Kaksi puolta, kumpaan tarttua.

Miten mulla menee...en tiiä. Tuntuu ett oisin kasvamassa omaksi ittekseni, mutt samalla musta tuntuu ett oon kääntymässä sisäänpäin, sulkeudun kokonaan kaikilta. Toisaalta taas mä tunnen itteni erittäin vahvaksi, mutt myös kylmäksi, sellaseksi tunteettomaksi kusipääksi. Mutt kaikesta huolimatta mun sisällä huudan ikävää, kosketusta ja rakkautta. Ja tuo puoli itessäni tekee mut vihaseksi, aivan ku se olis heikkoutta. Ehkä mä en kestä tätä maailmaa ja elämää herkkänä ja tunteellisena omana ittenäni. On helpompaa ja turvallisempaa olla...jotain muuta.

Mä en osaa sanoa miten tää tulee päättymään. Epätoivoisesti etin turvaa kaikkialta tuntien itteni päivä päivältä vaan enemmän surkeaksi. En juuri tee muuta kuin käyn töissä ja salilla. Viime aikoina, kun oon ollut bodycombact-tunnilla (josta on tullu mun henkireikä), mä oon loppurentoutuksen aikana alkanut itkemään. En tiiä mikä se tunne on mikä ne kyyneleet tekee. Ehkä siinä on hitusen kaikkea, vapautta, voimaa, pelkoa, vastaan taistelua.

Oon keskellä tunnemyrskyä ja mä pelkään ett hukun tän sekaan. En taaskaan osaa olla. En tiiä mitä tehä.Oon usein halunnu kirjottaa kaikesta tänne sivuille, mutt samalla joku on estäny ja lopulta kirjottaminen on tuntunu jopa sairaalta huomionkerjäämiseltä ja jälleen osoittanu heikkoutta. En sitten kirjottanu. Halusin pitää kaikki omana tietonani.

 Ei helvetti tätä tasapainoilua ja kahen vaiheilla hyppimistä.

Kostofantasiaa ja enkelihoitoja.

Mieli alamaissa mutt yritän saaha kirjotettua jotain. Viime terapiakäynnillä puhuttiin unesta josta kerroin edellisessä postauksessa. Terapeutti kuunteli erittäin tarkasti ja vaikka ensin olin vähän epäröiny unesta kertomista koska en pitäny sitä tärkeänä, niin terapeutti olis tiä mieltä ett tapauksella oli suuri merkitys. Terapeutti puhui:
          " Oli todella hyvä että pystyit ottamaan lomasta aikaa itselles ja myös opetella nauttimaan hetkestä. Kuten kerroitkin, niin tulit miettineesi paljon asioita ja varmasti tuo aika on aktivoinu mielessäs paljon toimintoja. Ehkä se lepoaika antoi voimia ja rohkeutta piilossa olleille osille ja mieli ymmärsi että nyt on aikaa käsitellä tunteita ja traumoja. Ja viime kuukausien ajalta sun mieleen on varmasti jäänyt kipeitä lukkoja etenkin kun olet kokenu menetyksiä perhepuolella ja tullu kohdelluksi väärin, aivan kuten lapsenakin."

En tuossa vaiheessa ollut vielä kovinkaan vakuuttunu mistään, mutt sitt ku terapeutti kysy, ett mitä se musta vois tarkottaa ett unessa on koti, ja siellä on harmaa tyttö joka ei näytä kuuluvan siihen kotiin, niin mä tajusin. Se pieni harmaa tyttö oli se mun lapsiosa joka on tähän mennessä ollut piilossa, mutt oon kuitenki tienny sen olevan olemassa. Terapeutti sano, ett ehkä se kesän aikalisä oli vahvistanu mua sen verran ett pieni lapsiosa uskalsi tulla mulle esiin unessa ja tarttua mua kädestä. Sain kuulla ett vetämäni rajat esim. isäni kohdalla antoi rohkeutta sille pienelle Jaskalle, sillä sille oli tullut tunne ett mä suojelen sitä. Unessa sen pienen tekemät kauheudet joita se halus mulle näyttää saattoi olla jotain ns. kostofantasiaa jotka auttaa jaksamaan. Unessa näkynyt hirttäytyvä mies oli isäpuoleni...aivan kuten tapahtui oikiastikkin. Eli se arka osanen uskalsi tulla esiin kokiessaan mun suojelevan sitä ja vaikka sen teot oli kamalia, niin se koki tehneensä jotain hyvää. Terapeutti arveli, ett ehkä se halus kertoa olevansa nyt valmis käsitteleen asioita mun kans. Käsi kädessä mä (toivottavasti) kuljen tuon pienen kans, ja tietenkin otan mukaan kaikki , muutkin osaset. Mun pitää kuulemma olla herkästi kuulolla ja antaa osille tilaisuus ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Mua pelottaa se etten mä osaa.

