Sellasta ei olekaan kuin pakko!

Oon taas pitäny itteni kiireisenä jotta en kerkeis ajatteleen  mitään. Oon käyny reippaasti töissä ja vielä olis 3 työvuoroa ennen jouluvapaita. Oon saanu postitettua itsetehdyt kortit ajoissa ja piparkakkutalo on koristeltu, ainoastaan kasaaminen puuttuu. Oon Laatikaisen kans väkertänyt sellasia pieniä joululahjoja ja koittanu laittaa kotiinkin vähän jouluntunnelmaa. Tänään pyysin Beijbeä käyttään mua aamuvuoron jälkeen kauempana kaupoilla tekemässä jouluostoksia. joulukuusi on vielä koristelematta, mutt se saa oottaa sillä sitä ei voi tehä kiireellä ja se pitää tehä yhessä. Sain tänään kummitytöltäni, eli siskoni lapselta, viestin jossa se pyysi mua tekeen taas sille joululahjaksi Rocky road-suklaata kuten viime jouluna. Vaikka mulla ei hirveesti aikaa oo, niin tuo pyyntö teki mulle hyvän mielen. Tiesin tehneeni jotain josta toinen oli tykänny enkä oo vähään aikaan kummitytöstä kuullu mitään joten siksikin viesti tuntu kivalta. Mä haluan raivata johonkin väliin sen verran aikaa ett pyyntö saahaan toteutettua. Onneks Rocky Road-suklaassa ei mee kauaa.

Mä oon huomannu ett hetkittäin mulla on ollu hyvä mieli ja oon halunnu viettää ihanan joulun. Huomasin, ett kestohymy on saattanu ajoittain olla aito. Pienten hetkien ajan mulla on ollu joakuinkin ihmismäinen olo, mutt se ei kestä kauaa. Pian mieli taas muistuttaa kuinka nautinnollista olis kuolla nyt ja saaha haluamani kosto. Kaikki pahat ihmiset tulis aina joulun lähetyessä  muistamaan miks mä en oo enää täällä. Ne joutuis joka vuosi, uudelleen ja uudelleen huomaamaan sen etten mä oo täällä, etten mä koskaan enää tulis takas. Ne joutuis tuntemaan samaa mitä mä, kerta kerran jälkeen...yhä uudelleen ja uudelleen, viikosta toiseen, kuukaudesta seuraavaan. Vuosien vaihtuessa yhä se puristava tunne sisällä joka tuhoaa pala palalta.

Kaikkea tuon jälkeen paketoidessa lahjoja mä  mietin, ett eikö joulussa oo loppujen lopuksi kyse vaan ja ainoastaan välittämisestä, rauhallisuudesta, lämmöstä, rakkaudesta. Tajusin, ett sitähän joulu on mulle aina ollut ja siks oon tuntenu niin paljon vihaa ja ärtymystä ku oon kuullu jonkun antavan joululahjoja pakosta! Tai viettävän joulua koska on pakko tai viettävän joulua sellasten ihmisten kanssa joita vihaa ja esittävän tykkäävänsä heistä. Miks tehä asioita pakosta? Ja antaa vieä toisten olla siinä uskossa ett antamasi aika ja lahjapaketti merkitsis jotain. Sehän on sulle vain pakkoa! Ja paskan vitut, kaikki on vapaaehtoista!! Sun ei oo pakko yhtään mitään!! Elä osta sitä saamarin suklaakonvehtirasiaa Ale-kyltin alta ja mieti mielessäs kuinka ovela oot ja naura vielä päälle, ett vietpä ainaki jotain! Elä lähetä joulukorttia jos nimen kirjottaminen ja postimerkin kalleus saa verenpainees kohoamaan. Elä tee yhtään mitään mikä ei tule sydämestäs.

Kaiken kaikkiaan joulu on pieniä asioita. Mä oon usein miettiny pään puhki, ett mitä kaikkea poikani haluaa lahjaksi ja miten saisin rahat riittämään. Mutt tänään tajusin senkin, ett itsekkäästi uskoessani musta tuntuu, ett paras joululahja minkä voin pojalleni antaa on mä ite. Se, ett äiti on yhä elossa. Kyllä mä kuolla haluan, mutt ei jouluna. En halua viiä pojaltani joulua. Vaikka mielessäni mä olin leikitelly ajatuksella kuolla samana päivänä kuin oon syntynytkin.

