Hallitsemista, alistamista.

Alamäki jatkuu ja vauhti kiihtyy. Mä alan tuntemaan väsymyksen jo liian voimakkaasti kehossakin. Mä oon fyysisesti lähes yhtä uupunut mitä mun mieli on. Mun jalat on aivan ku maitohapoilla jatkuvasti ja vatsassa tuntuu vähän väliä sellanen vääntävä ja puristava tunne, ihan ku joku puristais mun sisäelimet suureen nyrkkiinsä. Sydämessä tuntuu ajoittain vihlontaa ja välillä se käy ylikierroksilla hakaten hullun lailla (olipa hyvä vertaus). Tuntuu aivan ku joku istuis mun rintakehän päällä jotta mun hengittäminen ei olis helppoa vaan jopa lähes mahotonta.

En siis voi enempää painottaa sanaa "lopussa". Sitä mä olen, täydellisesti lopussa. Äsken ollessa koirien kans pihalla mä mietin asioita ja aloin ajatteleen, ett onkohan terapialla jotain vaikutusta mun tän hetkiseen vointiin. Tiistaina siis oli terapia ja vaikka tapaaminen meni sinänsä ihan hyvin niin se oli kuitenkin mielettömän raskasta. Terapiassa käytiin läpi mun nykyhetken pelkoja ja etittiin niille aiheuttajaa menneistä. Ongelmallista siinä oli se, ett mun mieli ei halunnu myöntää joidenkin tapahtuneiden asioiden olleen väärin mua kohtaan. Terapeutti joutu sitten kertomaan mun mielelle monta kertaa mitä asioita ihminen saa ja ei saa tehä toiselle. Mä oon eläny melkeen koko elämäni (kuulemma) väärässä "uskossa". Mä oon oppinu jo pienenä ett esim. lyöminen, vähättely on sallittua ja rankaiseminen satuttamalla ilman mitään syytä on myös laillista. Kerroin mitä tapahtui esim. silloin kun pienenä lapsena itkien huusin ja anelin anteeksiantoa vaikka en ollu mitään tehny. Kerroin päättäneeni silloin etten koskaan enää pyytäisi keneltäkään anteeksi, en ikinä. Ja anteeksi pyytäminen tuottaakin mulle aivan mieletöntä vaikeutta! Se on niin vaikea sana.

 Kaikki persoonan osat oli kuulolla kun terapeutti "saarnas" siitä kuinka väärin jotku teot on ollu ja ett monet teot on vakavia rikoksia. Voit vaan kuvitella millanen hälinä ja kaaos mun päässä välillä oli kun osaset sai kuulla tulleensa oikiasti kaltoinkohdelluksi. Mun päässä kuulu itkua, vaikerointia, piiloon menemistä, mutt myös naurua ja vastaväitteitä. "Charlie" huusi mun pään sisällä ja kielsi mua kuuntelemasta terapeuttia ja muistutti olevansa ainoa johon mä voin luottaa. Se oli kamalaa pyörremyrskyä! Terapeutti sano, ett hän tietää lauseen satuttavan joitain mun osasia, mutt hänen on kerrottava mulle, ett hänestä tuntuu ett mun isä jatkaa nykyisyydessä sitä remmistä antoa tuolla alistamisella ja hallitsemisyrityksillä. Isän mielestä mut on manipuloitu koska mä en enää suostu sen määräiltäväksi ja se on menettäny otteensa musta. Mä vaan hymyilin ja sanoin "Ei sattunu". Samaan aikaan "Charlie" nauro ivallisesti "etkö vittu parempaan pystyny?!" Sattu se. Sattu tajuta kuinka kaikki on käyttäny mua omiin tarpeisiinsa. Koko mun elämän. Mitä niin pahaa oon tehny jotta mua rangaistaan näin paljon?!!?

Mun mielessä ja kehossa on paljon meneillään. Liikaa. Ja jatkuvasti tulee uusia takapakkeja ja pettymyksiä jotka ei yhtään helpota tätä matkaa. Multa on otettu pois saamatta yhtään mitään tilalle. Musta tuntuu, ett mä rakennan korttitaloa ja aina kun saan jonkun verran rakennettua niin joku nippasee luunapilla kaikki kumoon ja kortit leviää maahan. Ja kerta kerran jälkeen mä alotan alusta..ja taas...ja taas...ja taas. Kunnes tulee se viimeinen niitti.

Mitä lapsena opin...

Mitähän mä kertoisin. Hyvin ei mee edelleenkään vaikka niin oon varmaan onnistunu mut nähneitä ihmisiä huijaamaan. Mulla on monta kertaa käyny mielessä avata blogin sivut, mutt joku on estäny. Ehkä mä en enää vaan pysty täysin luottavaisin mielin tänne avautuun ku tieto blogista on levinny. Se painaa mun mieltä joka ikinen kerta ku kirjaudun bloggeriin sisään. Ja ehkä mä oon samalla helvetin vihanen siitä, ett tyypit imee musta tietoa ja arkoja asioita mutt eivät kuitenkaan halua/suostu/uskalla tai koe tarpeellisena puhua mun kans asiasta. Mä oon yhä loukkaantunu ja muhun sattuu... mutt kuten mulle on sanottu, niin nyt ollaan tasoissa. Mä en uskalla avautua kuin pikkusen pintapuolisesti. Toistan siis jo lapsena opittua tapaa; pidän kaiken sisälläni.

