi. Pisti saatanan vihaksi, en tiiä miks. Niihin törmääminen jotenki kruunas terapiakäynnin ja bussiin istuttuani hoin mielessäni "haluun äkkiä kotiin...pian nyt, haluun kotiin". Kotiin päästyä olin ihan lopussa ja voimaton. Makasin sängyllä ja mietin terapiakäyntiä. Mietin mennyttä elämää, lapsuutta ja nuoruutta. Olin lopussa, väsyny. Käyn terapiassa puhuttuja asioita läpi toisella kertaa sillä en koe vielä olevani täysin toipunu ja selvillä ajatuksistani. Lupaamani "pelkopostaus" tulee myös myöhemmin.

Kello on nyt 1.26 joten suljen blogin sivut tältä erää. Sinänsä aika turha postaus, mutt en hirveesti uskalla/halua avata ikäviä juttuja. Hyviä öitä itse kullekkin.

Mitä lapsena opin...

Mitähän mä kertoisin. Hyvin ei mee edelleenkään vaikka niin oon varmaan onnistunu mut nähneitä ihmisiä huijaamaan. Mulla on monta kertaa käyny mielessä avata blogin sivut, mutt joku on estäny. Ehkä mä en enää vaan pysty täysin luottavaisin mielin tänne avautuun ku tieto blogista on levinny. Se painaa mun mieltä joka ikinen kerta ku kirjaudun bloggeriin sisään. Ja ehkä mä oon samalla helvetin vihanen siitä, ett tyypit imee musta tietoa ja arkoja asioita mutt eivät kuitenkaan halua/suostu/uskalla tai koe tarpeellisena puhua mun kans asiasta. Mä oon yhä loukkaantunu ja muhun sattuu... mutt kuten mulle on sanottu, niin nyt ollaan tasoissa. Mä en uskalla avautua kuin pikkusen pintapuolisesti. Toistan siis jo lapsena opittua tapaa; pidän kaiken sisälläni.

Viime aikoina oon viettäny paljon aikaa yksin. Terapeutti oli huolissaan ku kerroin ett mun on helpompaa olla yksin kuin olla ihmisten kans. Valitettavasti mä pelkään kaikkia, jokaista ihmistä. En pysty päästään ketään "lähelle" mua. Mun on niin paljon helpompaa kaivautua sohvan kulmaan ja rukoilla köyttä kaulan ympärille tai mennä yksin salille tai kattoo leffaa kuin treffata kaveria tai jotain. Kulunut vuosi on vieny multa ihmisiä liian paljon ja oon menny niin rikki ettei kaikkia palasia oo enää ees mahollista löytää. Vaikka mä selviäisin itsetuhoisuuteni kans niin mä pahoin pelkään ettei musta koskaa tuu pientä osaakaan siitä mitä oon joskus ollu. Oon niin hukassa ja peloissani etten mä uskalla olla näkyvä. Muhun sattuu niin paljon joten haluan olla piilossa niin ettei kukaan pääse mun lähelle. Ei koskaan enää. Surullista, sillä samalla mä kaipaan tulla halatuksi, hoivatuksi, lohdutetuksi. Mutt mä en voi antaa niin tapahtua. Mä nään siitä unta joka yö, mutt todeksi mä en anna sen tulla.

Miks elämästä on tullu tällasta..?

Musta mieli.

Kumpa voisin kertoa hyviä uutisia tai jotain muuta kuin juttuja kuolemanhalusta. Mutt en voi. Vaikka tänään on jossain määrin ollu parempi päivä niin siitä huolimatta mä haluan lyyä hanskat tiskiin. Mä oon loputtoman väsyny elämiseen eikä sitä enää pysty parantamaan hyvällä vitsillä tai kupposella kahvia. Mun mieli on musta enkä osaa uskoa sen muuksi muuttuvan. Mä tarvisin kai niin paljon enemmän...jotain sellasta mitä en voi saaha.

Eilen mieli oli jotain todella kamalaa. Yllätyksekseni mä en kuitenkaan viiltäny vaikka mieli niin tekikin. Ja tekee yhä.

Huomenna on taas terapia...ja se hermostuttaa mua. Oon totaalisen väsyny siihenki. En jaksa enää olla sairas ja kahlata kaikenmaailman hoidot läpi, muistella menneitä ja kärsiä nykyisyydessä. Kumpa vois olla ihan ku muutkin ja vaan elää. Olla ja elää kaikessa rauhassa.

Tai kumpa vois ees ajatella kuten ei-rikkoutuneet, ei tarvis pelätä ja epäillä kaikkea. Eikä oottaa ja jännittää jatkuvasti ett millon taas romahtaa. Helvetti, kyllä kaikki olis niin paljon helpompaa ilman traumatisoitunutta mieltä!

Pitäs alkaa taas suunnittelemaan nukkumaan menoa, mutt painajaiset pitää kyllä huolen siitä ettei yöstä tuu rauhallinen. Yölääkkeet laittaa mut väsyneeksi mutt ei ne vie pois sitä tietoa joka laittaa pelkäämään yön saapumista. Ei lääkkeet tarjoa hyviä unia eikä ne tee maailmasta yhtään kauniimpaa. Edelleen musta tuntuu ett mä vaan kulutan aikaa ja kerään voimia ja rohkeutta päättää kaiken. En mä tiiä muuta vaihtoehtoa enkä mä kestä tätä pahaa oloa enää yhtään pidempään. Mä oon täydellisesti hukassa eikä mulla oo hajuakaan minne päin mennä.

Lopulta kaikki on hyvin.

Viime aikoina oon miettiny tosi paljon kaikkea, eniten kai elämää. Tai sen merkityksettömyyttä. Mä en pääse epätoivoa karkuun. Tunnen olevani täysin ulkopuolinen kaikkialla jonka läpi kaikki kävelee. Kaikki näkee mun olemassaolon, mutt kukaan ei välitä. Mä oon ku yks puu metsässä. Mä oon ku pieni eksyny lapsi suuressa ihmisvilinässä joka ei erota yhtiäkään tuttuja kasvoja. Kenenkään käsi ei kurota lasta kohti. Mä oon hukassa.

