Veren epätasapaino.

Paljon olis asiaa kerrottavana, mutt alotetaan vähän keveämmästä aiheesta kuin millasta mun postaukset on viime aikoina ollu. En mä nyt suoranaisesti nytkään ilosta ilmaan hypi, mutt...enemmänkin oon sekasin.

Mä oon lopettanu eettisistä syistä punaisen lihan (näin aluksi) syönnin jotain 8kk sitten. Oon pyrkiny syömään kuitenkin todella monipuolisesti ja pitäny huolen riittävästä raudan saannista. Pahaa oloa oon purkanu treeniin ja saatoin käydä salilla ja body combactissa jne. jopa kuusikin kertaa viikossa. Tuollanen elämäntapa toi mulle tyydytystä jota harvoin oon tuntenu. Vähitellen aloin tuntemaan itteni väsyneeksi, keho oli voimaton ja hengittäminenkin oli raskasta. Mietin sen olevan jotain ohimenevää. Viime viikolla tunsin kummaa oloa, mutt menin eräälle ryhmätunnille...joka jäi kesken. En päässyt paljoa alkua pidemmälle kun näin tähtiä ja pää oli aivan kuin jäässä, jalat tärisi ja kaikkialla kihelmöi. Olin ihmeissään ett mikä helvetti mulla oli!

Sitt tuli työpäivä joka tuntui ikuisuudelta. Tunsin ettei mulla oo kaikki hyvin, mutt en halunnu jättää työvuoroaa kesken etenkään kun mentiin  muutenkin jo vajaalla porukalla. Mua heikotti enkä jaksanu liikkua tai seisoa paria minuuttia kauempaa, musta tuntu kuin hengittäisin muovipussin läpi. Kädet tärisi ja oli hankala suorittaa työjuttuja. Ilmotin ennen kotiin lähtöä etten tulisi viikonloppuna töihin. Maanantaina menin sitt lääkärille, eilen labraan ja tänään taas lääkärille. Mulla on anemia ja veren hyytymistekijät on minimissä. Pelkkä ruokavalio ei aiheuta niin voimakasta anemiaa mikä mulla on. Mulla on siis veren hukasta johtuva vuotoanemia jota aiheuttaa suurilta osin mun menkat. Parina viime vuonna menkat on vaan voimistunu ja wc-pöntölläkin istuessa mä vaan valun.

Ne on siis todella runsaat (ja kivuliaat!!). Tilanne on siis se, ett mun keho ei palaudu kuukautisista. Ja kova treenaaminen vaatis vielä tavallista enemmän rautaa jotta elimistö saa tarpeeksi happea ja jaksaa kuljettaa verta. Kaikista paras siis olisi se ettei mulla olis menkkoja. Mutt ensin kokeillaan yhtä lääkitystä menkkojen ajaksi joka estää verenvuotoa. Kuulostaa mielenkiintoselta... Ja tietenkin rautakuuri alkoi. Lääkäri mietti ett olisko laittanut mut sairaalaan veritankkaukseen, mutt päästi kuitenkin kotiin. Mä tuun kamppailemaan anemian kanssa niin kauan kuin mulla tulee menkat ja joudun todella tarkasti huolehtimaan kaikki vitamiinit ja hivenaineet kohilleen.

Tässä mä nyt sitt istun ja ootan kehon toipumista. Alan olla jo aika tympääntyny näihin kaikkiin juttuihin, siihen ett henkinen ja fyysinen terveys pettää vuorotellen. Voisko joskus olla niin ett asiat menis hyvin?

Houkuttais niin kovasti se ettei olis menkkoja niin ei tarvis tuntea veren valuvan reisien välissä..se kun on aika...muistoja eläväksi tuovaa.

Muistojen tuntemuksia kehossa.

Eilen en saanu itestäni irti mitään, en siis myöskään päässy salille purkamaan ulos sisällä kiehuvaa paskaa. Ja sen vaikutuksen huomasin. Mun oli todella vaikia hallita tunteita ja olotilaani! Mutt en myöskään pystynyt kuvitteleen ulos menoa tai muutakaan puuhaa, pystyin vaan olemaan just siinä. Ja sekin meni huonosti. Tein sen...viilsin. Pitkän tauon jälkeen tartuin lempipuukkooni ja viilsin. Jumalauta se tuntu hyvälle. Se on niin outoa ett miten sen jälkeen hengittäminenkin tuntuu helpommalta. Terapeutti on sanonu mulle  aikoja sitten ett mun mieleen ja kehon sisään on jäänyt paljon tukahdutettuja tunteita jotka etsii ulospääsyä. Se sano, ett esim. kaikki kykenemättömyydet puolustaa itseä on jääny kesken/kokonaan tekemättä silloin aikanaan ja siks mä nyt reagoin kehollisesti niin voimakkaasti käydessäni menneisyyden asioita läpi. Mulla on siis tarve saattaa liike/puolustautuminen loppuun ja siks tunnen niin suurta mielihyvää kaikesta liikunnasta jossa saan rääkätä itteni loppuun, juosta ylämäkeen tai sitt nyrkkeily tai kunnon salitreeni jalkaprässeineen. Ei oo parempaa...paitsi viiltely.

Aamulla olo jatkui samoissa merkeissä. Yritin "pärjätä" mutt pian mä jo itkin sohvan kulmassa pahaa ooloani ja mielessäni rukoilin poispääsyä. Mun elämänhalu on todella minimissä, lähes aina kokonaan kadonnu. Mä mietin itsemurhaa päivittäin. Se olis vapautus tästä tuskasta.

