Kielletty asento.

Reissu meni hyvin vaikkakin onnistuin saamaan mukaani oksennustaudin ja kotimatka meni pysähdellessä ja oksentaessa tien viereen. Sama tahti jatkui kotona koko yön. Suuhun ei voinu laittaa mitään sillä ne tuli pian pihalle. Palataan tuohon asiaan vähän myöhemmin...



Kun oltiin vasta matkalla Tampereelle niin ajettiin sinne tällä kertaa eri reittiä ja välillä musta tuntu tosi pahalle kun tuttuja paikkoja vilisi ohi ja teiden varsilla näky tuttuja kylttejä. Tuttuja paikkoja niiltä ajoilta jolloin olin "markkinatavaraa". Vaikka mun sisällä myllersi ja teki mieli kiljua haluavani äkkiä pois, niin sain peiteltyä tunteeni. Taisin mä hymyillen kertoilla mikä paikka oli tuttu ja missä paikoissa oltiin pyöritty. Ehkä mä sillä koitin uskotella itelleni ettei ne asiat enää satuttais tai vaikuttais muhun. Mutt kyll ne vaikutti. Kaikki kosahti mielenpäälle kotiin palatessa jota toi oksentaminen vaan pahensi.

Joka ikinen kerta kumartuessani pöntön päälle mä tunsin sen kuristavan tunteen kurkussa, tuntu ett tukehun. Yökin sitä pahaa oloa ja saastaa joka oli liannu mut. Mieli ja keho oli palannu menneisiin. Dissosioin voimakkaimmin mitä pitkiin aikoihin. En ollu tämä aikuinen mä vuonna 2016 vaan elin ja tunsin ne teot mussa erittäin voimakkaana. Tunsin ne valuvat mällit jalkojeni välissä ja oksennus oli verensekaista moskaa... Kuulin naurut korvissa ja kipu sai mun kyyneleet valuun. Vessasta ulos tullessa mä häpesin olemistani. Vaikka mä näin ett oon omassa kotona ja poika ja Beijb on myös siinä, niin silti mä olin jossain muualla. Pelkäsin... Olisin halunnu pesulle mutt keho oli niin voimaton etten jaksanu! Sohvalla maatessa halusin peittää itteni peiton sisään ja olla näkymätön jottei kukaan enää koskis muhun. Mä en pystyny käsittään Beijben olevan sohvan toisessa päässä...en pystyny ymmärtään olevani turvassa. Yölääkkeistä ei ollu paljoa apua sillä ne ei pysyny sisällä. Oli pakko mennä sänkyyn ilman mitään. Enkä mä peloltani ja häpeältäni pystyny sanoon mitään siitä kuin paha olla mun oli henkisesti. Yöllä heräsin 01.42 ja kaikkialla oli aivan pimeää ja hiljasta. Mua pelotti!! En uskaltanu jäähä makuuhuoneeseen vaan hiivin hiljaa olkkariin peittoni kans. Haalasin sohvan viereen ämpärinkin ja laitoin telkkarin äänettömänä päälle jotta en tuntis olevani yksin. Se ahistus oli kamalaa... Ei helvetti ihmisen kuulu pelätä noin omassa kotona!

Selvitessäni yöstä mua hävetti entistä enemmän. Olin yhä täysin voimaton ja väsyny, mutt mun sisällä joku kilju "KOITA NY SAATANA RYHDISTÄYTYÄ, SAATANAN LAISKA PASKA, NOUSE, NOUSE, NOUSE!!!" Mä en jaksanu mitään, makasin vaan lähes koko päivän. Mutt sisällä kävin armotonta taistelua...



Tänään terapiassa puhuttiin asiasta ja terapeutti kysy "liittyykö makuuasentoon sulle jotain pahaa?" Hymähdin vaan. Enempää ei puhuttu siitä asiasta. En ollu kuulemma valmis. " Oonko koskaan", mä mietin. Terapeutti autto mua ymmärtään omia reaktioita ja tuntemuksiani. Nyt mä ymmärrän vähän paremmin sitä miks mun on vaikea antaa itteni levätä, sairastaa, nukkua...



Mutt entä ku en pysty hyväksyyn itteäni tällasena? Miten joku voi koskee mua ilman vastenmielisyyttä? Miten mä pystyisin unohtaan?

Toisenmielinen äiti.

Lupasin aiemman postauksen kommenteissa avata vähän enemmän mun ja poikani väleistä sairastuttuani. Tuon lupauksen jälkeen mä oon miettiny vanhemmuutta, mielenterveysongelmia ja sitä miten ollaan huomioitu poika näissä mun kamppailuissa. Pintapuolisesti vastattuna tehtävä olis helppo, mutt mä halusin pohtia aihetta vähän syvemmin. Ja se ei oo ollu kovinkaan kevyttä viihdykettä. Välillä oon huomannu itessäni ahistuksen tunteita sekä paljon kaikkea, tunteita laidasta laitaan.