Miten pysytään vahvana tai miten ei anneta periksi? Miten voi uskoa johonkin parempaan jos elämä on näyttäny haluavansa rangaista mua tai saaha  mut tuntemaan tuskaa ja pelkoa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen? Millon se luvattu parempi huomen oikein tulee? Oon oottanu ja oottanu mutt jokainen aamu on entistä harmaampi ja kuristava tunne kaulan ympärillä tuntuu aina vaan tiukemmalta.

Yksinäisyys on jotain niin kamalaa ettei sille oo oikiaa kuvaavaa sanaa. Kun edellisessä postauksessa kerroin etten koskaan oo tuntenu ittenäni yksinäisemmäksi kuin viime vuoden aikana niin mä halusin kuvata sitä mitä tunnen ja millaseksi tää saatanan masennus ja traumat on mun olon tehny ja millaseksi ne on mun maailman muokannu. Mä väitän, ett jos ihminen ei oo tuntenu päivääkään perheen hylkäämistä, epätoivoa, pelkoa tai yksinäisyyttä niin se ei voi mitenkään sanoa tietävänsä miltä musta tuntuu. Etenkään jos se ei ees pysty ymmärtään sitä, ett todellakin voi olla olemassa niin syvää tuskaa ett se laittaa ihmisen toivomaan omaa kuolemaansa. Se olotila ei oo ihanaa, se on helvetillistä. Paniikki valtaa sun mielen ja käskee sua toimimaan muistuttaen ett aika on loppumassa...sitä räpiköi sokeana ja lopulta tuupertuu maahan kun ei saa otetta mistään. Mä niin haluaisin pystyä uskomaan johonkin parempaan, mutt ongelma on just siinä etten mä pysty. Mä en nää valoa tunnelin päässä. Mä koen olevani liian erillainen ku muut. Mä en kuulu mihinkään. Vaikka mä poistuisin niin maailma säilyis ennallaan, teijän elämät jatkuu. Kaikkihan olis sitt lopulta ihan hyvin, eikö? Jonain päivänä tulis se hetki jolloin kaikki on lopulta paremmin.

Surullista tässä kaikessa on se, ett alunperin mä vaan halusin olla hyvä.

Mua ei oo olemassa.

Hmm...mitäs tänään...

Poika lähti sukuloimaan Helsinkiin ja Hyvinkäälle. Mulla on tyhjä olo. Huominen aamuvuoro vielä ja sitten mullakin alkaa viikon loma. Mulla ei oo mitään suunnitelmia, ei yhtäkään. Mä olin elätelly toiveita ett oisin päässy jonnekkin vaikka ihan lyhyeksi aikaa tai ett viikon aikana olis ollu jotain mukavaa, jotain mikä antais voimia. Ehkä mä jopa vähän pelkään tulevaa viikkoa...sitä kun mulla on aikaa rauhottua ja olla itteni kans ilman mitään suunnitelmia. Mä tiiän ett jos jonain hetkenä harhamieli herää eloon niin mulla ei oo mitään syytä sammuttaa sitä. Ens viikon "vapaus" pelottaa mua helvetisti.

Kyllä mä tiiän ett tarvin aikaa levätä, rentoutua ja aikaa itelle. Mutt ongelma on se etten mä osaa tulla toimeen sen oman ajan kans. Mä EN OSAA. Mä en tiiä mitä sillä pitää tehä tai miten sillon kuuluu olla! Ehkä se on just siks niin vaikiaa koska en oo ikinä tehny mitään itteni vuoksi tai juurikaan antanu itelleni lupaa nauttia mistään. Kaikki aika on täytyny käyttää hyväksi ja olla tarpeellinen. En mä tiiä mitään muuta vaihtoehtoa. Nyt sitt kun ei tarvi mennä töihin, eikä terapiaan eikä poikakaan oo kotona niin musta tuntuu ettei mua tarvita, mulle ei oo käyttöä. Ja sen tunteen kans mä en selviä.

Mua ei oo. Nii, just sitä se on. Mä en oo olemassa, mua ei oo.

Mistä löytää turvaa?

Oon ollu tänään tosi väsyny. Terapia oli raskasta ja mieli on ollu ailahtelevainen enkä oo kyyneliltä välttyny. Salaa oon saanu pyyhittyä ne pois. Mä en voi näyttää kenellekkään kuin paljon muhun sattuu vaikka samaan aikaan haluaisin vaan ett...äh, antaa olla.

Terapissa puhuttiin siitä miks mun on niin paha olla kotona ja se herätti monenlaisia muistoja. Joka päivä esim. töistä kotiin tullessa mä palaan lapsuuteen, elän niitä tapahtumia ja tapahtumia. Yritettiin saaha selville, ett mitkä asiat vois helpottaa mun kotona olemista ja kotiin saapumista. Mun pitäis keksiä/löytää ns. turva-ankkureita kotiin mielellään joka huoneeseen, mutt etenkin pikkueteiseen jossa se humpsahtaminen menneisyyteen usein tapahtuu. Niiden pitäis muistuttaa mua siitä ett nyt on nyt, ei mennyt aika ja myös tuoda mulle hyvää mieltä. Mä oon koko päivän yrittäny miettiä mitä ne ankkurit vois olla mutt pää lyö tyhjää. Kaupassa käydessä kattelin kaikkia sieviä kukkia mutt en siinä Beijben silmien eessä kehannu...Hävettää niin perkeleesti koko olemiseni! MUN ON NIIN PAHA OLLA!!! Miks tän pitää olla tällasta?!?

Mä vaan haluaisin olla onnellinen. Ja ilonen.

Mä haluan mun elämän!! Tai ehkä mä haluankin pois elämästä.

Kuka tietää, kuka päättää?

Mitä nyt? Mihin oon menossa? Mihin mennä kun mikään ei tunnu miltään? Missä mun paikka on? Täällä, tuolla, jossain muualla, pilven reunalla?

Oisko mun parempi kaukana piilossa? Kaukana kaikesta, kokonaan poissa?

 

Kuka sen päättää milloin aika on kulunut? Milloin kaikki on käytetty ja elämä loppunut?  

Don't wait too long.