Ai niin. Huomasin itestäni jälleen yhen mielenkiintoisen piirteen. Mä siis oon nyt sairaslomalla, olkapääni takia. Olkapäässä on joku jänne tulehtunu ja vähän revenny josta johtuen se hiertää olkaluuhun. Noh, mähän ostin itelleni kuukausikortin läheiselle kuntosalille vajaa kolme viikkoa sitten ja täten siis "tuhlasin" itteeni rahaa. Kipeästä olkapäästä huolimatta mä oon tänäänkin käyny salilla (eilen siis en) ja tehny salitreeniä (en kylläkään oo rasittanu olkapäätä) koska RAHAA EI SAA TUHLATA ja jos en syystä tai toisesta kävis salilla niin sittenhän mä olisin käyttäny itteeni rahaa aivan turhaan. Se ei siis oo vaihtoehto! Tää on ensimmäisiä kertoja ett voin itteni hyväksi tehä jotain joka maksaa ja siinä on mulle oppimista aivan tarpeeksi. Tuhlaamaan mä en ala. En halua olla itserakas minä minä minä. Oli mielenkiintoista huomata tuon piirteen olevan mussa yhä noin syvällä.

Mitähän mä vielä... Yölääkkeet pitäs heittää suuhun ja kai taas jossain välissä miettiä sänkyyn menoa. Oon nyt viime aikoina joutunu ottamaan yöksi tarvittavista Oxaminia normitabujen lisäksi. Ahistaa niin mahottomasti ajatella yötä, sitä hiljasuutta ja pimeyttä ja vähitellen sarastavaa uutta aamua...

Musta mieli.

Kumpa voisin kertoa hyviä uutisia tai jotain muuta kuin juttuja kuolemanhalusta. Mutt en voi. Vaikka tänään on jossain määrin ollu parempi päivä niin siitä huolimatta mä haluan lyyä hanskat tiskiin. Mä oon loputtoman väsyny elämiseen eikä sitä enää pysty parantamaan hyvällä vitsillä tai kupposella kahvia. Mun mieli on musta enkä osaa uskoa sen muuksi muuttuvan. Mä tarvisin kai niin paljon enemmän...jotain sellasta mitä en voi saaha.

Eilen mieli oli jotain todella kamalaa. Yllätyksekseni mä en kuitenkaan viiltäny vaikka mieli niin tekikin. Ja tekee yhä.

Huomenna on taas terapia...ja se hermostuttaa mua. Oon totaalisen väsyny siihenki. En jaksa enää olla sairas ja kahlata kaikenmaailman hoidot läpi, muistella menneitä ja kärsiä nykyisyydessä. Kumpa vois olla ihan ku muutkin ja vaan elää. Olla ja elää kaikessa rauhassa.

Tai kumpa vois ees ajatella kuten ei-rikkoutuneet, ei tarvis pelätä ja epäillä kaikkea. Eikä oottaa ja jännittää jatkuvasti ett millon taas romahtaa. Helvetti, kyllä kaikki olis niin paljon helpompaa ilman traumatisoitunutta mieltä!

Pitäs alkaa taas suunnittelemaan nukkumaan menoa, mutt painajaiset pitää kyllä huolen siitä ettei yöstä tuu rauhallinen. Yölääkkeet laittaa mut väsyneeksi mutt ei ne vie pois sitä tietoa joka laittaa pelkäämään yön saapumista. Ei lääkkeet tarjoa hyviä unia eikä ne tee maailmasta yhtään kauniimpaa. Edelleen musta tuntuu ett mä vaan kulutan aikaa ja kerään voimia ja rohkeutta päättää kaiken. En mä tiiä muuta vaihtoehtoa enkä mä kestä tätä pahaa oloa enää yhtään pidempään. Mä oon täydellisesti hukassa eikä mulla oo hajuakaan minne päin mennä.

Hetki hetkeltä.

Ja mitäpä tapahtu edellisen postauksen jälkeen...mä hajosin ja luulin, ett sillä kertaa lopullisesti. Mä en halua nyt alkaa käymään tapahtumaa läpi sen enempää sillä tunteet on vielä niin pinnassa etten usko pystyväni hallitteen niitä. Enkä mä eilen pystyny. Muhun sattu niin helvetisti enkä mä uskonu pääseväni siitä yli. Muistan yhen lauseen joka pyöri mun mielessä uudelleen ja uudelleen...hoin itelleni "nyt riitti, ei enää ikinä...nyt riitti, ei enää ikinä..." Itkin lähes hysteerisesti ja kädet täristen valitsin kännykästä äitini numeron. Äiti vastas ja mä en saanu sanottua ensin mitään...mä vaan itkin.

Mä: itkua...
Äiti: Haloo...ootko sä siellä?
Mä: itkua
Äiti: Missä sä oot, kuuletko? Hei Jaska, missä sä oot?
Mä: itkua... Voiko poika tulla sun luo yöksi? itkua...
Äiti: tottakai. Laitan vaatteet päälle ja lähen käveleen poikaa vastaan. Ootko sä kotona nyt?
Mä: itkua..pitkä hiljaisuus... Oon.
Äiti: Mä lähes heti käveleen niin sano pojalle, ett tuun sitä vastaan.
Mä: ynähdin ja suljin puhelimen.