Ennen totaalista romahtamista pari vuotta sitten mä en juurikaan tienny sairastavani mitään enkä olu tietoinen mistään traumaperäisestä stressihäiriöistä tai dissosiaatioista. Itsetuhoinen oon kai ollu aina...mutt joskus kuolemanhalu on pysyny poissa ja oon uskaltanu elää. Sairastin syömishäiriötä pojan ollessa aivan pieni joten sen oon saanu aina piilotettua. Kaikki alkoi viattomalla parin kilon laihduttamisella joka kasvoi kasvamistaan ja mieleen alkoi tulla menneisyyden aiheuttamia pelkoja ja aloin kontrolloimaan kaikkea ruokavalion ja treenin kautta. Kaiken piti olla erittäin terveellistä, mutt vähitellen sallittujen ruokien määrä väheni ja aloin oksentamaan jos koin syöneeni ahmineeni liikaa. Laksatiivit ja erillaiset nesteidenpoistojuomat ja -dieetit tuli kuvioihin. Vähimmillään painoin 47kg. Jossain vaiheessa itse laihdutus oli unohtunun ja halusin vain olla turvassa miesten katseilta. Halusin tuhota itsestäni kaiken joka muistuttaa mua naiseudesta. Vähitellen aloin pääsemään irti syömishäiriöstä aivan ihanan omahoitajan avulla.  Poika ei tiiä mun ongelmista syömisten ja laihduttamisien kans. Taustani näkyy meijän arjessa kuitenkin niin etten mä osta valmisruokia koska ne on mun mielestä vaarallisia. Haluan tarjota pojalle TERVEELLISTÄ kotiruokaa ja nyt pojan kuuluessa kilpajoukkueeseen mä otan mieletöntä paniikkia etenkin ennen pojan turnausta siitä ett poika syö oikein ja sääntöjen mukaan.Ajattelen, ett valmentajat huolehtii poikien treenamisesta ja kehityksestä ja mun tehtävä on huolehtia ruokahuollosta. Pelkään, ett  jos jätän tekemättä jotain tai tarjoan huonoa ruokaa, se tekee hallaa pojalle. Sitä en missään nimessä hyväksy! Lisäksi oon usein tehny välipaloiksi kaikkia marjasmootieita johon heittelen chiasiemeniä, acaimarjoja ja mitä milloinkin. Tätä aihetta miettiessä mä vasta sen tajusin, ett kuinka suurena asiana mä koen pojan ruokavalion ja haluan todella huolehtia ja tarjota pojalle juuri hänen tarvitseman ravinnon ja vitamiinit. Aika kamalaa... Kyllä me ollaan paljon puhuttu kotona terveellisestä ruokavaliosta ja kaikki ollaan harrastettu liikuntaa jossain määrin. Vois siis jopa sanoa "terveellisyyden" olevan meillä jonkinlainen elintapa.

Pari vuotta pojan ollessa neljännellä luokalla mä menin täysin hajalle. Ja sattuu myöntää, mutt sen poikakin huomas. Yksin ollessa mä makasin sohvalla, tuijotin eteeni ja annoin kyyneleiden valua. Mä vaan olin. En miettiny elämää eteenpäin kuin puolen tunnin pätkissä. Pojan ollessa kotona mä yritin olla jotenkin läsnä ja tehä kotiaskareita, mutt ei siitä oikeen mitään tullu. Saatoin alkaa keittämään kahvia, mutt en saanu suoritettua sitä loppuun sillä saatoin siirtyä tekemään jotain muuta ja siitä taas siirtyä eteenpäin...ja taas...mä lähinnä häröilin ympäriinsä. Tai sitt itkin. Tai viiltelin. Kyllä poika näki mun paikatun käsivarren, mutt en sillon kyenny selittämään asiaa mitenkään.

Romahuksen aikoihin siirryin ensin kriisihoitajalle, siitä mielenterveystoimiston sairaanhoitajalle ja siitä nykyiselle terapeutilleni. Aloittaessani tapaamisia milloin kenenkin kans mä oon pojalle kertonu missä käyn. Oon selittäny asiaa niin, ett samalla tavoin kun lapsetkin niin aikuisetkin saattaa tarvita toisen ihmisen apua ja monesti aikuisilla ne mielenpäällä olevat asiat voi olla sen verran suuria ettei niitä osaa yksin ratkaista ja silloin on hyvä puhua niistä jollekkin. Poika siis tietää mun käyvän terapiassa puhumassa asioistani, mutt en usko pojan tietävän sen tarkemmin. Ollaan joskus kerrottu pojalle ett vaikka mä joskus saatan olla väsyny ja allapäin niin ne johtuu mun omista jutuista ja ettei pojan tarvi olla peloissaan tai huolissaan. Beijb on monesti sanonu, ett jos mä joskus iltasin oon lähteny käveleen ja rauhotteleen mieltäni, niin poika on sillon ollu joskus tosi hätääntyny ja kyselly mihin menin ja millon tuun.