Tuon pidemmälle ei terapiassa ehitty, mutt tuossa oli mulle ihan tarpeeksi. Tiistaina olis seuraava tapaaminen enkä mä tiiä millä mielellä sitä ootan.

Ollessani n. viikko sitten yövurossa tuli työkaverin kanssa puheeksi kaikki enkelihoidot ja muut aiheeseen liittyvät. Kerroin että mua on aina kiinnostanu ne enkelikortit ja työkaverini paljasti tekevänsä enkelitulkintoja korteista yhdessä meditaation kanssa. Olin aivan äimänkäkenä (miltähän se näyttää?!? Kuka on äimä?!) sillä tuntu jotenkin niin liian hyvältä ollakseen totta, ett työkaveriksi tulee "enkelityyppi". Hän sano, ett jos mä vaan haluan niin se voi tehä mulle tulkinnan ja jos haluan niin voin esittää joitain kysymyksia/ajatuksia joihin erityisesti toivoisin saavani apua, nauvoa tai ohjausta. Ensin mietin pitkään ja lopulta kerroin, ett mun elämässä on ollu aikamoisia kriisejä ja usein oon ettiny suuntaa mihin lähteä ja erittäin usein suuntanon ollu kadoksissa kokonaan. Sanoin haluavani jotain viestiä siihen ett oonko mä menossa oikiaan suuntaan vai missä mun paikka vois olla. Jään odottamaan vastauksia ja yhteydenottoa.  En kertonu, ett mulla on olemassa se koru: enkelinkutsuja mutt se on kirjeessä jonka oon kirjottanu pojalleni siltä varalta ett oon "poistunu paikalta". En uskalla ottaa sitä takaisin käyttöön...ehkä sitten ku oon varmempi selviytymisestä.

Monster inside me.

Musta on tullu hirviö. Persoonani ja rikkoutuneen mieleni osaset on nykyään lähes taukoamatta äänessä ja se tekee mut viimestään nyt hulluksi. Mielen valtaa hiljaisuus ainoastaan ollessani töissä. Terapeutin kans ollaan käyty asiaa läpi ja hänen mukaan se johtuu siitä, ett mun työminä on täysin eri ihminen kuin mun siviiliminä joka on hajonnu palasiksi. Mielenkiintoseksi asian tekee myös se, ett hoitajan kamppeet päällä mä pystyn ajattelemaan terveellä mielellä ja pohtimaan omia oireitani ja ajatuksiani selkeämmin. Oon kirjottanu jossain aiemmassa postauksessakin siitä kuinka töihin mennessä mä tavallaan sammutan itteni ja ripustan itteni naulakkoon roikkumaan. Sitten toisesta naulakosta nostetaan pois ja kytketään päälle joku ilonen ja itsevarma nainen joka on valmis tarttumaan haasteisiin. Töissä mun on siis toisin sanoen hyvä olla sillä sillon saan jossain määrin rauhan iteltäni.

Palaan siis alkuperäiseen aiheeseen; mä siis koen nykyään olevani täysi hirviö oireitteni ja osieni johdosta. Lähes taukoamatta joku moittii ja haukkuu, toinen syyttelee ja muistuttaa kaikesta pahasta, yks itkee pelkoaan, joku rääkyy tuskasta ja kivusta, yks on täysin jäätynyt ja haluaa saada mutkin lamaantumaan ja vielä lisäksi on joku joka kehottaa tarttumaan käteensä ja käskee luottamaan vain häneen. Tämä tyyppi myös uskottelee kaikken haluavan satuttaa mua ja ainoa miten voin olla turvassa on tappaa itteni. Pääni sisällä on siis melkonen kaaos. Siinä seassa mä koitan olla yhteydessä eri osiin ja tulla heijän kans toimeen, mutt ilmeisesti oon vasta niin alussa toipumisessani (mitä vittua se on?!?!) ettei se vielä multa onnistu.