Pojan lähdettyä muistan ajatelleeni, ett se siitä sitten. Olin aivan rikki, niin perkeleen pieninä palasina. Viilsin reiteen ja se tuntu mielettömän hyvälle. Viilto tuntu jotenkin kuumottavalta ja se helpotti mielessä myllertävää kaaosta. Pystyin ajattelemaan hitusen selkeämmin, mutt mä halusin yhä pois. Mä en ollu tarpeeksi vahva kestääkseni enää yhtään lisätaakkaa. Niin luulin. Asiat johti toiseen ja lopulta mä en päässy toteuttamaan haluani. Beijb teippaili haavan ja laitto sidokset päälle. Se käskytti mut sohvalle peiton alle ja Oxaminin voimalla mä siihen rauhotuin, vaikkakin itkin yhä rajummin mitä pitkiin aikoihin. Mun oli niin paha olla!!

Jossain vaiheessa otin yölääkkeetkin ja söin iltapalaa. Päästessäni sänkyyn mun muistikuvat katoaa. En tiiä oonko valvonu tai lukenu tai mitä... Aamulla herätessä mun silmät oli uskomattoman turvoksissa ja yritin vilvotella niitä kylmällä vedellä, mutt ei se auttanu. Näytin kamalalta, mutt töihin oli mentävä. Ei muuta kuin vahvaa kahvia, aamupalaa ja meikit naamaan. Sitt menoksi, aivan kuin mitään itsetuhosuutta ei olis koskaan ollutkaan.

Nyt mä istun tässä. Ja oon hajalla. En tiiä miten asiat on huomenna tai ens viikolla, menen nyt eteenpäin vaan hetki hetkeltä.

                                

Ristiriitoja ja myönteisiä päätöksiä.

Ei muutosta mihinkään suuntaan. Aamulla heräsin ilman suurempia ahistuksia, johtu kai paljon siitä ett Oxaminin ja normilääkkeiden avulla oon nukkunu yön. Unet on kyllä ollu niitä tavallisia, mutt en oo ollu kuitenkaan jatkuvasti hereillä. Ihan hyvä aamu siis. Mutt mitä pidemmälle aamu eteni ja muuttu päiväksi, sitä huonommalla mielellä mä olin. Olin vihanen kaikille, kaikesta. Sitä samaa tunnen nyt kun päivä alkaa olemaan lopuillaan. Musta tuntuu, ett mä vaan suoritan tätä elämää minuutti minuutilta ja pakonomaisesti jatkan kärsimystä. Tätä oloa ja mielentilaa on hankala selittää. Musta tuntuu aivan ku muut sais syyä jäätelöä ja mulle annettais näkkäri...tai muut pääsee matkalle ulkomaille ja mä pääsen lähiostarille. Mä koen mieletöntä vääryyttä ja epäoikeudenmukasuutta aivan kaikesta! Perkele sentään!

Syömiset on tämän päivän osalta menny ihan kohtalaisesti. Tein töihin evääksi sellasta proteiinipitoista täysjyvämarjasmootieta ja soijahiutalewokkia. Kun tulin iltavuorosta kotiin ja söin iltapalaksi samaa wokkia...ja menin suihkuun. Vesisuihkun kohistessa mä kumarruin pöntön päälle ja oksensin. Oli pakko sillä iltapalan olis pitäny olla jotain kevyempää. Mutt samalla mä vihaan itteäni sillä en mä sais oksentaa. Mun pitäs helvetti vie tietää mihin tuo oikein johtaa, mutt kaikesta huolimatta mä en voi/jaksa vastustaa sitä. On helpompi antaa mielelle periksi ja oksentaa "paha" pois. Aika ristiriitasta...siis se, ett syytän itteäni liiasta syömisestä ja rumuudesta ja pidän itteäni ahneena sikana joka on ällöttävyyden huippua...ja sitten mä oksennan, jonka jälkeen syytän itteäni siitäkin! Tunnen itteni heikoksi luuseriksi koska en pystyny syömään "hyviä ruokia" enkä pitämään ruokaa sisällä. Aaargh, hermo menee itteni kans!!

Noh, on tässä päivässä jotain hyvääkin. Posti toi Kelan päätöksen kuntoutuspsykoterapiasta joka oli myönteinen. (Ohhoh, ihme ja kumma) Terapia siis jatkuu ja entisen 37 €:n sijasta mä tuun saamaan tukea 57€:n verran per käynti. Helpottava tieto...sillä oon moittinu itteäni siitäkin ku muhun menee kuukaudessa niin paljon rahaa ja miks en vois "parantua" nopeammin jotta ei jouduttas ihan perikatoon mun vuoksi.

Askel askeleelta lähemmäs.