Huonoina jaksoina mä yritän olla normaalisti, mutt se on aika hankalaa joten vetäydyn sillon yleensä omiin oloihin. Kyllä poika tarkkailee mua paljon ja huomatessaan mulla olevan hieman heikompi päivä niin usein se tarjoutuu esim. auttamaan kotitöissä tai käyttäytyy normaalia kiltimmin, eli jättää kaikki ihanat teiniangstit pois. Mä tunnen tästä helvetin huonoa omaatuntoa sillä haluaisin pojan pystyvän olemaan täysin huoletta se mikä se on ja miltä milloinkin tuntuu. Aikalailla tavallista perhearkea me koitetaan elää, ainakin niissä määrin miten se mahollista on.

Tätä kirjottaessa mä oon miettiny ett mitähän kaikkea pojan mielessä mahtaa liikkua. Ehkä vois olla paikallaan joskus puhua pojan kans asiasta sitten kun hetki tuntuu oikialta. Tai ehkä mä en tiiä miten asioista voi lapselle puhuam vai voiko?  En mä kuitenkaan koskaan tuu kertomaan totuutta menneisyydestäni, haluan suojella poikaa kaikelta sellaselta. Aika hankala aihe mitä pidemmälle asiaa mietin... herättää paljon epämieluisia muistoja ja ajatuksia.

Ei pulla pelasta pahalta.

Tämän päivän syömiset... Yks peruna, sitt sellasta papu-riisihässäkkää ja tomaattista jauhelihakastiketta --> oksensin. Illalla 4 laskiaispullaa --> oksensin. Huomaan taas, ett kun mieli menee vähänkään huonompaan niin ruualla temppuilu lisääntyy ja ruokahalu katoaa. No niinh, siinäpä oli siitä aiheesta riittävästi.

Mä siis leipoin tänään laskiaispullia kun poika kyseli niitä yks päivä ja päivällä Beijb pyysi mua tekeen niitä. Ja tottakai mä tein.

Huomenna on taas terapia. Huomaan sen alkavan kiristään hermoja ja ahistaan. Yritin puhua siitä Beijbelle saunassa, mutt se loppu lyhyeen. Mä tiiän kyllä ett puhuminen ja asioiden läpi käyminen auttaa, ei se puhuminen siinä niinkään ongelma ookkaan. Mulla vaan on liian hyvässä muistissa miten viime terapiakäynnin jälkeen kävi ja kuinka paha mun oli olla. Se olo oli jotain niin kamalaa etten kestä sitä uudelleen.

Ja kun mä huomaan ett oireilu ja vointini vaikuttaa muihin ja hankaloittaa muitten olemista niin se vaan lisää mun itsevihaa ja itteni syyllistämistä. Sitt mun on vaikea olla rankaisematta itteäni ja ajattelemalla paranemista. Ei sellasta silloin ole. Silloin mun on pakko tuhota se joka aiheuttaa toisille pahaa mieltä. Joskus vihaan itteäni koska oon menny suuni avaamaan ja hankkiutunu mielenterveyspalveluiden piiriin. Usein tuntuu etten mä kestä sitä, mutt vielä usiammin musta tuntuu ettei sitä kestä muutkaan.

Se olis kaikista paraas ratkaisu ett mä pitäisin suuni kiinni kaikesta. Olisin hiljaa ja näkymätön. Ei se kyllä paljoa eroa nykyisestä...ei tämän enempää voi tuntea olevansa yksin.

Jumissa.

Ruokahalu kadonnu. Tänään oon syöny aamulla mysliä ennen terapiaa. Sitt töissä pienen vastaleivotun sämpylän (välissä margariinia) ja muutaman haarukallisen Subwaysta ostettua Kana Teriyaki-salaattia. Myöhemmällä tauolla söin banaanin ja kaks klementtiiniä. Siinäpä ne. Nyt oon kotiutunu töistä ja pitäs jotain syyä. Mutt toisaalta miks koska ei oo nälkä. ja oksentasin jos pakolla söisin...

Paljon olis taas asiaa mielen päällä, mutt en jotenki saa niitä nyt näpyteltyä tänne. Oon jotenkin lukossa. Tai sitten vaan haluan kadota, olla olematta.

Don't wait too long.

En tiiä miks vaivaudun kirjottamaan. Oon niin vihanen koko maailmalle etten pysty ajattelemaan asioiden muuttuvan paremmaksi, ei sellasta jumalauta ees ole olemassa!! Mä oon hukannu itteni enkä mä tiiä kuka oon ilman sairauttani. Ehkä ongelma on just siinä etten mä usko olevani enää yhtään kukaan tai mikään ilman oireitani ja traumojani. Mä oon ollu naurettava ja oon varmasti ollu tosi hauskaa viihdykettä mun räpiköintiä seuranneille.