Kuten tekstistä huomaa mä käyn aikamoista kamppailua ja tasapainoilen kuoleman ja elämän, vihan ja rakkauden, koston ja anteeksiannon välillä. Kaikesta huolimatta haluan sanoa, ett mä todella oon halunnu muistaa teitä joille oon osannu postikortin lähettää ja joille oon joskus sanonu "kiitos ett oot olemassa". Teitä ei oo paljoa, mutt teitä kuitenkin on. <3

Just smile.

Hymyile, niin ne luulee sun voivan hyvin. Hymyile, niin ne luulee sun muuttaneen mieles. Hymyile, niin ne luulee sun unohtaneen kaiken ja antaneen anteeksi. Naura, niin kukaan ei nää tuskaasi. Naura, niin kukaan ei näe pelkoasi eikä kyyneleitäsi. Naura, niin voit uskotella kaiken olevan hyvin.


- Charlie -

Kengurukin haluaa nukkua.

Tänään oli vakauttamisryhmän päätöspäivä. En tiiä kumpaa oon enemmän; helpottunu vai surullinen. Saatiin todistukset, ruusut ja pienet muistot.

kenguru kuvastaa vanhemmuutta, äitiä joka kantaa pientä mukanaan ja suojelee.

Tapaaminen oli haikea ja täynnä jotain mitä en osaa kuvailla. Mä en olis halunnu lähtee sieltä pois sitten kun aika oli loppu. Pelotti. Mä oon saanu ryhmästä mielettömän paljon ja tuntuu ett aivan ku mun pitäs nyt pärjätä omillani. Joku pieni mun sisällä huutaa " mutt ku emmää oo valmis vielä, emmä pärjää!!!"  Enkä mä osaa rauhotella sitä koska oon itekki ihan pihalla! Samalla taas oon tyytyväinen ett se on ohi ja ett mä sain käytyä sen loppuun. Mä selvisin siitä, se on nyt menny. 

Ryhmässä jokainen soitti jonku itelle tärkeän biisin jonka haluais jakaa muiden kans syystä tai toisesta. Mä olin valinnu ihailemani räpäyttäjän Mc Manen biisin Salaisuus. Vaikka mä en oo aikoihin kyenny ajattelemaan niin positiivisesti mitä biisissä on niin halusin kuitenki "jakaa salaisuuden" tyttöjen kans. Yks vetäjistä sanoi "sehän oli veikeä, oli koodikin kätkettynä". Mä naurahdin. Toivon tyttöjen muistavan salaisuuden sanoman aina kun elämä tuntuu pahalta. Vaihettiin ryhmäläisten kanssa sähköpostiosotteet ja joidenkin kans myös koko nimet jotta voijaan löytää toisemme facesta. On ryhmällä vielä yks kokoontuminen maaliskuun puolessa välissä...

Mun elo ja oleminen viime päivinä on ollu tosi takkuilevaa. Töissä oon käyny ja haluanki käyä, mutt kestohymyä näkyy yhä harvemmin. Mä menen töihin, teen työni ja lähen pois. Kun kuuntelen työkavereiden valittamisia kaikesta turhasta mun tekee usein mieli ärähtää ett jumalauta jos kampaajan liian lyhyeksi leikkaamat hiukset  tai puristava työasu olis mun elämäni suurin murhe niin oisin hiivatin tyytyväinen"  mutt oon vaan hiljaa. Mun mieliala vaihtelee tunnottomasta kaaokseen ja välillä itken vuolaasti. Kaikki pelot on niin totta ja läsnä joka ikisenä hetkenä. Mä ahistun ihmisistä mun lähellä sillä joudun koko ajan olemaan valppaana ett millon ne romauttaa kaiken, millon hajoan. Mä en pysty enää olemaan yhtään missään sillä pelkään niin perkeleesti!!!!! 