Edelliseen postaukseen haluan lisätä, ett huonot muistot syntymäpäivistä ei liity lahjoihin joita en saanu, enkä siis itke niiden perään nyt "aikuisenakaan". Se ei siis oo se mun trauma. Mun pointti oli, ett mun on tosi vaikia ottaa lahjoja vastaan, en ymmärrä miks joku niitä mulle haluaa antaa enkä todellakaan kehtaa sellaisia itelleni pyytää tai olettaa saavani. Mä itken menetettyjen lapsuuden juhlien, syntymäpäivien ja ittensä tärkeäksi kokemisen perään. Tänään mä oon tajunnut, ett eilen vallassa oli joku tai jotkin lapsiosistani, just ne jotka kokivat tulleensa hylätyksi, unohdetuksi tai mitätöidyiksi. Myöhemmin eilen illalla mä romahdin totaalisesti. Piilouduin taas makuuhuoneeseen ja kävelin ees taas sängyn vierustaa. Itkin ja itkin...se tuli jostain todella syvältä enkä mä saanu sitä loppumaan. Mun mielessä joku kuiski "vielä tää yks joulu, koita pinnistellä. Vielä tää yks joulu, sitt pääset pois. Sun on pakko päästä pois...vielä yks joulu...pian kaikki on ohi. Hymyile vielä parin päivän verran, sitten kaikki on ohi...vielä vähän aikaa". Taukoamatta tuota. Ja samaan aikaan mietin "ei jumalauta, en halua tätä enää. Mun on pakko päästä pois, ei enää hetkeäkään. Mä en halua olla täällä enää". Itkin ja otin yölääkkeet sekä Oxaminin tarvittavista. hautauduin tutulle paikalleni sohvan kulmaan ja tuijotin johonkin. Beijbelle sain sanottua vain " ei tälle pahalle ololle oo ees sanoja". Ei sille ollutkaan. Se oli (ja on yhä) jotain sanoinkuvaamatonta tuskaa joka salpaa hengityksen, pusertaa sydämen rikki, repii mielen, hajottaa kokonaan. Mä en pysty uskomaan minkään terapian, lääkityksen tai minkään muunkaan pystyvän poistaa sitä.

Yön sain nukuttua lääkityksen avulla ja aamulla mieli oli rauhallisempi. Mä kyllä tiesin, ett mun on pakko jaksaa tää päivä ja vielä olevan paljon tekemistä ennen joulua. Join aamukahvit ja aloin sutimaan meikit naamaan. Mieltä piristi se, ett menisin nopsaa piipahtaan hakemassa mun tilaamat Party Liten kynttilähärpäkkeet Katarooman luota. Mä rakastuin kynttilän tuoksuun ja tämän päivän oon fiilistelly sen voimalla. Voisin huomenna, tai ylihuomenna, laittaa kuvia millaset jutut mä tein sellasista kynttiläaseteista. Sain Kataroomalta synttärilahjankin joka sai silmät kyyneliin ja lämmitti mieltä niin kovasti. <3 Tänään oon tehny vielä viimeset jouluostokset, käyny apteekista hakeen lääkkeitä lisää, imuroinu ja luutunnu, laittanu piparkakkutalon kasaan vihdoin ja viimein, valmistanu pähkinäisen marjajäädykkeen, tehny joululahjaksi sellaisia itsemaalattuja lasipurkkeja joihin laitoin mm. Goji-marjoja, yhteen Chia-siemeniä, yhteen lakritsateetä jne. ja tietenki paketoinu ne. kuljettanu paketit äidille josta ne menee myös kummitytölleni. Tekemistä on ollut vielä paljon enemmänkin, mutt se on ollu tarkotuskin. Se, etten mä ehi miettiä pahjoja asioita. Mun on pakko touhuja jotta pysyn hengissä. Nyt mä oon väsyny ja jalat huutaa hoosiannaa. Pitäs taas kaivaa lääkkeet esiin ja nappasta yötabletit naamaan.

Mua pelottaa huominen aivan helvetisti! Mua pelottaa ett romahan ja pilaan pojan joulun. Mua pelottaa ett sairas mieli astuu esiin ja vie mut mukanaan. Mä niin haluaisin huomisen olevan ihana päivä, kaikille. Huomiseen päivään mahtuu riisipuuroa, hautausmaata, jouluruokaa, joulusauna havujen keskellä, joululahjoja, rauhaa ja lepoa. Mä niin toivon etten mä pilaa kaikkea.

Erittäin rauhallista Joulua sulle. Kiitos kun oot jaksanu kulkea vierellä. Lähetän sulle paljon lämpöä ja kauniita ajatuksia. Pidä lähimmäisistäsi kiinni ja pidä huolta itsestäs. Oikein Hyvää Joulua ystäväni. <3

Ensin työ, sitten huvi.

En tiiä mistä oon saanu voimat selvitä tämän päivän läpi. En todellakaan tiiä. Tää päivä on ollu synkin pariin vuoteen. Mä en oikiasti tiiä miten tää kaikki tulee lopulta päättymään. Ja milloin. Mä jaksan enää toivoa, ett loppu tulis mahollisimman pian...on se sitt millanen tahansa.

Viime yö meni kai nukkuessa, johtuen paljolti lääkkeistä. Aamulla heräsin ja mieli oli pahempi kuin illalla. Olin täysin pelon ja ahistuksen vallassa! Yritin taas saaha jotain puhuttua, mutt ei se kovinkaan hyvin onnistunu. En muista missä vaiheessa hermostuin kunnolla, heitin myslilautasen lattialle ja painelin pakkaamaan työlaukun. Päätin etten töistä enää takas tulisi. Työvuoro oli pakko mennä hoitamaan sillä työt täytyy hoitaa eikä noin lyhyellä varotusajalla saatais mun tilalle töihin ketään. Kaikesta huolimatta halusin olla reilu työpaikkaa kohtaan. Niinhän se vanha sanontakin menee, ett "ensin työ, sitten huvi". Mä todella koin tulleeni elämäni päätöskohtaan ja nostin makuuhuoneen hyllylle jo aikoja sitten kirjottamani kirjeen pojalle jonka kuoren sisälle laitoin myös sen Enkelikutsuja-korun. Ite en sitä enää tarvitse. Ennen kotoa lähtöä sanoin Beijbelle kaiken loppuvan tänään. Sitt kävelin bussipysäkille, sammutin puhelimen ja menin töihin. Olin aivan riekaleina enkä todellakaan tienny kuinka jaksaisin vetää työpäivän läpi.

