Ne on varmaan unohtanut.

Kaikki ei oo mahollista, eikö niin? Vaikka kuinka uskoisi ja yrittäis niin aina kaikki ei vaan mene hyvin, eikö niin? Aina mikään ei riitä. Niin se on.

En tiiä miten voisin kuvata tätä oloa ja tunnetta muuten kuin toteamalla olevani neuvoton, toivoton, väsynyt. Loputtoman väsynyt.

Yksinäisyys. Sitä mä tunnen. Mun sydän on täynnä tuota jääkylmää tummansinistä yksinäisyyttä. Viime päivien aikana oon saanu taas huomata missä on mun paikkani ja mihin en kuulu. Ja vaikka luulin olevani asian suhteen jo vahvoilla niin sain huomata olleeni väärässä, helveti pahasti. Se ettei kuulu mihinkään kaivaa sielua kaikista syvimmältä ja sanat siitä kuinka kaikki mun ympärillä olevat ihmiset on vääriä loukkaa pahasti. Mihin siis luottaa, kehen turvata kun ihmiset muistuttaa etteivät halua olla mun vierellä, mun elämässä?  Eikö ne muista etten mä selviä yksin..?

Mitä mä teen?!


Millon tää loppuu?





Millon kaikki on ohi?

Vauhti hidastuu vähitellen.

Jälleen kerran kirjottaminen on tuottanu todella isoja ongelmia ja siksi uusia postauksia ei oo näkyny. En ymmärrä miks tästäkin on tullu niin vaikiaa vaikka välillä blogi ja kirjottaminen oli mulle henkireikä ja tärkein keino purkaa oloa ja mieltä edes jonkun verran. Arjessa tasapainoilu jatkuu edelleen ja välillä menee paremmin..välillä sitt taas heikommin. Mutt kaikinpuolin mä oon koittanu pysyä elämässä kiinni ja tehä asioita (pääosin töitä ja kuntosalia sekä teatteria) ja kahlata eteenpäin. Hetken jo luulin ett hittolainen, mähän pärjään hyvin! Mutt jonkun aikaa mä oon tuntenu itteni päivä päivältä väsyneemmäksi ja eilen illalla tuli kunnon vajoaminen...tajusin etten jaksa samaa tahtia ja ett nyt olis pakko hidastaa tai jopa pysähtyä kokonaan hetkeksi. En vaan tiiä miten se onnistuu sillä kiireisenä oleminen pitää mut jotenkin kasassa enkä ehi huomata omaa oloa ja mieltä. Eilen illalla mun mielessä pyöri vaan ajatus, ett miks vitussa mä rääkkään itteäni, tätäkö tää elämä nyt sitten on jonka eteen oon taistellu?  Olin totaalisen lopussa, oon yhä. Yöt menee miten menee, usein painajaisten parissa. Ja yöunet muutenkin on tosi lyhyitä ja nukkuminen katkonaista. Ja kaikesta huolimatta mun on pakko pysyä tehokkaana ja saaha paljon aikaan.

Vähitellen mä oon huomannu ett kuinka paljon oon jääny asioiden ja ihmisten ulkopuolelle. Oon kaukana kaikista, jopa kavereistani. Elän pimennossa omassa sairaassa maailmassani...ja oon helvetin yksinäinen. Mutt kun ei oo voimia yrittää hallita ja kannatella kaikkea. Siitä syystä tunnen todella paljon vihaa!! Mutt mä en vaan jaksa.

Terapiassa käydään läpi helvetillisiä asioita jotka jää sitkeästi iholle elämään ja hankaloittaa olemista ihan joka päivä. Siks mä ihmettelenki kuinka pitkälle mä oon sinnitelly ilman murenemista. En tiiä miten jatkossa.

Väsyttää.

Tuuliajolla.