Mä en osaa hallita pään sisäistä kamppailua joten sekamelska näkyy sitten päälle päin mun käyttäytymisessä ja olemisessa. Valitettavasti Beijb saa tästä suurimman osan päälleen ja voin vaan arvata kuinka ymmällään toinen voi olla kun eka oon tyynen rauhallinen ja saatan jopa heittää pientä flirttiä ja hetken kuluttua silmät leimuten käsken toista painumaan vittuun! Mutt...yhtä sekasin mäkin oon enkä todellakaan tiiä miten toimia tai mitä pitäs tehä. Siks enne usein tartuin puukkoon ja painoin terän ihoa vasten jotta sain keskitettyä myrskyn ja tuskan johonkin. Viiltäminen vaientaa kaaoksen. Oon kovasti yrittänyt olla viiltelemättä, joten pitäis löytyy joku toinen keino hallita tunteita. Terapeutti on sanonu, ett koska lapsena en saanu/voinu näyttää tunteitani, niin en oo oppinu säätelemään niitä ja nyt ne vyöryy mun yli. Aivan kuin hyökyaalto.

Terapeutti käski viime tapaamisella ett mun ja Beijben pitäis kunnolla jutella ja rauhassa keksiä yhteiset "pelisäännöt" huonojen hetkien varalle, jotta Beijb pystyis paremmin auttamaan, etenki sillon ku oon käpertyneenä pieneksi lapsiosan vallassa ja en saa sanaa suustani. Tuohan voi sivustakatsojalle olla aika outo tilanne...ainakin viimestään sitten kun nousen käperryksestä ja nauraen huudan ettei mua kohta enää oo olemassa. Siinä vaiheessa en usko mitään mitä mulle sanotaan, en luota kehenkään ja todellakin haluan ottaa iteltäni hengen. Puhuttiin sekä terapeutin ja myös Beijben kans siitä ett jostain syystä mun on melkeimpä mahoton puhua Beijbelle joistain asioista. Sanata ei vaan tuu ulos mun suusta! Mä saatan parikin tuntia istua hiljaa sohvan kulmassa ja koittaa avata suuni ja sanoa esim. mun on paha olla. Aika usein se onki sitt ainoa mitä saan sanottua. Mieli on täynnä kaikkea, mutt ulos en saa tulemaan mitään. Tuijotan vaan alaspäin ja kohauttelen olkia. Nyt mä oon sitt aamun miettiny, ett tekisin oman postauksen niistä asioista joita en saa sanottua. Tekisin postauksen jossa sanotan pelkoni ja kaiken sen mitä ei tuu ulos suusta. Sanottaisin omat sekä osieni toiveet siitä miten ne haluaa tulla autetuksi tai huomatuksi. Se vois selkiyttää asioita mulle itelleni, mutt myös Beijbelle jos se vaik sattuis sen lukemaan. Ehkä se vois rauhottaa myös osiani siinä ett ne tulis kuulluksi.

Tällasia ajatuksia tälle aamua. Todennäköisesti palaan sivuille myöhemmin tänään.

Pahantekijän sanansaattaja.

Tänään oli jälleen terapia parin viikon tauon jälkeen. Asiaa olis ollu todella paljon eikä aika tuntunu riittävän vaikka toisaalta taas sekin aika sai vedettyä mut loppuun. Pääasiassa puhuttiin pojan kasvamisesta, vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä ja niistä pelon ja ahistuksen tunteista joita se mussa herättää. Terapeutti oli ymmärtäväinen ja sano, ett olis suorastaan ihme jos menneisyys ei näkyis mitenkään mun vanhemmuudessa ja arjessa. Mun mieli on kuulemma ajettu nurkkaan erittäin varhaisessa kasvunvaiheessa eikä sillä oo ollu muuta keinoa selvitä kuin suojella itteänsä katoamalla harhamaailmaan ja antaa mielen jakautua eri osiksi jotka tulevat esiin sitten kun kutakin "hahmoa" tarvitaan. Mielen rikkoutuminen ei oo mun kohalla loppunu kokonaan missään vaiheessa vaan asioiden selvittämättömyys ja vaikeneminen on ylläpitäny traumatisoitumista ja vahvistanu oireita sekä tuonu lisäongelmia kuten mm. syömishäiriö.