Mutt tässä mä oon...en kylläkään omasta halustani. otin jo yölääkkeet sekä tarvittavat. En haluais ajatellakaan nukkumista sillä silloin on pian seuraava päivä ja sitä mä vähiten haluan. Huomenna olis myös terapia... Saatana mä en jaksa enää! Mä en halua vuodattaa enää yhtäkään tuskan kyyneltä! Tää on kärsimystä!

Kuka uskoo uskomuksiin..?

Tänään sain hetkeks vähän kauneutta tähän mustaan pimeyteen ja se hetki teki hyvää. Kiitos Katarooma kutsusta ja kynttiläillasta ♥ nyt fiilistelen kotona lisää sytytellen kotoa löytyneet kynttilät. En muistanu kuinka kynttilät rauhottaa ja tuo hetkeen lämpöä. Kutsuilta löysin aivan ihanan tuoksun "Seduce" joka toi mulle välittömästi mieleen Fifty Shades of Grey-leffan vaikka en oo sitä vielä edes kattonu.

Tuoksu veti mut kokonaan mukanaan. Mun oli siis pakko tilata kyseisen tuoksun kynttilöitä ja lisäksi pari sellasta "kynttilämaljaa" joita voi ite muunnella mielensä mukaan ja vaihella koristeita. Vaikka mä harvoin raaskin mitään ostaa niin tänään mä ajattelin ett viime aikoina elämä on potkinu mua sen verran ett oon pari pikkujuttua ansainnu, etenki kun ne tuo vielä mulle niin paljon mielihyvää. Vaikka kyllä se omatunto moittii mua yhä... :/  Mutt sain illan aikana huomata kuinka pienistä asioista ihminen loppujen lopuksi tulee iloseksi ja kuinka pienet asiat merkittee niin paljon.

Keskiviikkona olin vakauttamisryhmässä ja sain edelliskerran aiheen paperit. Aiheena oli ollu Uskomukset. Kun luin papereita läpi niin mä tulin vihaseksi. Siellä luki uskomusten olevan vääriä, mutt mä mietin ett kun ihminen elää jonkun asian ympäröimänä, eläen ja hengittäen jotain "elämäntapaa" ja hänet on opetettu johonkin niin eikö nämä asiat ole erittäin tosia? Jos ihminen ei tiiä mitään muuta tapaa vaan tuo "oppi" on ainoa jonka hän tietää niin eikö se silloin ole todellista? Kun nuo "uskomukset" tuntuvat niin aidosti kehossa ja rikkovat mielen niin miten joku voi sanoa kaiken olleen vain uskomusta, harhakuvitelmaa..? Esimerkkinä ett kun mä oon eläny väkivallan, pelon, seksuaalisen hyväksikäytön, raiskausten, rikosten maailmassa kuullen VAIN olevani ruma, ällöttävä, paska, turha, luuseri, läski, pelkuri, säälittävä ja hankala eikä kukaan koskaan seisonu mun vieressä, niin miten tuo vois olla vain uskomusta sillä oonhan mä eläny sen kaiken ja niihin kasvanu, oppinu ja tottunu. Sehän voi olla uskomusta ett onko pääsiäispupuja olemassa ja aiheuttaako masturbaatio sokeutta, mutt eihän elämänoppi jota elää ja tuntee sisällään voi olla harhaa. Nih... ilonen olisin jos joku vois todistaa mun väitteen vääräksi. Mutt en usko sen olevan mahollista.

Sovittiin terapeutin kans ett käydään tuota aihetta yhessä läpi ens tiistaina. Mä sanoin sille ett mun elämä on täynnä tuota "uskomusta". Mä en todellakaan uskalla uskoa mihinkään, en näiden viime aikaisten tapahtumien jälkeen. Mä en pysty enää sanomaan "noh, onhan mulla vielä kuitenki....". Terapiassakin terapeutti usein sano ett "muista ett sulla on isäs apua ja tuki". Luotin siihen. Ja sitt sekin meni. Terapeutti sano viime käynnin jälkeen olevansa niin pahoillaan mun puolesta ja elämän olevan aika epäreilua mun kohalla. Siinä vaiheessa aloin nauramaan! :D

Mutt oikiasti...mä en voi kovin hyvin. Menettäneeni jokaisen perheenjäsenen ainakin kerran lyhyen ajan sisällä, mä elän lapsuuttani uudelleen. Isän tempaus taisi olla se viimeinen niitti joka sattuu yhä. Mietin koko ajan ett miks ne ei kestäny mun lähellä...tai enkö mä vaan ite tajua kuin vääränlainen mä oon? Oli niin tai näin niin se sattuu ja itken yhä monta kertaa päivässä, yleensä salaa piilossa kaikilta. Nukkumaan mennessä itseviha, häpeä ja suru pitää mua hereillä ja on pakko ottaa yölääkkeiden lisäksi Oxaminit tarvittavista. Ja yön näen kamalia painajaisia...ja aamulla menee kauan ett saan itteni nykyhetkeen ja ahistuksen häviämään...