En tiiä miks vaivaudun kirjottamaan. Oon niin vihanen koko maailmalle etten pysty ajattelemaan asioiden muuttuvan paremmaksi, ei sellasta jumalauta ees ole olemassa!! Mä oon hukannu itteni enkä mä tiiä kuka oon ilman sairauttani. Ehkä ongelma on just siinä etten mä usko olevani enää yhtään kukaan tai mikään ilman oireitani ja traumojani. Mä oon ollu naurettava ja oon varmasti ollu tosi hauskaa viihdykettä mun räpiköintiä seuranneille.

Oon tajunnu olevani yksinäisempi mitä oon kuvitellu. Mä oon täysin yksin. Ja yksin mä en selviä. Yks ilta mietin, ett jos mä katoaisin niin vanhempani, siskoni (tai kukaan muukaan)ei tietöis ees ettiä mua koska eivät tietäis mun olevan hukassa. Ensin tieto siitä huvitti ja sain mieletöntä mielihyvää siitä ajatuksesta ett mä todella voin kadota, piiloutua maan ääriin tai tappaa itteni ilman ett ne tietäis asiasta. Eilen illalla sanoin ajatteluistani Beijbellekin, mutt ei sillä ollu oikeen mitään sanottavaa. Sitt aloin miettiin ääneen, ett entä jos mä katoaisin, niin etsittäiskö mua oikiasti vaan ajateltasko musta vaan ett "no se ny on taas joku huomionhakunen hullu, vilkuillaan samalla jos sitä sattus jossain näkymään". Beijb sano, ett viimestään siinä vaiheessa kun esim. poliisit sais tietää mun olevan mielenterveysongelmainen ja itsetuhoinen niin etsinnät tehostuis ja nopeutuis. Tuo sana mielenterveysongelmainen kaikuu yhä mun korvissa. Ei mulla oo ongelmia mielenterveyden kans vaan elämän kans! En mä halua olla mikään ongelmainen!! Sen jälkeen oltiin hiljaa ja mä vaivuin omiin ajatuksiini. Sitt käperryin sohvan kulmaan ja vasta sitten joku sai mut kunnolla huomaamaan kuinka yksin mä oon... Musta tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua, kukaan ei tarvi mua eikä todellakaan kaipaa mua jos katoan. Se ajatus oli kamala...sitä kuitenkin viimeseen asti toivoo jonkun välittävän. Siinä mä istuin sohvan laidalla lattiaa tuijotellen ja sormiani väännellen ahistuneena. Kyyneleet alko valuun mutt annoin niiden olla. Beijb oli sohvan toisessa päässä ja katto Leijonasydän-leffaa telkkarista. Mä istuin ja itkin... Samaan aikaan ku olin nousemassa ottamaan yölääkkeet Beijb sano, ett se kyllä kuuntelee jos haluaisin jutella. Sanoin jotain mitä en enää muista, mutt ei se mitään kaunista ollu. miten helvetti mä enää uskaltaisin sille puhua kun tiiän sen vatvovan aivan kaiken kaverinsa kans eikä se helvetti oo vielkään pyytäny multa anteeks blogini paljastamista muuta kuin tekstarilla!! Olin niin surullinen ja vihainen elämästäni. Mä oon niin raivoissani kaikesta!!!! Menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven kii. Sen yön nukuin yksin.

 Ennen tuota mielen romahdusta mä olin ollu aamuvuoron töissä ja sitt käyny lenkillä sekä vetäny kahvakuulatreenin. Ruokailut on pari päivää menny terveellisesti ja iltapalaksi tein täysjyvänuudelia, tonnikalaa, kasviksia ja raejuustoa. Ja join maitoa. Sitt se taas tuli...pahoinvointi ja oksennuspakko. Yritin sinnitellä ja taistella vastaan, mutt kuvotuksen kasvaessa annoin periksi ja menin oksentamaan. Sydän hakkas mielettömästi. Taas mä sitt mietin, ett oliko mun mieli jo "siinä tilassa" ett ymmärsi mun voivan huonosti ja taas tunsin vihan/pettymyksen/surun pahoinvointina ja haluna oksentaa. En tiiä...

Tänään oli taas yks ainoa vapaapäivä ja sen vietin keittiössä laittaessa tiskejä, tehden ruokaa, pesten pyykkiä jne. Autoin myös Beijbeä työhakemuksen kanssa. Ja nyt ne on pojan treeneissä. Mä oon tutulla paikallani sohvan kulmassa. Mun piti tehä tänä päivänä jotain mukavaa, mutt kohta se on jo ohi. Huomenna taas uus vitun ihana päivä täynnä mitä mahtavampia kokemuksia!! Jossain mä oon onnistunutki, sillä en oo viiltäny. Houkutus on kyllä suuri.

Just smile.

Hymyile, niin ne luulee sun voivan hyvin. Hymyile, niin ne luulee sun muuttaneen mieles. Hymyile, niin ne luulee sun unohtaneen kaiken ja antaneen anteeksi. Naura, niin kukaan ei nää tuskaasi. Naura, niin kukaan ei näe pelkoasi eikä kyyneleitäsi. Naura, niin voit uskotella kaiken olevan hyvin.


- Charlie -

Kengurukin haluaa nukkua.

Tänään oli vakauttamisryhmän päätöspäivä. En tiiä kumpaa oon enemmän; helpottunu vai surullinen. Saatiin todistukset, ruusut ja pienet muistot.

kenguru kuvastaa vanhemmuutta, äitiä joka kantaa pientä mukanaan ja suojelee.

Tapaaminen oli haikea ja täynnä jotain mitä en osaa kuvailla. Mä en olis halunnu lähtee sieltä pois sitten kun aika oli loppu. Pelotti. Mä oon saanu ryhmästä mielettömän paljon ja tuntuu ett aivan ku mun pitäs nyt pärjätä omillani. Joku pieni mun sisällä huutaa " mutt ku emmää oo valmis vielä, emmä pärjää!!!"  Enkä mä osaa rauhotella sitä koska oon itekki ihan pihalla! Samalla taas oon tyytyväinen ett se on ohi ja ett mä sain käytyä sen loppuun. Mä selvisin siitä, se on nyt menny. 