Kerroin kuinka pelkäsin olevani samanlainen kuin oma äitini on ollu. Samaa asiaa itkin yhtenä päivänä kotonakin ja Beijb pyys mua sanomaan asiat joista johten olisin kuten äitini. En osannu kertoa. Olin kuitenkin täysin varma kasvattaneeni pojasta täysin kieroutuneen ja hauraan lapsen josta on kasvamassa yksinäinen ja yhtä kivulias nuori mitä ite olin. Vaikka Beijb suomensi mulle asioita ja terapeutti kerto tänään oman näkemyksensä niin mun mieli on voitolla. On kamalaa huomata kuinka voimakas tuo sairas ja rikkoutunu mieli on koska muiden puheita on lähes mahoton uskoa tai edes ottaa vakavissaan. Tänään terapiassa istuin hiljaa ja vaan hymyilin kuunnellen terapeutin juttuja mun äitiydestä. Terapeutti sano tietävänsä kuinka jotku osat todennäköisesti ovat eri mieltä ja just silläkin hetkellä käskevät terapeuttia pitämään turpansa kii ja pitämään huolen omista asioistaan. Nauroin. Ja mun sisällä Charlie nauro myös huutaen "kato, sehän on viisas nainen!"  Kerroin kuinka kaaos mieleni sisällä estää mua ajattelemasta toisin, uskomasta ketään ja luottamasta kehenkään. Terapeutti kerto "pahantekijän sanansaattajasta". Tämä mielen osa on tallentanut itteensä kaiken pahat sanat, teot ja muistot. Se tekee kaikkensa pitääkseen kaiken kaukana musta ja suojellakseen mua lisältä pahalta. Se muistuttelee mua kaikesta pahasta, uskottelee mun epäonnistuvan, pilaavan kaiken, olevan paha jne. jotta en yrittäisi, eläisi ja tulisi satutetuksi, enemmän rikotuksi. Pitämällä mun sairaana se saa pidettyä mun turvassa. Sekavaa, mutt noin se on. Terapeutti käski mua olemaan ymmärtäväisempi tuota mielen osaa kohtaan ja käymään vuoropuhelua sen kans, kertomaan etten tarvi suojelua enää. Helpommin sanottu ku tehty. Sanoin terapeutille, ett sen pois ajaminenhan tarkottais sitä, ett mun täytyis oppia luottamaan ja siihen mä en pysty. Sen aika ei oo kuulemma vielä. Musta tuntuu ettei se tuu koskaan.

Puhuttiin taas kerran mun sairastamisesta ja siitä kuinka se on mulle niin vaikiaa. Kun tunsin tulevani kipeeksi niin varauduin siihen imuroimalla, pyykkäämällä ja tiskaamalla klo 22:00 jotta voisin levätä sitten kipeenä! Siis helvetti vie...muistakaa ny kaikki ennakoida tulevat mahataudit ja muut migreenit!! Yhtenä päivänä makoilin makuuhuoneessa ja sälekaihtimet oli vielä kiinni pojan tullessa kotiin. Kello oli 12:00. Välittömästi mä pomppasin sängystä ylös ja riensin avaamaan verhoja jotta pojan ei tarvis tulla pimeeseen kotiin ja ettei se vaan luulis äitin makaavan laiskuuttaan. Siinä hetkessä olin vajonnut omaan lapsuuteeni ja niihin hetkiin miltä tuntui tulla kotiin jossa haisi vanha viina, grilliruoka, tupakka ja suoraan sanottuna paska ja hiki. Verhot oli visusti ikkunoiden eessä ja muutenkin oli tunkkaista. Kuorsaus kaiku eteiseen saakka. Tajuan nyt ett tilanne on nyt aivan eri, mähän olin kipee eikä meijän koti oo mikään juoppokämppä. Mut arjen tilanteet tulee eteen niin nopiasti etten mä vielä osaa pysäyttää takaumien päälletulemista. Tuleekohan senkään aika koskaan...