Äiti kävi vähän aikaa sitten täällä. Se halus jutella joulusta. Mä puhuin sille suuni puhtaaksi. Kerroin epävarmasta huomisesta ja siitä etten mä voi riskeerata ja päästää pahoja ihmisiä mun elämään. Kerroin kuinka pahana ihmisenä itteni koen ja kuinka teen joka päivä töitä sen eteen ett pystyisin näkemään itteni sen verran arvokkaana ett voisin mennä seuraavaan päivään. Kerroin kuinka pelkään! Kerroin kuinka muistan kun sisko aiemmin itki pyytäen vielä yhtä mahollisuutta ja toivoi mun pystyvän opetella luottamaan häneen. Sisko itki ja mä annoin yhen mahiksen. Kerroin äitille kuinka syvältä sisko onnistu sivaltamaan pettäessään mut just nyt! Mä kerroin etten voi hyvin ja joulua en voisi ajatellakkaan viettäväni saman katon alla siskon kans ja äiti ymmärsi. Se oli hiljaa ja nyökytteli. Sanoin toivovani ett sisko avais silmänsä ja tajuais mitä se on tehny. Pian äiti sitt lähtikin.

Eilen kun ahistus oli taas rankemmin päällä mä aloin tekemään joulukortteja....niin, viiltämisen sijaan aloin askarteleen! Mietin, ett teen kauneimman joulukortin ikinä ja lähetän sen siskolle. Jouluna se voi sitt katsoa korttia ja miettiä, ett vähän aikaa se oli vielä mun kädessä...ja enää mua ei oo. Tuo ajatus tuotti mulle mieletöntä tyydytystä ja rauhaa. Sen ajatuksen voimalla oon tänään jatkanu korttien tekoa. Yllättävää kyllä, niin korttien tekeminen tuntuu hyvälle...

Mä oon tajunnu kuinka mä hankaloitan ihmisten elämää ja oon etenkin Beijben elämän esteenä. Tähän on tultava loppu, ei tää voi näin jatkua. En mä voi oman elämäni lisäksi rikkoa myös muitten elämää. Siks pysyn kaukana kaikista, otan askeleen sivumpaan ja menen piiloon. Ajatelkaa kuten Apulanta laulaa biisissä Ilona " kun eilen näin sun itkevän, mä aavistin sun lähtevän. Sun silmät katsoi tyhjää. Nuku rauhassa, pikkuinen". Mun on paha olla täällä, ei mua sureta nukkua pois. Mä elän tuskan keskellä ja pelkään jokaista hetkeä. En jaksa enää itkeä...voisitteko ymmärtää?

Te teitte mut!

Mä oon täynnä vihaa johtuen kaikesta mitä viime aikoina on tapahtunu. Mä oon täynnä raivoa siitä kuinka mun pitäis kaikesta huolimatta olla niin saatanan rauhallinen ja kaikkea muuta joka ei helvetti vie oo mahollista!! MUHUN SATTUU NIIN PALJON ETTEN MÄ KYKENE OLEMAAN TYYNI JA NÄTISTI KERTOMAAN TUNTEISTANI!!! MÄ EN PYSTY!!! Nää kaikki asiat roihuaa mun siällä ja mä koitan kaikin voimin pitä itteäni kasassa, en mä pysty siinä samalla vielä rauhotteleen itteeni ja pyytämään voitasko jutella! Voi saatana...

Mä haluan repiä silmät päästä ja sydämen irti rinnasta. Haluan hakata itteni mustelmille ja viiltää verille. Haluan tukahduttaa tän roihuavan ahistuksen mun sisällä ja päästää itteni tiedottomaan tilaan. Haluan tuottaa itelleni sitä mielihyvää joka valuva veri saa mussa heräämään. Haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan.

Miks mä en saa näyttää sitä kuinka tuskasen olon ihmiset on mulle tehny?! Pitäskö mun istua nätisti aloillani ja olla hiljaa, hymyillä ja nyökytellä?! EI ONNISTU!! Tämän kaiken kestäminen on aivan mahoton tehtävä enkä mä todellakaan osaa hillitä itteäni! Mä en osaa käyttäytyä enkä olla ihmisiksi!!! Mä oon just tällanen jollaseksi te ootte mut tehny!! Te ootte luonu tän hirviön joka musta on tullu!