Haluaisin vielä sanoa jotain...mutt oon sanaton. Haluaisin vaan huutaa suoraa huutoa, karjua ääneni käheäksi ja kiljua tyhjyyteen. Haluaisin huutaa pahan kaikkien kuultaville! Mutt sitt tajuan, ett...miks vaivautua.

Muistoja...kumpa voisin valita toisin.

Tänään olis ollu terapia, mutt peruin sen kertoen olevani reissussa. Mä en yksinkertaisesti jaksa kaikkia terapioita ja lääkityksiä ja sairauksia koko ajan ja jatkuvasti. Haluan tämän viikon olla ihan kuten kaikki muutkin, leikkiä tervettä ja elää tavallista elämää. Haluan ketkeksi unohtaa olevani sairas, itsetuhoinen traumapeikko. Yhen pienen ketken haluan tuntea itteni yhtä hyväksi ja tärkeäksi kuin kaikki muutkin.

Kaks päivää oon viettäny poikani kans ja eilen käytiin yhessä tätini luona. Isä tuli sinne myös. Siinä kahvia juodessa mä taas havahduin miettimään sitä hetkeä ja aivan kuin astuin tilanteen ulkopuolelle. Katoin itteäni ja meitä...siinä oli jotain mielettömän surullista ja haikeaa. Mä olin siinä fyysisesti mutt mieli oli jo aivan muualla. Se oli kamalaa. Ja koko se kyläily...yhtä teeskentelyä.

Viime aikoina mä oon muistellu paljon menneitä aikoja ja tapahtumia. Etenkin kaikki mitä tapahtui ennen kun tulin myydyksi on pyöriny mun mielessä. En tiiä miks, mutt palaan niihin aikoihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tuunko mä muitelemaan niitä asioita ikuisesti? Olisiko asiat kuinka toisin jos en olis koskaan tutustunu Sutenööriin?

Asuin yhä kotona ja elin sitä helvetillistä kulissiarkea äitini ja veljeni kanssa. Olin lukion viimeisellä luokalla. Isäpuoleni oli jo kuollut ja oltiin muutettu sen kuoltua samaan asuntoon jossa kaikki paha aiemmin tapahtu. Saman talon autotallissa isäpuoleni myös päätti päivänsä. Siellä me sitt asuttiin ja mä koitin elää nuoruuttani samalla huolehtien veljestäni sekä hoitaen veljeni perinnöksi saatua kiinteistöä. Äitini eli omaa kurjaa elämäänsä juoden ja juoden. Siskoni liittyi usein seuraan sekä meillä useinvieraili myös isäpuoleni vanhoja kavereita, myös se paha joka riisti mua yhessä isäpuoleni kanssa. Mä yritin kestää.

Tuttujeni kautta törmäsin tyyppiin joka vaikutti mukavalta. Nähtiin aika harvoin sillä se asu kauempana. Se oli hankkinu mun numeron jostain ja alko lähetteleen viestejä. Ne ei ollu tungettelevia vaan enemmänkin varovaisia. Muistan kävelleeni bussipysäkiltä kotiin kun sain viestin "jos tuun huomenna hakeen sut niin lähetkö mun luo? " Mietin jonkun aikaa... ja nyt jälkeenpäin tajuan alitajuntani varoitelleen mua. Lopulta kuitenkin lupasin lähteä. Heti sen jälkeen alko pelottaan ja mietin pitäiskö sittenkin perua... Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ja koulupäivä meni omissa ajatuksissaan...jännitti, hermostutti...mutt samalla olin huojentunu päästessäni hetkeksi kotoa pois.

Kotona selitin lähteväni kaverin mökille viikonlopuksi. Ihmettelin itsekkin miten uskalsin lähteä lähes ventovieraan mukaan täysin vieraalle paikkakunnalle, mutt toisaalta mä en jaksanu välittää. Vain parhaalle kaverilleni kerroin oikean version ja hän sanoi mun olevan täysin hullu jos lähen kauas kotoa vieraan mukaan. Yritin kai selittää ettei se ihan vieras ollu, mutt kaverini sanoi, ettei muutaman kerran pikainen näkeminen ja pari tekstiviestiä vielä tekisi tyypistä tuttua. Pakkasin kotona kamojani viikonlopulle kaverini saarnatessa vieressä. Naureskelin vain vaikka todellisuudessa olin kauhusta jäykkänä. Vähän väliä katoin kelloa...se oli myöhässä. Ehkä se ei tuliskaan? Pian kuitenkin punainen auto tuli pihaan ja mä nousin kyytiin. Yllätyksekseni se ei tullutkaan yksin vaan takapenkillä oli mulle vieras jätkä. En koskaan saanu tietää kuka se oli. Sutenööri pahoitteli niiden myöhästymistä "Sori kun vähän kesti. Luuri meni rikki niin nakkasin sen ikkunasta ulos, mutt sitt piti käyä ostaan uus. Jouduttiin sitte pysähtyyn jossain ostoskeskuksessa tuossa lähellä".. Ihmettelin mielessäni, ett miten joku voi noin vaan nakella kännyköitä menemään ja samalta istualta ostaa uus, ihan muuten vaan. Pian tulisin kyllä huomaamaan tuon olleen pienin outous...

Noita hetkiä mä oon miettiny ja niin katunu etten kuunnellu kaveriani ja jääny kotiin. Ehkä mulla olis jälellä vähän isompi pala minuutta ja voisin olla hieman eheämpi. En ainakaan olis näin epäluuloinen kaikkien suhteen.