Viime aikoina oon viettäny paljon aikaa yksin. Terapeutti oli huolissaan ku kerroin ett mun on helpompaa olla yksin kuin olla ihmisten kans. Valitettavasti mä pelkään kaikkia, jokaista ihmistä. En pysty päästään ketään "lähelle" mua. Mun on niin paljon helpompaa kaivautua sohvan kulmaan ja rukoilla köyttä kaulan ympärille tai mennä yksin salille tai kattoo leffaa kuin treffata kaveria tai jotain. Kulunut vuosi on vieny multa ihmisiä liian paljon ja oon menny niin rikki ettei kaikkia palasia oo enää ees mahollista löytää. Vaikka mä selviäisin itsetuhoisuuteni kans niin mä pahoin pelkään ettei musta koskaa tuu pientä osaakaan siitä mitä oon joskus ollu. Oon niin hukassa ja peloissani etten mä uskalla olla näkyvä. Muhun sattuu niin paljon joten haluan olla piilossa niin ettei kukaan pääse mun lähelle. Ei koskaan enää. Surullista, sillä samalla mä kaipaan tulla halatuksi, hoivatuksi, lohdutetuksi. Mutt mä en voi antaa niin tapahtua. Mä nään siitä unta joka yö, mutt todeksi mä en anna sen tulla.

Miks elämästä on tullu tällasta..?

Kerjäätkö lisää ongelmia?

Eilen illalla skitsoilin taas. Loukkaannuin kun Beijb ei ehtiny jutella mun kans enempää terapian aiheuttamista pahoista ajatuksista ja koin jääneeni asian kans yksin. Kyllä mä nyt ymmärrän ett Beijbellä oli muuta hommaa valmistautumisessa tämän aamuiseen työhaastatteluun, mutt eilen rikkinäinen mieli ei suostunu sitä tajuamaan. Sitt nukkumaan mennessä mä hetken makoilin sängyssä ja kun Beijb kysy, ett oonko mä vihanen jostain, tiuskasin jotain ilkeetä siitä kuinka kivaa olis jos jollaki olis joskus aikaa mullekkin. Sitt menin tekemään itelleni pedin olkkariin. Tunsin etten mä olis pystyny rauhottuun makuuhuoneessa. Illalla mun sisällä kiehu ja olin todella vihanen, mutt nyt mä oon vihanen korkeintaan itelleni. Mikä ihmeen oikeus mulla kitistä ja vinkua, vaattia huomiota ja olla kiittämätön!!

 Tänään oli myös terapia ja puhuttiin mitä on tapahtunu kuluneen viikon aikana. Sain sanottua, ett joku, ilmeisesti murrosikäinen mä on jatkuvasti hokenu mulle ett mun olis pitäny pitää suuni kiinni ja ett puhumalla mä kerjään vaan lisää hankaluuksia. Kerroin myös kamppailuista mieltäni vastaan, mutt en saanu sanottua itsetuhoisuudesta, viiltelystä tai ajoittain uskomattoman voimakkaasta kuolemanhalusta. Aihe jäi hetkeksi kesken sillä siirryttiin puhumaan mun ja pojan väleistä ja siitä, mitä keinoja mulla olis selvitä arjessa ja noissa hankalissa tilanteissa joissa poika kapinoi kaikkea vastaan ja testaa rajojaan ja etten mä ottais niitä hyökkäyksenä itteäni vastaan enkä tuntis itteäni huonoimmaksi äidiksi koko maailmassa jos haluan pojan pitävän kotiintuloajoista kiinni ja tekemään läksynsä. Aluksi luulin, ett aika alkais olemaan jo sen verran lopussa ettei ehittäis palata alkuperäiseen aiheeseen ja harhamieli ehti jo hihkua terapeutin unohtaneen koko asian. Mutt eipä helkutti vie ollu..!

Terapeutti halus kertoa sille rikkoutuneelle mielen osaselle olevansa kiinnostunut kaikesta mitä sillä vaan olis kerrottavana ja ett haluaa edetä aivan osasen tahdissa. Sitt se sano: "mikä olis sellanen helpoin ja mukavin tapa hänelle puhua, että ilmestyykö hän paikalle sitten kun hetki on oikea vai haluaako sovittavaksi etukäteen aika jolloin hän on paikalla?" Siinä vaiheessa nauroin ja sanoin, ett välittömästi olin kuullu vastaukseksi "EI MIKÄÄN". Siihen terapeutti jatko: "mä oon kyllä tosi harmissaan tuosta ja toivoisin, että löytyisi joku keino jonka koet turvallisena ja hyvänä. Jos voisit alkaa työstämään ajatusta siitä että vaikenemisen aika olis viimein ohi. Mieti ihan rauhassa ja sulattele kysymystä". Siihen me sitt lopetettiin.


Puhuminen pahoista ajoista tuntuu siltä, ett aivan kuin mä repisin rikki kaiken jo vähän arpeutuneen (onko sellasta?) ja haluaisin vaan lisää ongelmia itelleni. Kyllä mä jossain välissä sanoin terapeutille puhumisen olevan mulle todella vaikeaa sillä vuosien ja vuosien ajan vaikeneminen on ollu keino selvitä hengissä. Se ymmärsi.