Niin monta mahollisuutta teille on annettu ja ootte pyytäny lupaa mun luottavan vielä kerran...ja taas mä oon polvillani itkien surusta, pettymyksestä ja vihasta. Kaiken tämän jälkeen teillä ei ole mitään oikeutta tulla sanelemaan mulle miten mun kuuluu olla!! Mä olen tällanen, tämä on ainoa mihin nyt pystyn! Toinen vaihtoehto on, etten mä ole ollenkaan. Kumpi parempi?!

Mun elämään ei tule enää kukaan. Jokainen joka siitä on kerran poistunu tulee pysymäänkin poissa. Toisia, kolmansia ja kymmenensiä mahollisuuksia ei enää tule. Ei ikinä.

   -Charlie-

Oman elämänsä vanki.

Paha mieli hiipii taas mun luo. Mä en enää onnistu pitämään sitä pois ja musta tuntuu ett tää kipu ja suru on tullu jäädäkseen. Paha olo ei suostu päästämään musta irti vaan se tiukentaa otettaan hetki hetkeltä. Mä tuun olemaan tän olon vanki loppuelämäni...ja siksi toivonki ettei siitä tuu pitkä. Mä en jaksa tätä. Elämä ei tunnu hyvältä.

Huomenna olis terapia eikä mua vois just nyt vähempää kiinnostaa. Mun pitäis pystyä kertomaan sille rehellisesti mun voinnista mutt jotenki mä en vaan pysty! Ihan kuin joku sulkis mun suun ja antaa mun puhua kaunistellun version kaikesta. Mä kyllä tiiän ettei mua voija auttaa jos en pysty sanomaan mikä mulla on, mutt ehkä just siks mä en voi puhua. Ehkä joku mun mieleni osasista pitää suuni kiinni jotta en tulisi autetuksi ja parane. En mä kyllä usko ikinä paranevani.

Huomenna illalla olis myös sen vakauttamisryhmä toinen infoilta läheisille ja meen sinne tällä kertaa isän kans. Hermostuttaa siinäkin joku. Kaikki tuntuu niin helvetin turhalta! En tajua miks yhä kidutan itteeni ja juoksen kaikenmaailman terapioissa ja ryhmissä ja vetelen tabletteja naamaan kun en tuu toimeen mieleni ja maailman kans! Aiemmin mä halusin isäni tulevan infoiltaan jotta se sais vähän enemmän tietoa siitä mikä mua vaivaa, mutt nyt musta tuntuu ett ihan ku olisin joku näyttelyapina jota kaikki käy kattomassa ja kauhistelemassa, keräämässä tietoa ja ihmettelemässä. Mä oon friikkisirkuksessa. 

Miten mä oppisin tulemaan toimeen tämän olon kans? Tai miten oppisin tulemaan toimeen itteni kans, miten hyväksyisin itteni? Mun viha itteäni kohtaan on suunnattoman suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Mä en vaan pysty suomaan itelleni yhtään myötätuntoa enkä edes ajattelemaan anteeksiantoa kaikesta mitä oon tehny. Ehkä se just on tää syyllisyyden taakka joka mua painaa alemmas ja alemmas. Tätä toivottomuuden tunnetta on vaikea selittää niin ett joku ymmärtäis edes pikkusen kuinka paha mun on olla. Mä hymyilen kyllä ja varmaan näytän niin perkeleen iloselta ja reippaalta, mutt todellisuus on kaukana iloisuudesta. Epätoivo nakertaa mua pala palalta eikä musta lopulta jää jäljelle kuin muistot.

Suljetaan pahat arkkuun.