Tabletteja, viiltoja ja piilopaikkoja.

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen syyslomaa. Mulla syyslomaa on peräti koko ens viikko ja  seuraavastakin viikosta vielä kaks päivää. Oon odottanu tätä hetkeä kun saa hetkeksi unohtaa kaiken töihin liittyvän ja pyyhkiä kasvoilta kestohymyn.

Oon odottanu tätä vaikka tiiän kyseisten päivien joko auttavan mua tai sitt tuhoavan mut. Kaipaan lepoa ja rauhaa mutt se tarkottaa myös sitä, ett mulla on tuhottomasti aikaa olla itteni kans ja aikaa kuunnella mieltäni joka ajoittain kertoilee mulle kamalia asioita. Parasta kai olis jos voisin erakoitua johonkin kauas korpimökkiin jossa ei olis yhtään mitään muuta kuin luonto ja mä.Tuli mieleen ett mökki järven rannalla olis ihana, mutt sitt tajusinkin ett eipä siinä menis aikaakaan kun olisin kellumassa järvessä eufoorisessa mielentilassa. Tai sitt laittaisin itteni heiluriksi jostain metsän puusta. Eli ei siis sittenkään mökkiä järven rannalta eikä luonnon keskeltä. Ehkäpä jostain vuoristosta? Noh, eiköhän sieltäkin joku oksa löytyis. Eli täytyy siis unohtaa erakoituminen. Mutt ku jotenkin mä oon alkanu pelkään kaikkia ihmisiä niin erakoituminen tuntuis siinä mielessä ihanalta vaihtoeholta. Mä en osaa kertoa mitä mä ihmisissä pelkään...ehkä pelkään kaikkien tavalla tai toisella satuttavaan mua. Tai ehkä mä pelkään olevani liian erillainen tavallisten ihmisten joukkoon. Häpeä pitää mut kaukana muista. Mun mieli muokkaa maailmasta pahan ja saa kauniin näyttämään kamalalta. Tästä:

mun mieli saa muokattua tämän:

Eli vaikka mä kuinka yritän taistella ja nähä elämässä vielä niitä hyviä ja kauniita asioita niin se ei oo todellakaan helppoa. Tuntuu ett se on täysin mahotonta! Musta tuntuu ett oon kadottanu sen hölmöilevän ja jekkuilevan Jaskan johonkin. Mä en enää jaksa hymyillä, en puhua enkä höpötellä. En halua olla reipas enkä mitään muutakaan. En haluais olla ollenkaan. Ilta on kääntymässä vähitellen yöksi ja mua ahistaa suunnattomasti ajatus makuuhuoneesta. MÄ EN HALUA NUKKUA! Oon koittanu miettiä ett mikä mua alkaa aina iltaisin ahistamaan vaikka päivä oliskin ollu hyvä. Mutt mä en tiiä. Kai se tulee jostain menneisyydestä ja siitä, ett kaikkialla muualla on turvallista paitsi kotona, sisällä. Hölmöä, mutt mä tunnen oloni paljon turvallisemmaksi ulkona pimeässä kävelemässä ympäriinsä kuin omassa kotona, omassa sängyssä. Kotona mun täytyy kehitellä ulospääsyreittejä ja löytää kaikkialta piilopaikkoja! On erittäin työlästä pelätä kaikkea omassa kotona. Tiiän ett lääkkeiden avulla saan vaivutettua itteni uneen, mutt se ei kuulosta terveeltä ja normaalilta. Siis se, ett mä tarvin lääkkeitä elämiseen ja olemiseen. Ilman tabletteja mä en pystyis olemaan enkä tekemään mitään. Noh, näillä mennään.

Ai niin, edellisen postauksen jälkeen kun pääsin Maestrolta kotiin, jonne Beijb vielä jäi, niin mun oli pakko jälleen kerran...viiltää. Mun mieli oli täyttä kaaosta ja sisällä roihus tulipalo. Mun oli aivan pakko päästää paha ulos... Tällä kertaa mä oon aika helkutin tyytyväinen itteeni sillä onnistuin löytämään sellaisen paikan kropastani josta viiltoa ei huomaa ellei tiedä mitä etsii. Beijb ei siis tykkää yhtään mun "itseilmaisusta" ja mä taas en halua tuottaa sille pahaa mieltä näyttämällä taas uusia viiltoja. Mä tiiän etten sais tarttua puukkoon, mutt emmä nyt tiiä syytä lopettaakkaan sillä vaikka muuta väitetään, niin se helpottaa hetkeksi ja jossain määrin voin pysyä kasassa. Tai ehkä se on enemmänkin niin, ett ensin oon aivan hajallaan ja viiltämisestä aiheutuva kipu tavallaan kasaa mut kokoon.

Pakko kai lopettaa tältä erää ja mennä ottamaan yölääkeet sekä valmistautuun tulevaa yötä varten. Hyvää yötä, yritetään nukkua <3

What would you say?