Loppu päivä on menny kyllä odotettua paremmin vaikkakin mieli on ollu välillä omissa maailmoissaan. Ja nyt oon kipeenä. Nenä tukossa ja kurkku kipeenä. Ja huomenna olis takas töihin meno. Oon yrittäny juua kuumia juttuja ja levätä, mutt olo menee pahemmaksi. Ei mulla kyllä pitäis voija olla tuota kaikkialla jylläävää influenssaa sillä otin siihen rokotteen. Vaikka eihän mikään rokote oo 100% varma. Kumpa tää olis vaan joku mun kehon reagointi väsymykseen tai jotain ja menis pian ohi. Mielellään jo yön aikana.

Kun kaikki on vierasta ja vaarallista.

Yö meni erittäin huonosti hereillä olon ja painajaisten välillä. En pystyny rauhottuun nukkumaan vaan mieli oli aivan sekasin ja hajalla. Yöllä oon säpsähelly hereille vähän väliä ja oon ollu peloissani ja vaati paljon aikaa saaha itteni tajuamaan olevani omassa kotona ja ettei nyt ole menneillään mitään uhkaavaa. Mä inhoon tuota sekavaa olotilaa kun ei kykene ymmärtämään juuri mitään! Aamulla olin sitt mieli kireänä jo valmiiksi. Yritin puhua Beijben kans syyllisyydestä ja kaikesta mikä tällä hetkellä ahistaa mua, mutt tuntuu etten mä osaa ilmaista itteäni ja ajatuksiani niin ett mut pystyis ymmärtään. Kaikki pahat tunteet on niin syvällä mussa, juurtuneena muhun kiinni ettei niistä pääse eroon noin vaan. Syyllisyys raastaa ja repii mua ja saa mut vihaamaan itteäni entistä enemmän jos se vaan on mahollista. Syyllisyys ja viha on tunteina niin armottoman voimakkaita etten mä osaa tulla toimeen niiden kans. Mä en osaa! Ja just ne tunteet saa mut tuhoamaan itteäni ja toivomaan kuolemaa. Ehkä se kertoo jotain niiden tunteiden voimakkuudesta.

Kävin mä tänään Laatikaisella sillä oltiin aiemmin sovittu, ett jatketaan joulusysteemeiden tekoa. Laatikaisen näkeminen on aina jotenkin...hmm...ei sitä voi ees selittää. Mutt siellä käyminen tuntuu aina yhtä hyvälle. 

Hävettää myöntää, ett loppuhaastattelussa sen naisen tekemä yks kysymys pysäytti mut ja rehellisesti vastatessani sanoisin "kyllä, aina". Mutt en vastannu ihan niin. Kysymys oli " Jos mietit kulunutta viikkoa niin ootko tuntenu itses avuttomaksi ja haluaisit vain tulla hoivatuksi?" Sitä mä toivoisin niin kovasti, koko sydämestäni. Mä oon oppinu aina piilottamaan kaikki tuollainen jossa osottaisin heikkoutta, väsymystä tai avuttomuutta. Nyt siis tuollasetkin tunteet on heränny mussa, mutt ne mun täytyy kätkeä...aivan kuten oon lapsesta saakka oppinu. Kaiken tuollaisten asioiden ja tunteiden myöntäminen tekis musta haavoittuvaisen ja paljaan ja mä pelkään kaikkien käyttävän sitä heti hyödyksi. Mä pelkään millon tulee se viimeinen pisara ja kaikki sortuu. Jos joku mut tuhoaa niin se on mä ite, ei kukaan muu. Kukaan ei saa satuttaa mua enää ikinä. Eli kyllä, mä pelkään kaikkia.

Mä tiiän tän kaiken kuulostavan erittäin sekavalta ja sitä tää onkin. Mä oon ku eksyny pieni lapsi ihmisjoukon keskellä joka epätoivoisesti yrittää ettiä jotain... Emmä enää tiiä mitä tehä itteni kans.

Vääriä viboja ja epävarmuutta.

Taistelin eilen itteni Maestrolle ja nyt on tatuointi valmis. Paljon mä kyllä jouduin kamppailemaan iitteäni ja mieltäni vastaan, mutt mä voitin tän erän. Laitan kuvaa vihdoin ja viimein kunhan käsi vähä asettuu. Tein kuten Katarooma kommenteissa ehotti, ett otan sen muiden kannustukseksi, osoituksena myötätunnosta kaikkia mielenterveysongelmien kanssa painivia ihmisiä kohtaan. Se on kaikille teille. <3

Huomenna on työpaikan pikkujoulut. Meen ensin etkoille työkaverin luo ja sieltä sitt kaupunkiin jossa nähään muut. Meillä on yhestä ravintolasta varattu pöytä jossa nautitaan jouluateria ja virvokkeita. :) Siitä sitten yöelämään! Viimein löysin itteäni miellyttävän mekon ja korkkarit on kaivettu kaapista. Nyt vaan oottelen ja otan rennosti ennen huomista. Pitkästä aikaa tekee mieli laittautua oikein kunnolla ja musta tuntuu ett toi irtiotto arjesta tekee mulle hyvää. Kumpa vaan kaikki menis hyvin... Joku saattaa muistaa mun kertoneen joskus miespuolisesta työkaveristani joka ahistelee oikein urakalla ja ei tunnu uskovan ettei sillä tuu koskaan olemaan mitään mahiksia muhun. Tämä tyyppihän tulee sinne siis myös... Pari päivää sitten mä olin pitkästä aikaa jutellu parin lauseen verran tän tyypin kans kun oltiin kaikkien kans ruokatauolla. Siitä innostuneena se oli menny kertoon toiselle hoitajalle, ett kuinka hyvältä siitä oli tuntunu kun olin puhunu sille ja vielä nauranu! Siis voi vittu!! Mun täytyy ilmeisesti tulevaisuudessa jatkaa samaa puhumatonta linjaa sillä en mä halua ett pelkkä puhuminen saa sen noin sekasin! Ja kun kyse ei ollut mistään kahdenkeskeisestä juttelusta vaan ihan yleisestä työkavereiden taukokeskustelusta. Aaargh... Mä oon huomannu ajattelevani, ett...tuota...onkohan se hyvä idea laittaa mekkoa pikkujouluihin kun tietää sen yhen kyttäävän. Vaikka eihän mun pitäis antaa sen vaikuttaa mun pukeutumiseen vaan laittaa päälle just sitä mitä haluan ja onhan kyse helkutti vie juhlasta johon on normaalia laittautua!! Mutt kuitenki mä mietin... Entä jos se kuvittelee mun laittautuneen sen vuoksi tai entä jos se on saanu vääriä viboja musta, tai ihan mitä vaan.