Ryhmässä jokainen soitti jonku itelle tärkeän biisin jonka haluais jakaa muiden kans syystä tai toisesta. Mä olin valinnu ihailemani räpäyttäjän Mc Manen biisin Salaisuus. Vaikka mä en oo aikoihin kyenny ajattelemaan niin positiivisesti mitä biisissä on niin halusin kuitenki "jakaa salaisuuden" tyttöjen kans. Yks vetäjistä sanoi "sehän oli veikeä, oli koodikin kätkettynä". Mä naurahdin. Toivon tyttöjen muistavan salaisuuden sanoman aina kun elämä tuntuu pahalta. Vaihettiin ryhmäläisten kanssa sähköpostiosotteet ja joidenkin kans myös koko nimet jotta voijaan löytää toisemme facesta. On ryhmällä vielä yks kokoontuminen maaliskuun puolessa välissä...

Mun elo ja oleminen viime päivinä on ollu tosi takkuilevaa. Töissä oon käyny ja haluanki käyä, mutt kestohymyä näkyy yhä harvemmin. Mä menen töihin, teen työni ja lähen pois. Kun kuuntelen työkavereiden valittamisia kaikesta turhasta mun tekee usein mieli ärähtää ett jumalauta jos kampaajan liian lyhyeksi leikkaamat hiukset  tai puristava työasu olis mun elämäni suurin murhe niin oisin hiivatin tyytyväinen"  mutt oon vaan hiljaa. Mun mieliala vaihtelee tunnottomasta kaaokseen ja välillä itken vuolaasti. Kaikki pelot on niin totta ja läsnä joka ikisenä hetkenä. Mä ahistun ihmisistä mun lähellä sillä joudun koko ajan olemaan valppaana ett millon ne romauttaa kaiken, millon hajoan. Mä en pysty enää olemaan yhtään missään sillä pelkään niin perkeleesti!!!!! 

Äiti kävi vähän aikaa sitten täällä. Se halus jutella joulusta. Mä puhuin sille suuni puhtaaksi. Kerroin epävarmasta huomisesta ja siitä etten mä voi riskeerata ja päästää pahoja ihmisiä mun elämään. Kerroin kuinka pahana ihmisenä itteni koen ja kuinka teen joka päivä töitä sen eteen ett pystyisin näkemään itteni sen verran arvokkaana ett voisin mennä seuraavaan päivään. Kerroin kuinka pelkään! Kerroin kuinka muistan kun sisko aiemmin itki pyytäen vielä yhtä mahollisuutta ja toivoi mun pystyvän opetella luottamaan häneen. Sisko itki ja mä annoin yhen mahiksen. Kerroin äitille kuinka syvältä sisko onnistu sivaltamaan pettäessään mut just nyt! Mä kerroin etten voi hyvin ja joulua en voisi ajatellakkaan viettäväni saman katon alla siskon kans ja äiti ymmärsi. Se oli hiljaa ja nyökytteli. Sanoin toivovani ett sisko avais silmänsä ja tajuais mitä se on tehny. Pian äiti sitt lähtikin.

Eilen kun ahistus oli taas rankemmin päällä mä aloin tekemään joulukortteja....niin, viiltämisen sijaan aloin askarteleen! Mietin, ett teen kauneimman joulukortin ikinä ja lähetän sen siskolle. Jouluna se voi sitt katsoa korttia ja miettiä, ett vähän aikaa se oli vielä mun kädessä...ja enää mua ei oo. Tuo ajatus tuotti mulle mieletöntä tyydytystä ja rauhaa. Sen ajatuksen voimalla oon tänään jatkanu korttien tekoa. Yllättävää kyllä, niin korttien tekeminen tuntuu hyvälle...

Mä oon tajunnu kuinka mä hankaloitan ihmisten elämää ja oon etenkin Beijben elämän esteenä. Tähän on tultava loppu, ei tää voi näin jatkua. En mä voi oman elämäni lisäksi rikkoa myös muitten elämää. Siks pysyn kaukana kaikista, otan askeleen sivumpaan ja menen piiloon. Ajatelkaa kuten Apulanta laulaa biisissä Ilona " kun eilen näin sun itkevän, mä aavistin sun lähtevän. Sun silmät katsoi tyhjää. Nuku rauhassa, pikkuinen". Mun on paha olla täällä, ei mua sureta nukkua pois. Mä elän tuskan keskellä ja pelkään jokaista hetkeä. En jaksa enää itkeä...voisitteko ymmärtää?

Kun toisella loppuu keinot...

Eilis ilta meni itkiessä. Tein iltavuorosta tultuani iltapalaa ja yhtäkkiä joku sai mut ihan pois tolaltaan. Nälkä meni ohi ja vaan istuin pöydän ääressä sormiani tuijotellen. Beijb istu mua vastapäätä ja halus kuulla mikä mulla on. En aluksi osannu kertoa, mutt vähitellen sanoja alko tulemaan suusta ulos kun Beijb vaan istu ja odotti. Kerroin (jälleen kerran) etten jaksa. Kerroin kuinka vituttaa ja harmittaa kun en voi käyä Maestron luona tekemässä kädessä olevaa tatuointia loppuun sillä en enää usko sen sanomaan. Tatuoinnin loppuun vieminen tuntuis ittensä huijaamiselta. Kysehän on siis siitä tatuoinnista jossa on puolipiste sekä lintuparvi jotka lentää viiltoarpieni vieressä. Sen piti olla muistutuksena vaikeuksien voittamisesta, taistelusta masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan sekä merkki mielen vapaudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tatuointiin pitäis lisätä vähän väriä, mutt mä en vaan voi "pettää itteäni". Kuulostaa varmaan ihan tyhmältä. :/  Selitin Beijbelle kaiken tuon ja sitt puhuttiin mun itsetuhoisuudesta. Se sano, ett sen keinot alkaa loppumaan ja ettei se ala kattomaan vierestä ku mä tapan itteni ja ettei se oo yhtään normaalia miettiä itsemurhaa joka päivä. Kyllä mä sen ymmärrän ett masentuneen ihmisen kanssa eläminen on helvetin raskasta ja todellakin keinot selvitä voi olla tosi vähissä sillä niinhän mulla on itelläkin itteni kans. Mä en vaan tiiä mitä tehä, miten olla ja mihin uskoa. Jos mä vaikka päättäisinkin jatkaa kamppailua niin tiiän tulevaisuuden olevan melkosta sotaa ja myrskyä...enkä mä jaksa sellasta. Kuiskasin itkun seasta ett mun kai olis parempi olla yksin jossain kaukana. Mä tunnen itteni nyt niin haavoittuvaiseksi ja heikoksi etten mä uskalla elää.