Oon tajunnu olevani yksinäisempi mitä oon kuvitellu. Mä oon täysin yksin. Ja yksin mä en selviä. Yks ilta mietin, ett jos mä katoaisin niin vanhempani, siskoni (tai kukaan muukaan)ei tietöis ees ettiä mua koska eivät tietäis mun olevan hukassa. Ensin tieto siitä huvitti ja sain mieletöntä mielihyvää siitä ajatuksesta ett mä todella voin kadota, piiloutua maan ääriin tai tappaa itteni ilman ett ne tietäis asiasta. Eilen illalla sanoin ajatteluistani Beijbellekin, mutt ei sillä ollu oikeen mitään sanottavaa. Sitt aloin miettiin ääneen, ett entä jos mä katoaisin, niin etsittäiskö mua oikiasti vaan ajateltasko musta vaan ett "no se ny on taas joku huomionhakunen hullu, vilkuillaan samalla jos sitä sattus jossain näkymään". Beijb sano, ett viimestään siinä vaiheessa kun esim. poliisit sais tietää mun olevan mielenterveysongelmainen ja itsetuhoinen niin etsinnät tehostuis ja nopeutuis. Tuo sana mielenterveysongelmainen kaikuu yhä mun korvissa. Ei mulla oo ongelmia mielenterveyden kans vaan elämän kans! En mä halua olla mikään ongelmainen!! Sen jälkeen oltiin hiljaa ja mä vaivuin omiin ajatuksiini. Sitt käperryin sohvan kulmaan ja vasta sitten joku sai mut kunnolla huomaamaan kuinka yksin mä oon... Musta tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua, kukaan ei tarvi mua eikä todellakaan kaipaa mua jos katoan. Se ajatus oli kamala...sitä kuitenkin viimeseen asti toivoo jonkun välittävän. Siinä mä istuin sohvan laidalla lattiaa tuijotellen ja sormiani väännellen ahistuneena. Kyyneleet alko valuun mutt annoin niiden olla. Beijb oli sohvan toisessa päässä ja katto Leijonasydän-leffaa telkkarista. Mä istuin ja itkin... Samaan aikaan ku olin nousemassa ottamaan yölääkkeet Beijb sano, ett se kyllä kuuntelee jos haluaisin jutella. Sanoin jotain mitä en enää muista, mutt ei se mitään kaunista ollu. miten helvetti mä enää uskaltaisin sille puhua kun tiiän sen vatvovan aivan kaiken kaverinsa kans eikä se helvetti oo vielkään pyytäny multa anteeks blogini paljastamista muuta kuin tekstarilla!! Olin niin surullinen ja vihainen elämästäni. Mä oon niin raivoissani kaikesta!!!! Menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven kii. Sen yön nukuin yksin.

 Ennen tuota mielen romahdusta mä olin ollu aamuvuoron töissä ja sitt käyny lenkillä sekä vetäny kahvakuulatreenin. Ruokailut on pari päivää menny terveellisesti ja iltapalaksi tein täysjyvänuudelia, tonnikalaa, kasviksia ja raejuustoa. Ja join maitoa. Sitt se taas tuli...pahoinvointi ja oksennuspakko. Yritin sinnitellä ja taistella vastaan, mutt kuvotuksen kasvaessa annoin periksi ja menin oksentamaan. Sydän hakkas mielettömästi. Taas mä sitt mietin, ett oliko mun mieli jo "siinä tilassa" ett ymmärsi mun voivan huonosti ja taas tunsin vihan/pettymyksen/surun pahoinvointina ja haluna oksentaa. En tiiä...

Tänään oli taas yks ainoa vapaapäivä ja sen vietin keittiössä laittaessa tiskejä, tehden ruokaa, pesten pyykkiä jne. Autoin myös Beijbeä työhakemuksen kanssa. Ja nyt ne on pojan treeneissä. Mä oon tutulla paikallani sohvan kulmassa. Mun piti tehä tänä päivänä jotain mukavaa, mutt kohta se on jo ohi. Huomenna taas uus vitun ihana päivä täynnä mitä mahtavampia kokemuksia!! Jossain mä oon onnistunutki, sillä en oo viiltäny. Houkutus on kyllä suuri.

Ristiriitoja ja myönteisiä päätöksiä.

Ei muutosta mihinkään suuntaan. Aamulla heräsin ilman suurempia ahistuksia, johtu kai paljon siitä ett Oxaminin ja normilääkkeiden avulla oon nukkunu yön. Unet on kyllä ollu niitä tavallisia, mutt en oo ollu kuitenkaan jatkuvasti hereillä. Ihan hyvä aamu siis. Mutt mitä pidemmälle aamu eteni ja muuttu päiväksi, sitä huonommalla mielellä mä olin. Olin vihanen kaikille, kaikesta. Sitä samaa tunnen nyt kun päivä alkaa olemaan lopuillaan. Musta tuntuu, ett mä vaan suoritan tätä elämää minuutti minuutilta ja pakonomaisesti jatkan kärsimystä. Tätä oloa ja mielentilaa on hankala selittää. Musta tuntuu aivan ku muut sais syyä jäätelöä ja mulle annettais näkkäri...tai muut pääsee matkalle ulkomaille ja mä pääsen lähiostarille. Mä koen mieletöntä vääryyttä ja epäoikeudenmukasuutta aivan kaikesta! Perkele sentään!