Terapiakäynti takana. Oli taas melkoisen raskas istunto. Kerroin terapeutille tunteista joiden kans oon paininu sen jälkeen kun olin nähny näyttelyssämme vierailleen henkilön meille jättämän viestin. Liitin tuon viestin "Onko kaikki avunn arvoisia"-postaukseen josta sen voi lukasta jos ei nyt hahmota mistä puhun. Aluksihan en tienny mitä ajatella kirjotuksesta, mutt sitt yllättäen esiin astu voimakkaita tunteita ja olin jo niiden syövereissä. Luin tuon viestin tänään terapeutille ja jännä huomio sitä lukiessa oli se, ett mun ääni meinas hävitä ihan ku mulla olis kunnon kurkkukipu tai jotain. Noh, luin sen ja siitä me sitten juteltiin koko loppu aika. Puhetta olis riittäny vielä toiseksikin istunnoksi, joten uskon ett tullaan palaamaan aiheeseen myöhemminkin. Ja viestistä keskusteleminen aukas uusia aiheita ja ajatuksia. Terapeutti ymmärsi kun kerroin kokeneeni seksuaalisen hyväksikäytön tapahtuneen uudelleen kun tämä "paha" oli salaa livahtanut näyttelyymme, keskelle meijän tyttöjen kipeitä muistoja ja arkoja asioita. Sanoin, ett onhan sanomattakin selvää, ett kaikille avoimeen näyttelyyn todellakin pääsevät kaikki, mutt siitä huolimatta olin ajatellut sen olevan turvallinen alue. Tuon "pahan" vierailu näyttelyssä muistutti mua siitä ettei missään voi olla turvassa, näitä "pahoja" voi olla missä vaan. Terapeutti sanoi, ett hän ulkopuolisena kuuli viestistä sanat anteeksiantamatonta ja tehnyt vääryyttä. Nämä siis voisi kertoa tämän "pahan" ymmärtäneen tehneensä väärin ja jollain tapaa katuvan tekojaan. Mä en kuitenkaan voi suoda minkäänlaista myötätuntoa tällaisia rikkojia kohtaan. En kykene. Ehkä jonain päivänä voin ymmärtää, ett pahoilla ihmisillä voi taustalla/menneisyydessä olla joku syy joka laittaa heijät toimimaan tietyllä tavalla. Se ainakin helpottaisi omaa syyllistämistä, eli enää ei tarvitsisi ajatella "mua on satutettu koska oon tämmönen" vaan voisin nähä asian niin, ett rikkojassa itsessään on se jokin joka aiheuttaa käytöksen. Siihen on kyllä matkaa...

Oon huomannu, ett terapiasta lähtiessä kaikki on kirkkaana ja selkeenä mun mielessä, mutt kotiin tullessa mä en enää muista juuri mitään. Kaikki ne oivallukset on unohtunu ja menee ehkä päivä tai kaks ennen ku asiat palaa kunnolla mieleen. Harmittaa usein kun ei heti pystykkään kertoon esim. beijbelle miten terapiassa meni vaan joudun vastaan "hyvin" vaikka hetki aiemmin olin hihkunu hyvää mieltä kun terapeutti oli hitusen saanu poistettua mun "väärää" ajattelua tai selittäen miks tunnen tietyllä tavalla tai ettei mun tarvi syyttää itteäni hulluksi.

Viikko sitten terapiassa me tehtiin mielikuvamatka jossa suljettiin kaikki pahat asiat ja tapahtumat arkkuun, piilotettiin arkku ja laitettiin avain piiloon. Terapeutti sano, ett ne asiat on nyt siellä ja mä voin olla täysin rauhassa niiltä. Tästä eteenpäin jos ne yrittää tunkeutua mun  mieleen mä voin rauhassa todeta niiden olevan arkussa joten ne ei pääse mua satuttaan. Me avataan arkku joskus tulevaisuudessa sitten kun on sen aika, mutt nyt mä oon "turva-alueella". Kumpa mä vaan muistaisin tuon myös sillon kun harhamieli huutelee syytöksiään.

Mä kuvittelin arkkuni tuollaseksi mikä kuvassa näkyy, mutta sen ympärillä menee metreittäin paksua rautaketjua. Sekä arkussa ett ketjussa on molemmissa lukot joihin on eri avaimet. Arkku on likainen, iso ja painava, sitä ei jaksa kantaa. Sen liikuttaminen onnistuu työntämällä. Arkusta kuuluu huutoa, rääkymistä ja itkua. Joku myös kuiskailee, mutt se ei oo ystävällinen. Se on mun muistojen arkku.