Kerroin kuinka mä olin kuvitellu saavani sairastaa ja toipua rauhassa kun alotin terapian ja ett kaikki viime aikaset tapahtumat näytti mulle ett oppimani asiat oli tosia; siis etten mä oo paskankaan arvoinen ja ett mua saa kohdella ihan miten vaan. Ehkä joskus myöhemmin olisin kestänyt tän kaiken, mutt en nyt. Kun romahdin totaalisesti pari vuotta sitten mä luulin ja uskoin, ett kunhan mä sen yhden ainoan kerran jaksaisin nostaa itteni kuopasta ylös niin kaikki lähtis siitä vähitellen parempaan suuntaan. Mä todella luulin niin! Mä kuvittelin ettei mun koskaan enää tarvis kokea tätä tuskaa uudelleen ja kamppailla tuota julmetun vahvaa kuolemanhalua vastaan! Helvetti mä olin väärässä ja nyt mieli haukkuu ja moittii mua siitä. Siksikin mun on erittäin vaikea antaa itelleni lupa jatkaa kamppailua sillä mieli muituttelee koko ajan kuinka tulisin taas saamaan kuraa niskaan ja ettei mikään tulis koskaan olemaan hyvin vaan muhun tulee sattumaan aina vaan enemmän mitä edellisellä kerralla. Tää on siis melkosta tasapainoilua.

Tulin just iltavuorosta ja huomenna olis aamuvuoro. Tuntuu hölmöltä ett mä yhä jaksan käydä töissä vaikka voimia oman elämän pyörittämiseen ei oo. En mä kyllä ymmärrä itsekkään, ett miten mä jaksan. Mutt ehkä mun työminä on niin erillään tästä kaikesta, en tiiä. Nyt kuitenki koitan saaha itteni sänkyyn. Kauniita unia.

There are no words anymore.

Tässä mä oon taas, kasvotusten kuolemanhalun kanssa. Yksinkertasesti viime aikoina on tapahtunu liikaa asioita yhellä kertaa enkä mä osaa käsitellä niitä kaikkia, en edes puoliakaan. Mä oon totaalisesti hukassa ja lopussa. Tässä kaikessa on mulle liian paljon sulateltavaa ja mun on lähes mahoton pysyä kasassa, käydä kaikkia terapioita läpi, selvitä arjesta, kestää paskaa niskassa ja puukkoja selässä ja siinä samalla vielä etsiä elämänhalua. Mun itsetunto on niin nollassa ettei alemmas voi enää vajota. Mä oon ymmärtäny pointin miks mun tielle on osunu niin paljon "huonoja" ihmisiä...sillä niinhän sitä sanotaan ett kaikella on jokin tarkotus. Ei siis oo sattumaa ett lähes kaikki mikä voi tapahtua, on tapahtunu...monta kertaa. Mut potkitaan kenttään yhtä usein kuin mitä nousen ylös.

Kuten oon maininnu jo aiemmin, niin isän menettäminen oli uskoakseni se viimeinen pisara joka kaatoi koko maljan. En mä uskalla mennä enää eteenpäin! Mä elän keskellä painajaista joka pahenee päivä päivältä. Mä haluaisin nostaa kädet ylös antautumisen merkiksi, päästä pois hetkeksi ja kuulla sanat "mä pidän susta huolta". Mä haluaisin vajota turvalliseen unimaailmaan, mutt ei sellasta paikkaa ole. Mä en saa elämältäni rauhaa edes nukkuessa, ei ei ei. Yöt taitaa olla pahimpia! Päivisin mä räpistelen ja epätoivosesti haukon henkeä. Mä tukehun, vähitellen. Aika on käymässä vähiin enkä mä enää muista päivää etten olis itkeny pahaa oloa.

Mä en ikinä halunnu tulla tällaseksi ihmiseksi. Mä en ikinä halunnu tulla huonoksi äidiksi, mielisairaaksi enkä pahaksi ihmiseksi. Syylliseksi. Musta piti tulla jotain parempaa mitä vanhempani oli, musta piti tulla hyvä ja rakastava, huolehtivainen, terve ja tavallinen ihminen. Kaiken piti muuttua hyväksi. Musta piti tulla onnellinen. Mä olinkin. Siksi kai tää kaikki sattuukin niin perkeleesti kun tiiän miltä onnellisuus tuntuu. Siksi kai tää kaikki näyttääkin niin mustalta. Mut saatiin uskomaan itteeni ja luottamaan ihmisiin edes hiukan...Siks kai tää kaikki tuntuu niin raastavalta. Tunnen itteni idiootiksi.

Tänään vakauttamisryhmässä aiheena oli "Häpeä ja syyllisyys". Mä en saanu sanottua mitään, en edes silloin kun yks vetäjistä kysyi "Entä Jaska, sopiiko se sulle että jatketaan aiheesta vielä ens kerralla vai mitä ajatuksia se sussa herättää?" Hymähtelin ja kohottelin käsiäni, ihan ku yrittäen sanoa jotain mutt mulla ei olis puhekykyä. Olin sitt hiljaa. Tuo aihe...niissä on suurimmat syyt joiden vuoksi mä en tuu toimeen itteni kans; häpeä ja suunnaton syyllisyys. Ne on vieny multa kaiken. Enää mä en naura eikä silmissä ole sitä pientä  leikkimielisyyttä. Mun katse on tyhjä ja suusta kaikuu vain raskaita huokaisuja. En enää tiiä kuinka voisin paremmin kertoa olevani lopussa. Mä en...halua elää. Mun on pakko saaha lopetettua tää. Muhun SATTUUUUUU!!!!!!!!!!

Oman elämänsä vanki.