Syömiset on tämän päivän osalta menny ihan kohtalaisesti. Tein töihin evääksi sellasta proteiinipitoista täysjyvämarjasmootieta ja soijahiutalewokkia. Kun tulin iltavuorosta kotiin ja söin iltapalaksi samaa wokkia...ja menin suihkuun. Vesisuihkun kohistessa mä kumarruin pöntön päälle ja oksensin. Oli pakko sillä iltapalan olis pitäny olla jotain kevyempää. Mutt samalla mä vihaan itteäni sillä en mä sais oksentaa. Mun pitäs helvetti vie tietää mihin tuo oikein johtaa, mutt kaikesta huolimatta mä en voi/jaksa vastustaa sitä. On helpompi antaa mielelle periksi ja oksentaa "paha" pois. Aika ristiriitasta...siis se, ett syytän itteäni liiasta syömisestä ja rumuudesta ja pidän itteäni ahneena sikana joka on ällöttävyyden huippua...ja sitten mä oksennan, jonka jälkeen syytän itteäni siitäkin! Tunnen itteni heikoksi luuseriksi koska en pystyny syömään "hyviä ruokia" enkä pitämään ruokaa sisällä. Aaargh, hermo menee itteni kans!!

Noh, on tässä päivässä jotain hyvääkin. Posti toi Kelan päätöksen kuntoutuspsykoterapiasta joka oli myönteinen. (Ohhoh, ihme ja kumma) Terapia siis jatkuu ja entisen 37 €:n sijasta mä tuun saamaan tukea 57€:n verran per käynti. Helpottava tieto...sillä oon moittinu itteäni siitäkin ku muhun menee kuukaudessa niin paljon rahaa ja miks en vois "parantua" nopeammin jotta ei jouduttas ihan perikatoon mun vuoksi.

Liikaa kaikkea, vähän aikaa.

Viikon ainoa vapaapäivä oli tänään ja en oo tehny mitään. En tiiä mitä mussa on tapahtunu, mutt tänään musta on tuntunu aivan ku mut olis sammutettu. Niin väsyny ja lopussa mä oon. Aamukahvia juodessa ja kuunnellessani poikaa ja hänen kaveriaan (joka oli meillä yökylässä) syömässä aamupalaa mä tunsin itteni hetken iloiseksi, sillä heijän höpöttely ja päivän suunnitelmat oli jotenkin piristävää. Samalla mä halusin ajatella poikani pystyvän elää hyvää ja onnellista lapsuutta vaikka mä olenkin sairas ja usein liian väsynyt mihinkään. Oon toistuvasti syyllistäny itteäni sairastumisesta sillä ajattelin ja pelkäsin sen vievän pojalta lapsuuden pois. Pojat suunnitteli yhteistä päivää ja tyytyväisenä mä jatkoin kahvin juontia. Annoin itelleni aikaa olla.

Ensin päivästä tuntu tulevan hyvä ja ehkä saisin käytyä lenkillä tai jotenkin nautittua vapaapäivästä. Sitten kaikki alko vähitellen muuttumaan...Musta tuntu etten mä kunnolla herää päivään vaan oon puolinukuksissa ja silmät on unesta kipeät ja kurkkua karvasteli. Beijbkin kysy ett onko mulla paha olo sillä olin kipeän näkönen. Siltä musta tuntui, ihan ku olisin kipeäksi tulossa. Laitoin kuumemittarin kainaloon ja mittari nousi vain 37 asteeseen. Siitä huolimatta mun keho oli väsyny, totaalisesti. Mä halusin vaan maata paikoillaan ja sulkea silmät, en mitään muuta. Maatessani mä tunsin kuinka hengitin ja kuinka sydämeni löi. Mutt muuten mun kroppa oli sammunu, se ei jaksanu mitään muuta. En siis oo tehny tänään mitään muuta...paitsi...itkeny ja raivonnu. Musta on tuntunu ett haluaisin jutella (jälleen kerran) Beijben kans riidasta joka on jääny selvittämättä ja selvästi painaa mun mieltä. Mä m yös haluaisin puhua jollekkin, purkaa ahistuksen sisältäni ja tiiän ett Beijb haluais mun puhuvan, mutt...mä en voi. Se tuntuu vielä niin vaikialta sillä mä heti ajattelen Beijben laukkaavan kertomaan kaiken tälle kaverilleen ja kukaan ei kuitenkaan vaivaudu puhumaan mulle tai mun kans yhtään mitään. Yks ilta Beijb kysy ett mitä mun mielessä liikkuu ja sain sanottua vaan "ett miten mun oikeen pitäs olla...tai miten voisin olla". Se keskustelu loppu siihen. Tänään sitt sanoin ahistukseni keskeltä Beijbelle ennen ku sen piti lähtä omiin menoihinsa, ett meijjän pitäis jutella ihan rauhassa ajan kans" ja se ilmeisesti ymmärsi asian väärin, sillä tokas ett "miks en oo aiemmin sanonu mitään?" Eipä siihen sitt muuta tarvittu kun mä kyyneleet valuen meuhkasin kuinka tarkotin, ett pitäs jutella SITTEN KUN ON AIKAA, EI NYT HETI, ja ett kuinka oon yrittäny opetella puhumaan mutt toivosin sen tulevan välillä vähän vastaanki. Samaan syssyyn huusin kuinka väsyny mä oon ja etten jaksa enää päivääkään, en yhtäkään, en en en! Huusin kuinka yksin mä oon ja kuinka musta tuntuu ett tukehun ja ett aika loppuu kesken. Beijb kysy ihmeissään ett mikä aika loppuu johon mä vastasin ett..."mun". Sitt Beijb käski mua laittaan vaatteet päälle ja hyppään autoon sillä me lähettäs päivystykseen. Taisin käskeä sen painua vittuun ja menin makkariin jossa purskahin itkuun.