Mä kuitenki yritän pitää itteni hyvällä mielellä ja uskoa kaiken menevän hyvin.

Liian paljon naiseutta, itkua ja epäluuloisuutta.

Vuosi kuntoutuspsykoterapiassa tuli täyteen ja sain kuulla ett mun täytyy taas anoa Kelalta kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin. Tänään sitt kävin toisen omalääkärini luona jolle mut oli ohjattu kun olin asiakaspalvelusta kyselly, ett kenelle mun mahollisesti pitäs aika varata. Menin sitt tämän saman lääkärin luo jolla kävin kun romahdin reilu pari vuotta sitten ja jolloin kaikki (niin hyvät kuin pahatkin) muutokset lähti käyntiin. Mun jännitti sinne meno aivan helkutisti! Tiesin, ett se kyselis kaikkea parin vuoden takaisista tapahtumista, mun oireilusta ja nykyhetken voinnista. Lääkäri totes "rehellisesti sanoen sä olit aika huonossa jamassa silloin ja usein kyllä mietin, että mahdatko tulla enää seuraavalle käynnille. Näytit silloin aivan kuolleelta, ja salli suorapuheisuuteni, mutta sitähän sä kyllä toivoitkin ja se näkyi". Se myös sano mun olleen sillon aivan liian laiha, josta mä kyllä oon aivan eri mieltä. Mua alko ahistaan kun se sano, ett nyt näytän paljon terveemmältä ja naiselta. Sairas mieli alko välittömästi huuteleen ja ilkkumaan " SAATANAN LÄSKI, HAHHAAAHHAAAA, VITUN PALLERO, TUOKI HALUAA SUA KU MUOTOS TÄYTTÄÄ KOKO HUONEEN, ITEPPÄ TÄTÄ KERJÄSIT, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI...." Lääkäri myös sano puoltavansa mun hakemusta vaikka mä joudun vielä käymään psykiatrin luona joka lopullisen päätöksen tekee. Eli toisaalta turha käynti. Käin sitten iltasella extrapitkän juoksulenkin jonka jälkeen lihaskuntoa jotta "en näyttäisi näin paljon naiselta".

Huomenna olis terapia ja tarkotus olis käyä läpi uskomuksia joka oli ollu yhellä kerralla vakauttamisryhmässä aiheena kun mä en sinne päässy. Mun piti selailla noita papereita aiheesta, mutt en oo ehtiny ja nyt mieli on sen verran sekasin etten kykene. Kun isäni ja siskon kans oli tuo viimeisin tapaus jossa katkaisin välit niihin, niin laitoin puhelimeenikin molempien numeroihin estot päälle, eli niiden puhelut ja viestit ei tuu näkyviin mun puhelimeen. Näen ne kyllä jos menen asetuksien kautta erikseen niitä kattomaan, mutt muuten niiden yhteydenotot ei tuu läpi. Tänään sitt huomasin isän yrittäneen soittaa mulle eilen. Niin...sehän oli isänpäivä. Yleensä me ollaan menty sen luo ja kahviteltu, poika vieny papalle lahjan ja viimeks mä taisin leipoa omenakääretorttua joka on isän suosikkia. Tänä isänpäivänä mitään noista ei tapahtunu. Muhun sattuu ja yritän peitellä pahan oloni Beijbeltä. En halua senkin silmissä näyttää heikolta ja onnettomalta kakaralta joka itkee menetetyn perheen perään. Mutt mä itken. Kai tää on jotain surutyötä kaikesta menetetystä...tää on aivan kamalaa ja satuttaa niin helvetisti!! En ymmärrä miten voin tuntea näin suurta surua sellasista ihmisistä jotka on mua satuttanu, loukannu vuosien ja vuosien ajan. Oonko mä vaan niin tyhmä...

Ja mikä oudointa niin mä tunnen olevani syyllinen isän käytökseen ja nyt loukanneeni sitä kun laitoin sille estot päälle. Koen ett mä oon ite aiheuttanu tän koko jutun ja jos mä en olis näin saatanan niuho niin mulla olis yhä sekin perhe jälellä. Eli mä syyllisyyden lisäksi mä myös vaadin ihmisiltä liikaa. Siks kukaan ei kestä mun lähellä. Mulla on peiliinkatsomisen paikka ja lopettaa tää muiden syyttely. Mua hävettää niin paljon! Ja sitt taas kun itsesyytökset ja itseviha kasvaa niin tulee entistä voimakkaampi halu viiltää. Se olin mun rangaistus joka myös tuottaa mieletöntä mielihyvää ja helpotusta. Niin se vaan on.