Paha mieli hiipii taas mun luo. Mä en enää onnistu pitämään sitä pois ja musta tuntuu ett tää kipu ja suru on tullu jäädäkseen. Paha olo ei suostu päästämään musta irti vaan se tiukentaa otettaan hetki hetkeltä. Mä tuun olemaan tän olon vanki loppuelämäni...ja siksi toivonki ettei siitä tuu pitkä. Mä en jaksa tätä. Elämä ei tunnu hyvältä.

Huomenna olis terapia eikä mua vois just nyt vähempää kiinnostaa. Mun pitäis pystyä kertomaan sille rehellisesti mun voinnista mutt jotenki mä en vaan pysty! Ihan kuin joku sulkis mun suun ja antaa mun puhua kaunistellun version kaikesta. Mä kyllä tiiän ettei mua voija auttaa jos en pysty sanomaan mikä mulla on, mutt ehkä just siks mä en voi puhua. Ehkä joku mun mieleni osasista pitää suuni kiinni jotta en tulisi autetuksi ja parane. En mä kyllä usko ikinä paranevani.

Huomenna illalla olis myös sen vakauttamisryhmä toinen infoilta läheisille ja meen sinne tällä kertaa isän kans. Hermostuttaa siinäkin joku. Kaikki tuntuu niin helvetin turhalta! En tajua miks yhä kidutan itteeni ja juoksen kaikenmaailman terapioissa ja ryhmissä ja vetelen tabletteja naamaan kun en tuu toimeen mieleni ja maailman kans! Aiemmin mä halusin isäni tulevan infoiltaan jotta se sais vähän enemmän tietoa siitä mikä mua vaivaa, mutt nyt musta tuntuu ett ihan ku olisin joku näyttelyapina jota kaikki käy kattomassa ja kauhistelemassa, keräämässä tietoa ja ihmettelemässä. Mä oon friikkisirkuksessa. 

Miten mä oppisin tulemaan toimeen tämän olon kans? Tai miten oppisin tulemaan toimeen itteni kans, miten hyväksyisin itteni? Mun viha itteäni kohtaan on suunnattoman suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Mä en vaan pysty suomaan itelleni yhtään myötätuntoa enkä edes ajattelemaan anteeksiantoa kaikesta mitä oon tehny. Ehkä se just on tää syyllisyyden taakka joka mua painaa alemmas ja alemmas. Tätä toivottomuuden tunnetta on vaikea selittää niin ett joku ymmärtäis edes pikkusen kuinka paha mun on olla. Mä hymyilen kyllä ja varmaan näytän niin perkeleen iloselta ja reippaalta, mutt todellisuus on kaukana iloisuudesta. Epätoivo nakertaa mua pala palalta eikä musta lopulta jää jäljelle kuin muistot.

Mun koti ei oo täällä.

Kuinka särkyny voi ihmisen sydän ja mieli olla? Mun kyyneleet valuu lähes jatkuvasti ja alkaa olemaan jo aika hankalaa peitellä itkuani. Eilen autossa sain pariin otteeseen pyyhkiä poskiani ja illalla kotona telkkaria katellessa piti vaihtaa istumapaikka sohvalta kiikkutuoliin jotta itkuni ei näkyisi. Välillä täytyy olla muka touhukas ja hommailla kaikkea jotta saa piilotettua itkuun purskahtamisen. Mun on niin paha olla!


Musta tuntuu etten mä yksinkertasesti kuulu mihinkään, mun paikka ei oo yhtään missään. Enkä mä jaksa enää olla näin tuuliajolla...eksyn joka päivä yhä syvemmälle. Mä oon jumissa täällä pahassa pimeydessä. Mä haluan kuolla.

Ota kii ja vie turvaan.

Tältä musta tuntuu:

Ymmärsitte varmaan. Mä koen olevani liian erillainen kuin muut, huonolla tavalla. Mä tunnen itteni niin erillaiseksi etten mä kuulu oikein mihinkään. En tiiä mihin kuulun ja missä mun paikka on. Oon täysin HUKASSA!!

Tänään oon taas puuhaillu vaikka mitä ja pitäny itteni kiireisenä, haluten olla ilonen. Mutt...jotain on vialla. Uskottelenko mä itelleni jotain aivan turhaa..? Kusetanko mä itteeni huolella?! Mä haluaisin hymyillä ilosta ja olla iloinen aidosti, en leikkiä sellasta. Mä haluaisin tuntea ihania tunteita, tuntea olevani elossa. Itkettäis taas, mutt pidän kyyneleet sisällä. Mä en itke. Ei isot tytöt itke.

Nurkkaan ajettu, mielensä vanki.

Mä en voi hyvin. Viime päivät oon käyny läpi aivan helvetinmoisia taisteluita mieltäni vastaan. Tai ehkä ennemminkin oon tainnu kamppailla elämää vastaan. Sitä se on ollu, kirjaimellisesti. Mä en enää tajua mikä mulla on! En tajua miks mulla on vähän väliä niin epätodellinen olo, ihan ku mun mieli olis täysin erkaantunu mun kehosta. En tajua mitä tää on... Ahdistus on ajoittain jotain sanoinkuvaamatonta ja musta tuntuu ihan ku oisin joku nurkkaan ajettu eläin; kierrän ja kierrän mutt en pääse pakoon. Musta tuntuu, ett mun on pakko päästä pakoon, piiloon vaikka en ees tiiä mitä pakenen!

Viimeks tänään sanoin beijbelle, ett "musta tuntuu pahalle ja ett mua pelottaa. Ihan ku pelkäisin, ett kotiin tulee joku tai ett kotona on jo joku ja se joku haluaa mulle pahaa. " Beijb yritti rauhotella mua muistuttamalla ett ovi on lukossa ja ett meillä on kaks koiraa joista vanhempi kyllä pitää huolen ettei meille kukaan pääse tunkeutuun. Mutt siihen mä sitt sanoin etten pelkää mitään sellasta, en tavallisia rosvoja tms.vaan mua pelottaa sellaset mitä ei voi nähä, sellaset mistä muut sanoo ettei niitä oo olemassa, ehkä mä pelkään omaa mieltäni. Mä kai siis pakenen itteäni. Mun mieli kehittelee kaikkea ja lopulta mä en enää osaa sanoa mikä on totta ja mikä mieleni muokkaamaa kuvitelmaa ja pelkoa. Mä oon täydellisesti hukassa. Mä oon vaarallinen...