Viime yö meni yllättäen ilman painajaisia ja aamulla heräsin ilman pettymystä siitä etten nukkunut pois yön aikana. Aamulla väsytti kyllä uskomattoman paljon, mutt olin hyvillä mielin. Tänään on kaikinpuolin täysin erillainen mieli mitä on viime aikoina ollu. Ihmettelen ittekkin, ett mistäs nyt tuulee ennen ku hoksasin... ( Ja nyt seuraa varoitus, mikäli et halua lukea yksityiskohtia tai mielesi ei kestä rivouksia, lopeta lukeminen :) )  Mä sain eilen, eli rumasti sanottuna, me pantiin pitkästä aikaa. Onhan meillä yritystä ollu, mutt mun itkuun purskahtaminen kesken kaiken on hiukan laskenu tunnelmaa. Eilen en sitt saanu mitään kohtausta vaan pystyin olemaan hetkessä ja pääsin lentään tähtiin! Ja kyllä, seksi todellakin on mulle niin tärkeetä! Oon aiemmissa postauksissa kirjottanutkin seksistä ja mitä kaikkea se mulle merkkaa ja antaa, hyvässä ja pahassa. Eilen mä sain tuntee beijben jakamattoman huomion ja hetken me oltiin maailmassa vaan kahestaan ja se halus koskee mua kauniisti. Mä kaipaan seksiä, haluan nauttia ja kieriä kiimassa! Haluan voihia koko huoneen täyteen! I need that!!

Nauroin aamulla mielessäni, ett mähän voisin jättää lääkkeeni ottamatta ja harrastaa seksiä päivittäin... ;) Ehkä en ihan vielä kuitenkaan lähe toteuttaan tuota lääkkeiden pois jättämistä. :)

Anteeksiannosta...

Edelliseen postaukseen kirjotin, ett täytyykö kaikille antaa anteeksi ja hyväksynkö mä kaiken paskan mitä mulle on tehty ja ett annanko jatkossa kaikkien potkia mua päähän. Unohin kirjotuksesta yhen erään olennaisen seikan mitä ihmettelen itsekseni usein...eli, mun isäpuoli juoppokaverinsa kans teki mulle pahaa ja mun isäpuoli on ny kuollu. Teki itsemurhan (josta mä sain syyt niskoilleni, sillä äitini sanoi ett "mietippä,jos kaikkinsaa tietää niin se joutuu vankilaan ja veljeltäs menee isä. Ethän sä halua viiämveljeltäs isää?".) Noh, kävi miten kävi mutt arvatkaas mitä...mä käyn isäpuoleni haudalla joka joulu ja pyhäinpäivä, vien kynttilän ja kerron, ett veljeni voi hyvin. Hautajaisissa mä sanoin sille ku katoin sitä makaamassa arkussa, ett piän veljestäni huolen. Jostain ihmeen syystä mä oon vieraillu sen haudalla joka vuosi. Monesti oon miettiny, ett jos mä saisin päättää, niin päästäsinkö isäpuoleni takas maan päälle, niin vastaus on kyllä. Veljeni takia. Mä en tiiä oonko mä raivoissani isäpuolelleni, tai mitä tunteita se herättää...mutt äitiä kohtaan mulla nousee viha ja en usko ett annan koskaan anteeksi sitä ettei se auttanu mua! Isäpuoltani kohtaan mä oon jotenki tunteeton, kylmä, turta. Tämä juoppokaveri on yhä hengissä, asuu vähän matkan päässä ja joskus törmään siihen tuossa viereisellä ostarilla. Se saa mut lamaantuun...siinä miehessä on paljon pahaa. Se halus tehä musta sen vaimon ja mun äitin mielestä se oli hauska vitsi...se ei vaan tainnu tajuta kuin tosissaan se äijä oli!!

Oon tajunnu itestäni sen, ett mun on helppo hyväksyä pahoinpitelyt ja raiskaukset ja kaikki fyysinen juttu, mutt selänkääntämistä ja luottamuksen pettämistä en voi koskaan unohtaa. Mä en koskaan voi antaa anteeksi jos on jättäny mut yksin sillon ku tarvin apua. Mulla kai on ihan sama jos mut hakkaa, onhan mulla jo kroppa täynnä vaurioita mutt onneks kasvojen arvet saa peitettyä meikillä. Mulle on ihan sama jos mua heittelee seinille tai retuuttaa hiuksista ympäri soramonttua, I don't care... mutt mun luottamusta ei saa rikkoa. Sitä ei saa takas.