Taas olis aika ottaa yölääkkeet ja alkaa harjotteleen tuota makuuhuoneeseen menoa. Tiiän sen, ett kun painan pään tyynyyn ja oon yksin niin muurit sortuu ja itku tulee. Mä en ymmärrä miks musta on tullu näin heikko ja itkuinen. Hävettää sekin! Lenkillä ollessa mä mietin, ett kuinka mä uskallan enää luottaa kehenkään? Kuinka mä uskallan uskoa jonkun välittävän musta, aidosti?

Kuka uskoo uskomuksiin..?

Tänään sain hetkeks vähän kauneutta tähän mustaan pimeyteen ja se hetki teki hyvää. Kiitos Katarooma kutsusta ja kynttiläillasta ♥ nyt fiilistelen kotona lisää sytytellen kotoa löytyneet kynttilät. En muistanu kuinka kynttilät rauhottaa ja tuo hetkeen lämpöä. Kutsuilta löysin aivan ihanan tuoksun "Seduce" joka toi mulle välittömästi mieleen Fifty Shades of Grey-leffan vaikka en oo sitä vielä edes kattonu.

Tuoksu veti mut kokonaan mukanaan. Mun oli siis pakko tilata kyseisen tuoksun kynttilöitä ja lisäksi pari sellasta "kynttilämaljaa" joita voi ite muunnella mielensä mukaan ja vaihella koristeita. Vaikka mä harvoin raaskin mitään ostaa niin tänään mä ajattelin ett viime aikoina elämä on potkinu mua sen verran ett oon pari pikkujuttua ansainnu, etenki kun ne tuo vielä mulle niin paljon mielihyvää. Vaikka kyllä se omatunto moittii mua yhä... :/  Mutt sain illan aikana huomata kuinka pienistä asioista ihminen loppujen lopuksi tulee iloseksi ja kuinka pienet asiat merkittee niin paljon.

Keskiviikkona olin vakauttamisryhmässä ja sain edelliskerran aiheen paperit. Aiheena oli ollu Uskomukset. Kun luin papereita läpi niin mä tulin vihaseksi. Siellä luki uskomusten olevan vääriä, mutt mä mietin ett kun ihminen elää jonkun asian ympäröimänä, eläen ja hengittäen jotain "elämäntapaa" ja hänet on opetettu johonkin niin eikö nämä asiat ole erittäin tosia? Jos ihminen ei tiiä mitään muuta tapaa vaan tuo "oppi" on ainoa jonka hän tietää niin eikö se silloin ole todellista? Kun nuo "uskomukset" tuntuvat niin aidosti kehossa ja rikkovat mielen niin miten joku voi sanoa kaiken olleen vain uskomusta, harhakuvitelmaa..? Esimerkkinä ett kun mä oon eläny väkivallan, pelon, seksuaalisen hyväksikäytön, raiskausten, rikosten maailmassa kuullen VAIN olevani ruma, ällöttävä, paska, turha, luuseri, läski, pelkuri, säälittävä ja hankala eikä kukaan koskaan seisonu mun vieressä, niin miten tuo vois olla vain uskomusta sillä oonhan mä eläny sen kaiken ja niihin kasvanu, oppinu ja tottunu. Sehän voi olla uskomusta ett onko pääsiäispupuja olemassa ja aiheuttaako masturbaatio sokeutta, mutt eihän elämänoppi jota elää ja tuntee sisällään voi olla harhaa. Nih... ilonen olisin jos joku vois todistaa mun väitteen vääräksi. Mutt en usko sen olevan mahollista.

Sovittiin terapeutin kans ett käydään tuota aihetta yhessä läpi ens tiistaina. Mä sanoin sille ett mun elämä on täynnä tuota "uskomusta". Mä en todellakaan uskalla uskoa mihinkään, en näiden viime aikaisten tapahtumien jälkeen. Mä en pysty enää sanomaan "noh, onhan mulla vielä kuitenki....". Terapiassakin terapeutti usein sano ett "muista ett sulla on isäs apua ja tuki". Luotin siihen. Ja sitt sekin meni. Terapeutti sano viime käynnin jälkeen olevansa niin pahoillaan mun puolesta ja elämän olevan aika epäreilua mun kohalla. Siinä vaiheessa aloin nauramaan! :D

Mutt oikiasti...mä en voi kovin hyvin. Menettäneeni jokaisen perheenjäsenen ainakin kerran lyhyen ajan sisällä, mä elän lapsuuttani uudelleen. Isän tempaus taisi olla se viimeinen niitti joka sattuu yhä. Mietin koko ajan ett miks ne ei kestäny mun lähellä...tai enkö mä vaan ite tajua kuin vääränlainen mä oon? Oli niin tai näin niin se sattuu ja itken yhä monta kertaa päivässä, yleensä salaa piilossa kaikilta. Nukkumaan mennessä itseviha, häpeä ja suru pitää mua hereillä ja on pakko ottaa yölääkkeiden lisäksi Oxaminit tarvittavista. Ja yön näen kamalia painajaisia...ja aamulla menee kauan ett saan itteni nykyhetkeen ja ahistuksen häviämään...

Haluaisin vielä sanoa jotain...mutt oon sanaton. Haluaisin vaan huutaa suoraa huutoa, karjua ääneni käheäksi ja kiljua tyhjyyteen. Haluaisin huutaa pahan kaikkien kuultaville! Mutt sitt tajuan, ett...miks vaivautua.