Viime postauksesta kai kävi selville, ett oon ottanu "Pahaa" kädestä kiinni. En selviä täällä enkä selviä itteni kans. Mä vihaan ja halveksin itteäni! Tiiän, ett kaikki tuollaset ajatukset on sairaan mielen kertomaa, mutt sekin mieli on osa mua. Joten mä oon yhtä sairas kuin on mun mielikin eikä mulla oo pienintäkään hajua siitä miten saisin itteni paranemaan! En nää sen enää olevan mahollista... Kuolemanhalu on paljon suurempi kuin tahto taistella. Muhun sattuu niin paljon...liikaa.

Toissa iltana otin tutun valmiiksi pakatun laukun ja lähin ulos. Kävelin ja kävelin...meni tunti, meni toinen ja mä kävelin. Mun mieli vaihteli tuskaisen surullisesta turtuneeseen tyhjyyteen. Kävelin ja kävelin. Kaukaa kilometrien päästä tulin tien päähän josta lähti pieni metsäpolku. Lähin kävelemään sitä pitkin. Pian tulin meren rannalle jossa oli kaislikkojen seassa pieni nurmitasanne ja iso kivi. Istuin siihen kivelle ja tuijotin merelle. Istuin ja olin hiljaa. Tunsin tulleeni oikeaan paikkaan ja tiesin pääseväni pian pois. Samaan aikaan olin helpottunu, mutt vahvempi sitä oli suunnaton yksinäisyyden tunne! Se oli voimakkain mitä koskaan aiemmin. Mua pelotti! Olin kuin pieni lapsi...itkin vuolaasti ja samalla lohdutin itteäni siitä ett kaikki tuska ja paha olo loppuis pian.

Mutt...täällä mä yhä oon. Tuolta reissulta kotiin päästessä värisin kylmyydestä, olin niin väsyny ja tyhjä! Beijb sai mut viesteillään kertomaan olinpaikkani ja haki mut pois. Oli luuseri-fiilis, on yhä. Eilen sama kävelyreissu oli tapahtumassa uudelleen...mutt ei. Täällä oon ja tasapainoilen elämän kans. Mun vanhemmat (myös äiti) ja sisko on tietosia mun tilanteesta ja etenkin isä seuraa kai aika tarkasti mun puuhia. Sinänsä huono homma ett mä (toisen persoonan ollessa läsnä) oon niin hiivatin hyvä näyttelemään voivani hyvin vaikka sisältä päin repeytyisin tuskasta. Poika on ollu nyt pari yötä äitini luona ja huomenna menee pappalaan. Mun oli pakko myöntää itelleni etten mä kykyne täysin huolehtimaan pojasta joten oli parempi ett pääsi muualle, ettei hän joudu näkemään tätä mun oireilua. Kyllä mä poikaa oon nähny sillä en kauaa pysty erossa olemaan. Käytiin läheisessä ostoskeskuksessa vähän shoppalemassa ja sitt Subwayssa syömässä. Oli ihanaa.

Nyt mulla on tosi paha mieli siitä etten mä osaa/voi huolehtia omasta lapsestani! Eihän sellanen voi olla äiti joka ei lapsestaan piä huolta..! Kamalaa tajuta olevansa niin matalalla...

Nukkumaan pitäis mennä, mutt ajatuskin siitä hermostuttaa. Painajaiset on muuttunu taas verisiksi...viime yönä silvoin ja hakkasin...oli puukkoa, sahaa, kirvestä ja saksia...ja verta kaikkialla. Tuleva yö menee kai saman kaavan mukaan. :/ Pelottaa.

Karkumatkoja ja teatteria.

Yhä täällä. On ollu tosi raskasta. Viime perjantai oli kamalin pitkiin aikoihin. Se oli viikon ainut vapaapäivä. Mä yritin rentouttaa itteeni ja rauhottaa mieltä, sillä tunsin jo aamulla herättyä ett mieli oli "tiukilla". Mutt yks asia johti toiseen...ja mulle tuli taas se tunne, ett on pakko siivota jotta koti ois selkee ja turvallinen. Lapsena aina oli sotkua kun pahoja tapahtu... Mutt kun kattelin ympärille kotonani näin pelkkää kaaosta...koirat vilisi jaloissa ja pyöri eessä...kissa mouruaa haluten ruokaa...pyykkikone alottaa viimesen linkoamisen ja se humisee...en enää pystyny näkemään kotia kaiken sen kaaoksen takaa. En saanu rauhoteltua itteäni...itkin ja käperryin sohvan kulmaan ihan pieneksi mytyksi, vettiin peiton korville ja olin piilossa. En tiiä kumpi oli voimakkaampi; pelko vai häpeä siitä millaseksi on tullu.

Sitten poika tuli koulusta kotiin ja otti välipalaa ennen treeneihin lähtöä, sitten myös beijb tuli kotiin. En muista mitä sitten tapahtu vai tapahtuko yhtään mitään, mutt mä muistan nousseeni seisomaan (en muista huonetta) ja kävelin eteiseen, menin peilin eteen ja puin ulkovaatteet päälle. Muistan miettineeni, ett pipo pittää olla jottei tuu kylmä. Beijb kysy multa jotain, varmaan halus tietää mihin oon menossa. En muista vastasinko. Sitt menin ulos. Kävelin vaan, hengitin raitista ilmaa. Menin turvalliseen paikkaan johon niin lukemattomat kerrat ennekin. Rakastin niitä paikkoja jo lapsena, rakastan yhä. Menin kirjastoon, samaan pöytään hyllyjen välissä ku aina ja samaan tuoliin. Tällä kertaa luin kirjaa masennuksesta ja kuolemanhalusta. Beijb laitto viestejä, mutt mun mielessä pyöri vaan etten mä voi mennä kotiin. Tajusin kyllä etten mä voi loputtomiin kirjastossakaan olla... Olin ku nurkkaan ajettu kettu metsästäjien kynsissä. Beijb laitto viestin etten mä anna sille muita vaihtoehtoja kun ett se laittaa muut osastolle. Mä jatkoin kirjan lukemista...kunnes virkailija tuli sanomaan ett "Anteeks, me sulettas, nyt pitäs lähtee". Mä hymyilin sille ja kirkkain äänin pahoittelin kovasti etten huomannu ajan kulua hyvän kirjan äärellä. Menin ulos ja jäin seisoon paikalleni...kyyneleet alko valuun. En tienny mihin mennä...