Nyt oon kotona yksin ja mietin miten olla...tai mitä tehä itteni kans. Mä tajuan voimieni loppuvan ja tarvitsevani lepoa, mutt se tuntuu ylitsepääsemättömältä alkaa soitteleen lääkäreille ja pyytää saikkua ja sitt pitäis soittaa pomollekkin ja taas selitellä...en jaksa. Mitä se toisaalta mitään muuttais vaikka kotona olisin sillä mä vaan tuijottasin tyhjyyteen ja olisin väsyny.

Oon tänään myös oksentanu. Aamupalaksi söin täysjyvämysliä johon olin lisänny Goji-marjoja ja Chia-siemeniä. Ne pidin sisällä. Mutt myöhemmin päivällä kun jäin hetkeksi yksin mä söin lounaaksi täysjyvämakaroonilaatikkoa...ja kaks siivua ruisleipää. Oksensin. Siksi kai mä pystyin ne syömään koska tiesin ettei mitään estessä oksentamiselle olis koska olin yksin eikä oksentamista pitäis koittaa peitellä. Vaikka mä kyllä aikoinani oppiin aika loistavaksi oksentajaksi. Ei tuollasesta asiasta sais kyllä olla ylpiä...

Tällasta siis tänään...

Vanha tuttu on palaamassa.

Oon pitäny pari päivää taukoa kirjottamisesta vaikka aihetta postauksiin olis kyllä ollu. Joku päivä takaperin mä päätin, ett mun ja Beijben on pakko yrittää jutella siitä "blogin paljastamisesta" jotta mun mieli vois vähän parantua tai ainakin ahistus lieventyä. Väsyin olemaan helvetin pahalla päällä, loukkaantunu ja vihanen, joten ajattelin keskustelun olevan paikallaan. Ehkä hitusen jopa toivoin, ett Beijb sais mut jotenkin uskomaan ettei se sen kaveri oo "niin paha" tyyppi ett se juoruais kaiken eteenpäin tai ettei mun tarvis tuntea niin järkyttävän suurta pelkoa. Keskustelu ei kuitenkaan menny ihan niin hyvin...vaan juttelu päätty riitaan ja siihen ett mä istun sängyllä puukko kädessä ja tein kolme viiltoa lisää entisten seuraan, oli pakko. Käden sijasta oon tuon parin vuoden tauon jälkeen siirtyny taiteilemaan reiteen mikä on kyllä hyvä juttu, sillä reidessä iho on paksumpaa joten saadakseen verta valumaan on viillettävä syvempään, mikä taas tarkottaa enemmän tuota pelastavaa kipua. Tässä tapauksessa kipu on mun pelastus.

En muista "keskustelusta" paljoakaan, mutt muistan etenkin lauseen "no mistä sä voit tietää ketkä kaikki muut sitä blogia lukee jotka vieläpä tietää sut". Siinä vaiheessa mä räjähin, tunsin olevani aivan vapaata riistaa! Huusin tietäväni kenelle harvalle oon blogista kertonu ja paljastaneeni "Jaskasta" vain sen verran mikä on hyvältä tuntunu ja ett ne on mun omia valintoja! Se, ett mä midän blogia ei tarkota ett muilla on oikeutta kertoa blogista sellasille ihmisille jotka mut tietää/tuntee. Jos tämä tyyppi sais itelleen tästä mun blogista jotain esim. vertaistukea tai ihan mitä vaan niin sitt asia olis aivan eri. Mutt se, ett joku lukee mun blogia ihan vaan ajan vietteenä jotta ymmärtäis Beijbeä vähän paremmin kun se haluaa jollekkin purkautua niin ei tunnu musta hyvältä. Mun henkilökohtaiset asiat ei oo muiden viihdykettä! Toinen puoli musta haluais uskoa Beijbeä siinä ettei se tarkottanu mitään pahaa eikä etenkään halunnu mua loukata...mutt sairas puoli...Charlie käskee mua pysymään kaukana kaikista ja olla uskomatta Beijben selityksiä. Charlie on mun vierellä nykyään lähes jatkuvasti ja käskee mua tekeen asioita...yleensä viiltämään, tai häipymään lopullisesti ja samalla näyttäen kaikille mitä ne on mulle tehny.