Mielessä pyörii niin monet asiat ja joudun kunnolla kamppailemaan pimeyttä vastaan. En tiiä painaako mun mieltä joku tietty erityinen vai mitä, mutt jotenki tuntuu ett kaikki asiat vaatii niin paljon ponnisteluita. Ihan jopa kaikki arkipäiväiset jutut on raskaita ja jo pelkästään hetken iloisuus verottaa jaksamista. Mä oon kuitenki yrittäny kahlata eteenpäin ja vaikka ihmiset kuin on hokenu auttavansa, niin mä koen rämpiväni yksin. Tai sitt mä vaan vaadin niin paljon tsemppausta ja tukea ett se on liikaa...en tiiä... Välillä musta on tuntunu niinkin, ett koen pärjänneeni tähänki asti "näin hyvin", oon hengissä ja oon saanu itteni mukaan teatteriryhmään sekä liittyny kuntosalin jäseneksi ja muuta, niin enhän mä edes tarvi ketään.  (valetta)  Musta tuntuu, ett oon koko ajan kiukkunen, väsyny, äkäinen, surulinen, kiukkunen, äkäinen, alakuloinen, surullinen ja pinna on todella lyhyt. Tuntuu myös, ett aistit on jotenkin ylikorostunu ja oon herkillä, esim. mä en kestä hirveesti mitään melua tai ääniä kun alkaa keskittyminen herpaantuun ja kiukku kasvamaan kun tuntuu ettei tilanne pysy hallinnassa enkä myöskään kestä epäsiisteyttä/ -järjestystä, kiirettä, kirkkaita/ nopeita valoja tms. Se on ku menettäis kontrollin kaikkien asioiden suhteen ihan kokonaan eikä pysty enää oleen varuillaan. Tämän kuun lopulla, kun koululaisillakin on syysloma, me vuokrattiin sellanen vanha maatilatyylinen talo pihasaunoineen ja järvineen ja sinne olis tarkotus lähtä akkuja lataamaan. Ootan sitä tosi paljon sillä haluan rauhaa ja aikaa nauttia hetkestä. Siellä voi soudella, kalastella, grillata, ulkoilla ja ja ja ja... ja tietenkin koiratkin tulee mukaan. Kumpa toi aika vaan menis eteenpäin ja pääsis jo hetkeksi pois tästä hässäkästä.

Huomenna on taas terapia ja ajatuskin siitä hermostuttaa. Tapaamiset ei enää oo mitään kevyttä kenttäviihdettä vaan se todella tuntuu luissa ja ytimissä, vie voimat ja muuttaa käsitystä maailmasta ja elämästä. Ehkä mua ahistaa myös sekin ett usein oo terapiassa huomannu, muistanu tai ymmärtäny jotain joko itestäni, muista tai menneisyydestä joka sitt on vieny pohjan jalkojen alta. Sitä ei ikinä voi tietää miten terapia menee ja mitä käydään läpi.

Katoin aiemmin telkkarista Kadonneen jäljillä-ohjelmaa ja siinä ne etti perheenjäseniään...ja samalla kuuntelin kun Beijb puhu vieressä puhelimeen siskonsa kans. Tuntu ikävälle...ja taas koin olevani yksin ja tuuliajolla.

Erillaista huonoa.

Mulla on joku. En voi hyvin. Ja tällä kertaa tarkotan ett voin huonosti eritavalla ku ennen. Tää olo on kai jatkumoa tuolle väsymykselle ja voimattomuudelle mistä kirjotin aiemmin. Musta tuntuu ett mun keho olis lyömässä hanskoja tiskiin...tai ainakin se reagoi johonkin tosi voimakkaasti.

Mitä mä sitt tunnen... mun vartalo, etenki jalat on aivan ku maitohapoilla. Mua huimaa ja sydän hakkaa heti jos vähänki teen jotain "raskaampaa". Heti jos hermostun tai jotain niin oon viluissaan ja hikinen. Mun pinna on todella lyhyt, eli en kestä minkäänlaista  meteliä tai sekasortoa kun päässä alkaa humiseen ja pienetkin asiat saa mut ulos raiteilta ja sekasin. Mä voisin nukkua jatkuvasti tai ainakin olla koko ajan hautautuneena peiton alle. Tänään aamulla jouduin tosissaan kamppaileen itteni kans ett jaksanko lähteä töihin. Ensin päätin jäähä kotiin...mutt sitt joku mun mielessä pakotti mut jatkaan meikkaamista ja sitt taas laskin kaikki käsistä pois ja päätin soittaa töihin ja kertoa sairastuneeni. Ja sitten pian olinki jo laittamassa kenkiä jalkaan... musta todella tuntu etten jaksais työpäivää ja nyt oon ihmeissään ett jaksoin. En tiiä miten sen tein. Tai noh, jos kehoa kuuntelen niin koville se on ottanu.

Mikä helvetti mulla on...