Joten jatkoin kävelemistä ympäriinsä. Alko paleleen ja vedin pipoa enemmän korville. Itkin ja kävelin. En kuitenkaan uskaltanu mennä kotiin, en halunnu mennä ennen kun beijb ja poika tulis takas treeneistä. Oli niin pirun kylmä...mutt mulla oli aikaa ajatella kaikkea. Toinen puoli sano ettei tää voi jatkua enää näin, mutt toinen puoli vastusti kovasti! Se sano ettei kenelläkään oo enää minkäänlaista oikeutta pyytää mua jäämään tai taistelemaan. Se sano, ett mulla on oikeus päättää omasta elämästä. Halusin laittaa beijbelle viestin ett tulee hakeen mut pois, mutt emmä voinu. Äitini asuu myös lähellä, kävelin sinne päin...ja kävelin talon ohi. Sinne meneminen ei käyny ees mielessä. Olin niin pirun hukassa! Tuntu ett olin niin syvällä suossa ettei sieltä vois enää nousta, etten sais muutettua asioita hyväksi. Salaa kuitenkin toivoin, ett joku tulis ja ajattelis mun puolesta, sanois mitä tehä ja minne mennä, käskis mun pitää suuni kiinni ja antaa toisten huolehtia.

Noiden kahen välillä mä nyt tasapainottelen. Horjun perkeleesti, yritän keskittyä vaan olemiseen. Yritän...jotain.

Eilen mä sain tehtyä yhen asian jota joskus miettiin. Varasin mulle ja pojalle liput teatteriin, mennään kattomaan The Addams Familya joka on saanu mielettömän hyvät arvostelut. Kirjastojen ja kirjojen lisäksi mä rakastan myös teatteria ja huomasin etten oo poikaa koskaan oikiaan teatteriin vieny, joten hiihtolomalla on sen aika. Varasin väliajalle meille kahelle pöydän jossa on valmis kattaus; molemmille valkosuklaa-vadelmaleivokset sekä mulle kahvi ja pojalle limukka. :) Ja näytöshän on viel illalla kuten kaikki hienot glamour-jutut aina! Sinne me sitten mennään ja elellään hetki herroiksi. Se päivä on vasta 6.3 mutt toivon sen tulevan pian. Nyt on ainakin jotain mitä oottaa ja toivon pojan tykkäävän illasta.

Asiaa olis vielä paljon, mutt väsy alkaa painaan enemmän. Kiitos ku luit ja kuljit hetken vierellä. <3 Hyvää yötä.

Äitisuhde...

Aloin miettiin (millonpa en) itseäni äitinä, omaa äitiäni ja äitejä yleensä. Varmaankin siks aihe pyörii nyt mun päässä kun beijben äiti tulee meille. Niitä on ihana seurata sivusta. Ne aina halaa ku näkevät ja ne soittelee usein, kertovat kaikki paskat ja ilot toisille. On sekin tehny äitinä virheitä, mutt se ei koskaan jättäs lastaan pulaan, se tappelis kuin leijona joka puolustais pieniä. Se on ihana äiti.

Mun äiti...niinh... se ei oo ollu mulle äiti, ei sellanen millasen käsityksen mä oon äiteistä saanu. Ei äidit käännä lapselleen selkää just sillon ku lapsi haluaa riistää iteltään hengen...ei äiti käännä selkäänsä ja vaikene kun lapsi on maalannut omalla verellään taulun...ei äiti käännä lapselleen selkäänsä just sillon kun lapsi on hukassa, eksynyt. Ei äidit tee sitä uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen.

Mä oon äiti. Haluan olla kaikkea sitä mitä oma äitini ei ollu. En ikinä halua olla sitä mitä äitini on. Mä teen parhaani äitinä ja vaikka mä olin etenki vuosi sitten tosi huonossa kunnossa, niin mä oon yrittäny olla hyvä äiti. Mä haluan pitää kodin turvallisena, mä haluan tietää mitä pojalleni on päivän aikana tapahtunu. Haluan tarjota mahollisuuden harrastaa, haluan tarjota kokemuksia. Haluan tietää mitä poikani kouluun kuuluu vanhempainiltoineen ja myyjäisineen. Haluan sopia (ärsyttävät) kotiintuloajat ja yhteiset pelisäännöt. Haluan opettaa poikaani osallistumaan hänelle sopiviin kotitöihin, opettaa ettei raha kasva puussa ja kaikkea ei saa valmiina. Haluan opettaa hänelle että kaikesta voi ja pitää puhua. Haluan,, että poikani kaverit ovat myös tervetulleita meille. Haluan olla se hiivatin tyhmä äiti joka kiusaa lastaan tyhmillä säännöillä läksyjen teosta ja likavaatteiden viemisestä pyykkikoriin. Haluan tarjota terveellistä kotiruokaa enkä suostu leikkimään kaivinkonetta tai junaa, lentokoneesta puhumattakaan jotta saan poikani syömään perunansa. Poikani ei tarvitse katsoa äitiään makaamassa kännissä omassa oksennuksessaan, eikä tarvitse ostaa grilliltä äitille krapularuokaa. Haluan opettaa poijalleni, että aikuisetkin käyvät juhlimassa mutta siinä ei oo mitään pelättävää, kamalaa. Olen lukenut pojalleni iltasatuja, leiponut persoonallisia piparkakkutaloja ja seisonut treenikentän laidalla. Oon sellanen ihmeäiti, ett jopa hermostun joskus. Sellanen äiti mä oon.

Lisää kuvateksti

Miks musta kuitenki tuntuu ettei se riitä ett mä teen parhaani, ett mä oon tuollanen äiti? Mä rakastan olla äiti, mä rakastan lapsia. Mutt millanen on hyvä äiti? Voiko musta tulla hyvää äitiä vaikka mulla ei oo ollu hyvää mallia? Tai noh, olihan mulla kaikista paras malli; opin erittäin hyvin millanen EI saa olla.

Miten ihminen voi olla näin epävarma..?