Viime aikoina mun luo on palannut myös yks vanha tuttu...oksentaminen. Oksennan päivittäin kaiken lämpimän ruoan minkä kotona syön. Töissä ollessa mä syön terveellisesti jotta jaksan ja siellä ongelmia ei ilmene, mutt kotona... Mun mieli hokee koko ajan kuinka suuri ja vastenmielinen mä oon...ja kuinka kaikki näkee mun naiselliset muodot...mun perseen...rinnat...hyi saatana! Mulla on ollu syömishäiriö n. 10 vuotta sitten...ja näköjään koskaan siltä ei voi olla täysin turvassa. Mä koin ja koen huonona kaikki epäterveellinen tietty, mutt etenkin lämpimät ruoat tuntuu musta "vaarallisilta" ja ne täytyy oksentaa, etenkin jos söi enemmän mitä oli tarkotus. Tänäänkin tein soijasuikaleista, kasviksista, herkkusienistä ja täysjyväspagetista wokkia ja vaikka ruoassa ei ollu käytetty yhtään rasvaa, jauhoja tai muuta höttöä niin mun mieli käsitteli sen ruoan pahana. Beijben ja pojan lähdettyä treeneihin mä menin vessaan ja oksensin. Tarkolla oli myös punajuuriviipaleita joten söin niitä aivan ensimmäisenä jotta oksentaessani näkisin milloin vatsalaukku on tyhjä kun ruoka muuttuu violetin punaiseksi. Ja kun juo paljon vettä/maitoa niin oksennus tulee kurkusta aivan kuin itsestään. Mä haluaisin ahtaa sisääni kaikkea terveellistä, mutt jostain syystä koen huonona ruokana myös terveellisen ja monipuolisen ruoan. :/ Mä en haluais taas vajota siihen syömishäiriön suohon, mutt ei tää mun touhu hyvältä näytä.

 Mä huomaan, ett taas mä oon kääntäny kaiken vihan itteeni ja rankaisen itteäni muiden aiheuttamasta mielipahasta...

Oivallus(ko?)

Eilen tajusin (tai epäilin tajunneeni) yhen asian. Tai siis mietin, ett voisko asia olla niin miten yhtäkkiä tajusin sen olevan. Ja nyt mua kai ensimmäisen kerran ikinä harmittaa ett terapeuttini on lomalla sillä haluaisin niin kovasti kysyä tästä asiasta. Eli, onko mahollista kokea jotkut tunteet täysin kehollisesti tai ett vartalo reagoi johonkin tunteeseen aina samalla tavalla ja ettei ihminen aina osaa ees sanoa mitä tunnetta tuntee? Tuo oli kyllä niin selkee selitys joten annan käytännön esimerkin:

Joulun aikaan kun mieli sai taas aihetta järkkyä, niin mä oon ollu huonovointinen ja oksentanu voileipää isommat ruoka-annokset ulos sillä musta tuntu etten mä vaan voi pitää ruokaa mun sisällä. Pahimpina hetkinä mä yritin pakottaa itteni syömään ees jotain ja tuntu ett yökin jo pelkästä ajatuksesta. Kun sain jouluna tietää yhen tyypin saaneen kuulla mun blogista ja lukeneen sitä mä menin ensin vähän ymmälleni. Sitt tunsin vihaa mutt kätkin sen sisälleni sillä en halunnu pilata kenenkään joulua. Sitt alko yökkiminen ja oksentaminen joka jatkui eilis iltaan saakka. Ruoka tekee mulle kuvottavan olon, etenkin ku mulla ruokahalu katoaa aina kun mieli on huonona.

Eilen muistin syömishäiriöaikani. Silloinkin mä tunsin vihaa, raivoa, vääryyttä, pelkoa, häpeää...kaikkea niitä jotka mut sai oksentamaan nytkin. Voiko siis olla etten mä osaa tuntea noita negatiivisia tunteita enkä osaa käsitellä niitä, joten koitan vaientaa ne sulkemalla ne sisääni joka taas kääntyy vihaksi ja häpeäksi itteäni vastaan?! Sama asia viiltelyn kans...kun en tuu toimeen sen tunteen joka silloin on, kans se kääntyy itteäni vastaan ja sitt mun on pakko viiltää koska musta tuntuu ett mun sisällä roihuaa ja joku repii mua hajalle. Voiko se siis oikiasti ollakkin niin etten mä vaan oo oppinu tuntemaan tunteita enkä tiiä miltä ne tuntuu koska niiden tunteminen saa mut tuhoamaan itteni? Jopa on miettimistä yhelle kertaa...

Nyt on pakko painua sänkyyn jos vaikka uni tulis jossain vaiheessa, sillä huomenna olis taas iltavuoro. En kyllä haluais taaskaan nukkua sillä näen pelkkiä painajaisia...niin ku tässä hereillä olemisessa ei olis tarpeeksi kärsimystä!