Muistoja...kumpa voisin valita toisin.

Tänään olis ollu terapia, mutt peruin sen kertoen olevani reissussa. Mä en yksinkertaisesti jaksa kaikkia terapioita ja lääkityksiä ja sairauksia koko ajan ja jatkuvasti. Haluan tämän viikon olla ihan kuten kaikki muutkin, leikkiä tervettä ja elää tavallista elämää. Haluan ketkeksi unohtaa olevani sairas, itsetuhoinen traumapeikko. Yhen pienen ketken haluan tuntea itteni yhtä hyväksi ja tärkeäksi kuin kaikki muutkin.

Kaks päivää oon viettäny poikani kans ja eilen käytiin yhessä tätini luona. Isä tuli sinne myös. Siinä kahvia juodessa mä taas havahduin miettimään sitä hetkeä ja aivan kuin astuin tilanteen ulkopuolelle. Katoin itteäni ja meitä...siinä oli jotain mielettömän surullista ja haikeaa. Mä olin siinä fyysisesti mutt mieli oli jo aivan muualla. Se oli kamalaa. Ja koko se kyläily...yhtä teeskentelyä.

Viime aikoina mä oon muistellu paljon menneitä aikoja ja tapahtumia. Etenkin kaikki mitä tapahtui ennen kun tulin myydyksi on pyöriny mun mielessä. En tiiä miks, mutt palaan niihin aikoihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tuunko mä muitelemaan niitä asioita ikuisesti? Olisiko asiat kuinka toisin jos en olis koskaan tutustunu Sutenööriin?

Asuin yhä kotona ja elin sitä helvetillistä kulissiarkea äitini ja veljeni kanssa. Olin lukion viimeisellä luokalla. Isäpuoleni oli jo kuollut ja oltiin muutettu sen kuoltua samaan asuntoon jossa kaikki paha aiemmin tapahtu. Saman talon autotallissa isäpuoleni myös päätti päivänsä. Siellä me sitt asuttiin ja mä koitin elää nuoruuttani samalla huolehtien veljestäni sekä hoitaen veljeni perinnöksi saatua kiinteistöä. Äitini eli omaa kurjaa elämäänsä juoden ja juoden. Siskoni liittyi usein seuraan sekä meillä useinvieraili myös isäpuoleni vanhoja kavereita, myös se paha joka riisti mua yhessä isäpuoleni kanssa. Mä yritin kestää.

Tuttujeni kautta törmäsin tyyppiin joka vaikutti mukavalta. Nähtiin aika harvoin sillä se asu kauempana. Se oli hankkinu mun numeron jostain ja alko lähetteleen viestejä. Ne ei ollu tungettelevia vaan enemmänkin varovaisia. Muistan kävelleeni bussipysäkiltä kotiin kun sain viestin "jos tuun huomenna hakeen sut niin lähetkö mun luo? " Mietin jonkun aikaa... ja nyt jälkeenpäin tajuan alitajuntani varoitelleen mua. Lopulta kuitenkin lupasin lähteä. Heti sen jälkeen alko pelottaan ja mietin pitäiskö sittenkin perua... Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ja koulupäivä meni omissa ajatuksissaan...jännitti, hermostutti...mutt samalla olin huojentunu päästessäni hetkeksi kotoa pois.

Kotona selitin lähteväni kaverin mökille viikonlopuksi. Ihmettelin itsekkin miten uskalsin lähteä lähes ventovieraan mukaan täysin vieraalle paikkakunnalle, mutt toisaalta mä en jaksanu välittää. Vain parhaalle kaverilleni kerroin oikean version ja hän sanoi mun olevan täysin hullu jos lähen kauas kotoa vieraan mukaan. Yritin kai selittää ettei se ihan vieras ollu, mutt kaverini sanoi, ettei muutaman kerran pikainen näkeminen ja pari tekstiviestiä vielä tekisi tyypistä tuttua. Pakkasin kotona kamojani viikonlopulle kaverini saarnatessa vieressä. Naureskelin vain vaikka todellisuudessa olin kauhusta jäykkänä. Vähän väliä katoin kelloa...se oli myöhässä. Ehkä se ei tuliskaan? Pian kuitenkin punainen auto tuli pihaan ja mä nousin kyytiin. Yllätyksekseni se ei tullutkaan yksin vaan takapenkillä oli mulle vieras jätkä. En koskaan saanu tietää kuka se oli. Sutenööri pahoitteli niiden myöhästymistä "Sori kun vähän kesti. Luuri meni rikki niin nakkasin sen ikkunasta ulos, mutt sitt piti käyä ostaan uus. Jouduttiin sitte pysähtyyn jossain ostoskeskuksessa tuossa lähellä".. Ihmettelin mielessäni, ett miten joku voi noin vaan nakella kännyköitä menemään ja samalta istualta ostaa uus, ihan muuten vaan. Pian tulisin kyllä huomaamaan tuon olleen pienin outous...

Noita hetkiä mä oon miettiny ja niin katunu etten kuunnellu kaveriani ja jääny kotiin. Ehkä mulla olis jälellä vähän isompi pala minuutta ja voisin olla hieman eheämpi. En ainakaan olis näin epäluuloinen kaikkien suhteen.

Tabletteja, viiltoja ja piilopaikkoja.

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen syyslomaa. Mulla syyslomaa on peräti koko ens viikko ja  seuraavastakin viikosta vielä kaks päivää. Oon odottanu tätä hetkeä kun saa hetkeksi unohtaa kaiken töihin liittyvän ja pyyhkiä kasvoilta kestohymyn.

Oon odottanu tätä vaikka tiiän kyseisten päivien joko auttavan mua tai sitt tuhoavan mut. Kaipaan lepoa ja rauhaa mutt se tarkottaa myös sitä, ett mulla on tuhottomasti aikaa olla itteni kans ja aikaa kuunnella mieltäni joka ajoittain kertoilee mulle kamalia asioita. Parasta kai olis jos voisin erakoitua johonkin kauas korpimökkiin jossa ei olis yhtään mitään muuta kuin luonto ja mä.Tuli mieleen ett mökki järven rannalla olis ihana, mutt sitt tajusinkin ett eipä siinä menis aikaakaan kun olisin kellumassa järvessä eufoorisessa mielentilassa. Tai sitt laittaisin itteni heiluriksi jostain metsän puusta. Eli ei siis sittenkään mökkiä järven rannalta eikä luonnon keskeltä. Ehkäpä jostain vuoristosta? Noh, eiköhän sieltäkin joku oksa löytyis. Eli täytyy siis unohtaa erakoituminen. Mutt ku jotenkin mä oon alkanu pelkään kaikkia ihmisiä niin erakoituminen tuntuis siinä mielessä ihanalta vaihtoeholta. Mä en osaa kertoa mitä mä ihmisissä pelkään...ehkä pelkään kaikkien tavalla tai toisella satuttavaan mua. Tai ehkä mä pelkään olevani liian erillainen tavallisten ihmisten joukkoon. Häpeä pitää mut kaukana muista. Mun mieli muokkaa maailmasta pahan ja saa kauniin näyttämään kamalalta. Tästä:

mun mieli saa muokattua tämän:

Eli vaikka mä kuinka yritän taistella ja nähä elämässä vielä niitä hyviä ja kauniita asioita niin se ei oo todellakaan helppoa. Tuntuu ett se on täysin mahotonta! Musta tuntuu ett oon kadottanu sen hölmöilevän ja jekkuilevan Jaskan johonkin. Mä en enää jaksa hymyillä, en puhua enkä höpötellä. En halua olla reipas enkä mitään muutakaan. En haluais olla ollenkaan. Ilta on kääntymässä vähitellen yöksi ja mua ahistaa suunnattomasti ajatus makuuhuoneesta. MÄ EN HALUA NUKKUA! Oon koittanu miettiä ett mikä mua alkaa aina iltaisin ahistamaan vaikka päivä oliskin ollu hyvä. Mutt mä en tiiä. Kai se tulee jostain menneisyydestä ja siitä, ett kaikkialla muualla on turvallista paitsi kotona, sisällä. Hölmöä, mutt mä tunnen oloni paljon turvallisemmaksi ulkona pimeässä kävelemässä ympäriinsä kuin omassa kotona, omassa sängyssä. Kotona mun täytyy kehitellä ulospääsyreittejä ja löytää kaikkialta piilopaikkoja! On erittäin työlästä pelätä kaikkea omassa kotona. Tiiän ett lääkkeiden avulla saan vaivutettua itteni uneen, mutt se ei kuulosta terveeltä ja normaalilta. Siis se, ett mä tarvin lääkkeitä elämiseen ja olemiseen. Ilman tabletteja mä en pystyis olemaan enkä tekemään mitään. Noh, näillä mennään.

Ai niin, edellisen postauksen jälkeen kun pääsin Maestrolta kotiin, jonne Beijb vielä jäi, niin mun oli pakko jälleen kerran...viiltää. Mun mieli oli täyttä kaaosta ja sisällä roihus tulipalo. Mun oli aivan pakko päästää paha ulos... Tällä kertaa mä oon aika helkutin tyytyväinen itteeni sillä onnistuin löytämään sellaisen paikan kropastani josta viiltoa ei huomaa ellei tiedä mitä etsii. Beijb ei siis tykkää yhtään mun "itseilmaisusta" ja mä taas en halua tuottaa sille pahaa mieltä näyttämällä taas uusia viiltoja. Mä tiiän etten sais tarttua puukkoon, mutt emmä nyt tiiä syytä lopettaakkaan sillä vaikka muuta väitetään, niin se helpottaa hetkeksi ja jossain määrin voin pysyä kasassa. Tai ehkä se on enemmänkin niin, ett ensin oon aivan hajallaan ja viiltämisestä aiheutuva kipu tavallaan kasaa mut kokoon.

Pakko kai lopettaa tältä erää ja mennä ottamaan yölääkeet sekä valmistautuun tulevaa yötä varten. Hyvää yötä, yritetään nukkua <3

Ruoalla pelaamista ja osien vaihtelua.

Huoh...paljon on taas tapahtunu lyhyessä ajassa ja taas tunnen itteni tosi uupuneeksi. Ei vaan jotenkin jaksa vaikka kuinka yrittäisin. Töissäkin jo pelkkä hymyily vaatii ponnisteluita ja haluaisin mieluiten työskennellä yksin jotta ei tarvis esittää olevansa ilonen tai jotain.