Mieleni on hävinnyt, pimeyteen kadonnut.

En tiiä mitä kertoisin. En tiiä oonko liian täynnä kaikkee vai olenko täysin lopussa. Mulla on sellanen...hmm...jotenki "näkymätön" olo. Siis sellanen ett mä kyllä tiiän

olevani olemassa mutt mulla ei tee paskaakaan. Mä oon vähän ku joku ruma maassa möngertävä ökkömönkiäinen josta kaikki miettii " miksköhän tuokin on olemassa? Mihinkä sitä tarvitaan?" Ja lopulta kukaan ei osaa vastata. Eikö kukaan oo edes halukas tietämään vastausta, ei sillä oo mitään väliä. Mulla on siis todella, äärimmäisen ja loputtoman tyhjä ja epätoivoinen olo.Väsyny mä olen kyllä, mutt se nyt ei kenellekkään tuu yllätyksenä.  Tää tällanen pimeässä eläminen on aika heökutin raastavaa ja uuvuttavaa puuhaa. Ei jotenkin saa otetta mistään eikä pysy elämän mukana. Oon aivan kuin kukka maljakossa joka vähitellen kuihtuu ja kuolee pois. Mä häviän. Musta tuntuu kuin seisoisin keskellä ihmisjoukkoa ja huudan keuhkoni hajalle, mutt kukaan ei kuule pihahdustakaan. Kukaan ei huomaa. On vain mä ja loputtomiin kaikuva ulvonta.

Mä oon miettiny ett kuinka asiat muuttuu sitten jos mulle tulee kutsu pääsykokeisiin ja jos pääsisin opiskelemaan... Toisaalta toivoisin sitä niin paljon sillä musta tuntuu ett se olis "pääsylippu" johonkin, johonkin parempaan. Kyllä mä tiiän senkin ettei joku opiskelu yksinään toisi elämänhalua takaisin, mutt musta tuntuu siltä, ett silloin olisin lähempänä jotain mitä haluan enkä jäisi paikalleni junnaamaan ja katsomaan kun elämä lipuu ohi. Tuo on kyllä niin ristiriitaista mun itsetuhoisuuden kans...  Oon mä miettiny myös sitä puolta, ett entä jos opiskelupaikkaa ei irtoakkaan. Kuinka iso isku se on? Jaksaisinko yrittää uudelleen? Tiiän kyllä ettei saisi lannistua ja ett koulupaikat on kiven alla, mutt kuitenkin... Mitä tapahtuis jos jäisin paikalleni junnaamaan?  Aikamoista jossittelua tää mun touhu, eiks jeh?

Torstaina mulla oli yks ainoa vapaapäivä ja se ei menny hyvin. Mua ahisti aivan helvetisti ja pelotti! Monta kertaa otin kännykänkin käteen ja halusin laittaa viestiä jollekin kavereistani, mutt en pystyny. Selasin teijän parin nimeä ees taas...mutt en tienny mitä oisin kirjottanu. Lopulta purskahin itkuun ja laitoin häpeillen kännyn pois. Häpeä itestäni kasvo todella suureksi!! Teki mieli tuhota itteni ja satuttaa. Olin niin saataisinta paskaa mitä olemassa voi olla. Iletin itteäni. Tunnen yhä samoin. Sitä on vaikea kuvata kuinka syvää halveksuntaa ihminen voi itteään kohtaan tuntea! Mä en halua ett kukaan näkee mua... 

Painajaisia mä näen joka yö, poikkeuksetta. Mua alkaa jo nyt ahistaan kun tiiän illan kääntyvän yöksi ja ett nukkumaan meno lähestyy. Aamulla olis taas aikanen herätys klo 5:00 jotta ehin juua aamukahvit, meikata, käyttää koirat ulkona ja pyöräillä töihin. En siis kovin myöhäseen voi nukkumaan menoa siirtää. :/ Nukkumisesta tuli mieleen keskiviikon vakauttamisryhmä ja siellä kahenkeskinen keskustelu yhen ryhmäläisen kanssa. Huomattiin kuinka molempia ällöttää, ärsyttää ja suoraansanottuna vituttaa sana "päikkärit" ja kehoitus mennä ottamaan päikkärit, tai kuulla päikkäreiden helpottavan kun on oikein paha olo. Ja vitut!!! Mitään kierompaa ja sairaampaa ei olekkaan kuin päikkärit!!! Se on sairasta... käskeä menemään vuoteelle ja lepäämään hiukan...olemaan ihan nätisti...

Käytiin tänään "ulkona" syömässä sillä ruoan tekeminen hiivatin raskaan työpäivän päätteeksi ei innostanut. Mä söin...ja söin..otin jälkkäriäkin. Pian ruokailun loputtua halusin jo lähteä sillä...mun oli pakko oksentaa. Elimistö ei halunnu pitää ruokia sisällään. Tyhjennyksen jälkeen olo oli paljon parempi ja tunsin helpotusta mielessäni. Nyt oon väsyny.