Eilen oli terapia ja pujuttiin kaikesta mitä vakauttamisryhmässä on käyty läpi. Jälleen kerran harmittelen sitä kuinka lyhyt aika 45 minuuttia on! Yli puolet mun mielenpäällä olevista asioista jäi puhumatta sillä aikaa ei ollut. En sitt myöskään puhunu mun uudelleen heränneestä voimakkaasta itsetuhoisuudesta. Yks mistä terapeuti halus mun kans puhua oli ruokailu ja ravinto yleensäkkin. Terapeutti oli kuullut mun sanoista, ett mä "pelaan" ruoalla. Ja tottahan se on. Huonoina hetkinä en anna itteni syyä juuri mitään sillä en oo ansainnu ruokaa, etenkään mitään hyvää. Yleensä mulla katoaa ruokahalu ihan kokonaan jos en voi hyvin, mä en tunne nälän tunnetta. Hyvinä hetkinä ruokavalio on sitt tosi terveellinen ja haluan pakonomaisesti varmistaa myös muidenkin syövän terveellisesti. Terveellinen ruoka tarkottaa siis turvallisuutta ja valmistamalla kotiväelle terveellistä ruokaa mä luon turvallisuutta ja huolehin siitä ettei mitään pahaa tapahu. Terapeutti kauhisteli sitä kuinka nuorena lapsena mä oon jo joutunu käymään kaupassa ja tekemään saamallani rahasummalla ruokaostokset sekä opettelemman niistä tekemään ruokaa. Rahaa ei silloin ollu paljoa joten ruokakaam ei sitten kovin monipuolista ja terveellistä ollu. Ensimmäinen ruoka jonka valmistin oli makkarakastike ja perunat. Sitten tuli pyttipannu. Terapeutti ajatteli, ett tämän päivän ruokailuun ja ravitsemukseen liittyvät ongelmat/asiat johtuu suoraan lapsuudesta. Mä en edelleenkään voi syödä esim. kahvipullaa töissä tai ostaa itelleni karkkia sillä en oo tottunu sellaseen enkä oo niitä ansainnu. Herkut tä ytyy todellakin ansaita. Beijb usein on nauranu mulle kun oon hörppiny limukkaa tai vichyä vedet silmissä, sillä en oo tottunu niiden juomien hapokkuuteen. :D

Eilen oli myös sen ryhmän infotilaisuus läheisille ja kuten aiemmin kerroin niin menin sinne isäni kans. Koko päivän olin ollu tosi hermostunu ja musta tuntu ihan ku laittaisin itteni näytille, paljastaisin itteni koko maailmalle. Yritin rauhotella itteäni muistuttamalla ett isäni on ite ollut halukas tulemaan ja se tietää mun elämästä jo kaiken. Beijb rauhotteli mua myös sanomalla kuinka hyvä juttu isän sinne tuleminen on ja kuinka paljon tärkeää tietoa se sieltä saa kun saa kuulla mitä traumatisoituminen ja dissosiaatio tarkottaa ja millasia haasteita se arkielämään ja vanhemmuuteen tuo. Beijb sano myös hyvin ett "ehkä sen jälkeen isäs pystyy ymmärtämään miks joinain päivinä sille on saattanu tulla puhelua ett haluan päättää päiväni tai joinain päivinä en oo voinu vastata puheluun ollenkaan."  Nuo pari lausetta rauhotti mua paljon.

Infotilaisuudessa ei ollu paljoa porukkaa, toisaalta hyvä niin. Me juotiin kahvit ja alettiin käymään asioita läpi. Oli ihana huomata kuinka tarkkaan isä kuunteli ja se teki vielä tarkentavia kysymyksiäkin! Huomasin peroonani muuttuneen lapsen tasolle ja muistan ajatelleeni lapsenomaisesti " se taitaa sittenki välittää kun on oikiasti kuunnellu" ja "se tuli tänne mua varten". Sen lapsen ääni oli arka ja pehmeä, tulee mieleen samettisen persikkainen. :D  välillä taas kun aihe liippas liian läheltä omaa oireenkuvaa mä huomasin istuvani ihan jäykkänä hartiat tiukasti jännittyneinä ylös ja jouduin varmasti kymmeniä kertoa tuon parin tunnin aikana pakottamaan hartiat rennoiksi. Tunsin tosi voimakkaita reaktioita ja personani kaks osaa vaihteli tiuhaan tahtiin. Se toinen lapsiosa oli kiukkuisempi kuin se samettiääninen ja huomattavasti epäluuloisempi ja puolustuskannalla oleva. Se myös tunsi suurta häpeää. Kun tilaisuus oli lopussa ja vetäjät kysy palautetta niin isä sanoi ett tietoa tuli tosi paljon ja vie varmasti oman aikansa ennen kuin asiat pystyy kunnolla sisäistämään ja ymmärtämään, mutta että kaikki tieto oli ollu tosi tärkeää. Siinä vaiheessa mun teki mieli pyytää isältäni anteeks, en tiiä miks. Mutt sitt kuulin Beijben äänen mun korvissa "eläpä höpötä, isäs on vaan tyytyväinen saatuaan tietoa ja haluaa varmasti olla apuna ja tukena". Olin sitten hiljaa.

Tänään mä oon miettiny paljon ett mitähän isän mielessä mahtaa pyöriä ja ei kai sitä sittenkään kaduta ett se tuli tilaisuuteen. Mutt onneks tänään oli työpäivä niin en hirveesti oo sitä ehtiny murehtimaan. Tänään olis myös ollut vakattamisryhmä mutt iltavuorosta johtuen mä en päässy sinne. Olis ollu ehkä hyvä ett oisin päässy kertoon tuntemukseni infosta ja sen jälkeisestä ajasta. Mutt ehkä sitt terapiassa...