En tiiä miks taas vaivaudun kirjottamaan. Eihän mulla tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa. Ei mulla oo mitään kerrottavaa muuta kuin aina vaan syvenevä kuolemanhalu ja loputon väsymys. Mä en jaksa enää. Tuohon lauseeseen sisältyy kaikki mitä tunnen tällä hetkellä. Mä en todellakaan jaksa. Erittäin pienetkin asiat saa mut aivan pois tolaltaan ja luhistun. Pojalla on huomenna vähän erikoisempi koulupäivä ja sinne saa viiä jotain pientä herkkua. Mä sitt kävin äsken kaupassa ja kotona huomasin ett unohin ostaa sieltä jotain pojalle...tuntu ett mun mieli repiää ja kyyneleet alko valuun. Koin jälleen epäonnistuneeni äitinäkin. Äsken sitt Beijb lähti kauppaan... Miks noinkin pieni asia saa mut aivan hajalle? Onko musta tullu niin heikko?

Beijb toi mulle suklaata...nyt itken.

Laitoin aiemmin illalla Oxamin-reseptin uusittavaksi. Musta tuntuu ett mä tuun tarviin niitä. Oonhan mä jonkun aikaa pärjänny ilman tuota tarvittavissa olevaa Oxaminia, mutt nyt alkaa tuntuun ett jatkossa voi olla toisin. Huomenna on yks vapaapäivä ja mulla ei oo hajuakaan mitä aioin tehä. Viisainta olis levätä ja niin kai mä teen. Mutt...mä mietin vaan ett entä jos huomennakin on paha päivä? Ei mun kyllä kannattais etukäteen alkaa panikoimaan tulevaa sillä sehän vaan pahentaa mieltä. Mutt mä pelkään itteeni. Mä pelkään niitä pahoja jotka asuu mun mielen sisällä.

Koko ajan taistelen kyyneleitä vastaan vaikka tiiän ettei niitä voi piätellä. Ne valuu valumistaan. Mä en enää oo vahva ja rohkea. Enkä mä jaksa enää näytellä kaiken olevan hyvin. Mutt siksipä mä en jaksa, enkä voi nähä ketään. Mulla ei oo voimia siihen. Häpeän itteäni. Olen sittenkin yhtä raukka paska mitä mulle jo lapsena hoettiin.

Olisko mun parempi jossain muualla? Voisiko poika olla onnellinen jossain muualla? Entä jos me yritettäis rakentaa uus, ja ihan oma elämä jossain muualla? Siellä ei olis kipeitä muistoja eikä satuttavia pelkoja. Olisko mulla voimia siihen?

Jokaisen lauseen jälkeen pidän pitkän tauon sillä yhäkään en tiiä mitä kirjottaisin. Haluaisin kirjottaa vaan yhden lauseen ja jättää kaiken siihen. Olisinko mä silloin pelkuri? Niin varmaan moni ajattelisi. Enää sillä ei vaan olis mitään väliä. Ehkä se olis rohkeinta mitä olisin koskaan tehny. Ehkä ei.

Huomenna mulla kuuluis olla terapia kuten joka tiistai, mutt terapeutti on lomalla. Aika hauskaa ett terapeutit ja kaikki on lomalla ja sairaina aina just silloin kun niitä eniten tarvis. Harmittaa. Kaikki harmittaa.

Ootko koskaan miettiny ett mitä haluaisit sanoa viimeisenä lauseenas ennen kuolemaasi? Mä mietin sitä aika usein. Tätini mies oli aikoinaan kirjottanu itsemurhaviestiinsä vain ett "työni oon tehny ja velkani maksanu". Taustoja viestin kylmyyteen en tiiä, mutt jotenkin tuo lause on aina kiehtonu mua. Itse kyllä haluaisin sanoa vain "HEIPPA". Mitäpä sitä siinä tilanteessa enää muuta sanomaan.

What is real?

Jälleen yks iltavuoro takana. Oon miettiny asioita taas kerran, tänään lähinnä kaikkea opiskeluihin, töihin ja tulevaisuuteen liittyvää  Pelkään tän kaiken innostuksen ja taistelutahdon olevan pelkkää harhaa, jotain joka häviää aamun valjetessa ja unohtuu kokonaan ennen seuraavaa auringonlaskua. Entä jos tää on vaan joku illuusio jonka oikeanlainen lääkitys on mahollistanu?

Mikä oikiastaan on todellista? Se kai kun kykenee elämään ilman "apukeinoja" ja kaiken tuntee aidosti omassa kehossaan, omassa mielessään ja uskaltaa olla just siinä, vain ja ainoastaan siinä hetkessä, huokaista syvään ja todeta mielessään "mun on hyvä olla".

Tänään oon havahtunu ajatukseen tuen saamisesta ja asia ponnahti esille varmaan tuon opiskelun vuoksi kun mietin ett oisko musta siihen. Tänään oon tajunnu ett oon aina joutunu miettimään noin ja tsempannu ite itteäni jatkamaan. Helvetti kun se varmaan tuntuis hyvältä saada tukea tai luottoa vanhemmalta! Mulle on aiempien opintojen kohalla sanottu jopa niin jyrkästi ett mun kouluun meneminen on pelkkää rahan tuhlausta, etten mä pärjäis ja ettei musta siihen oo. Tänään oon siis miettiny, ett miltä se olis tuntunu jos olis saanu voimaannuttavan olalle taputuksen ja sanat "sä pystyt siihen kyllä" tai "hyvää koulupäivää". Miltä olis tuntunu kasvaa kannustavassa ja välittävässä ilmapiirissä? Ehkä mä silloin olisin edes vähän itsevarmempi enkä nytkin janoais tukea muilta. Mä en haluais jaksaa yksin, en haluais pärjätä yksin, aina näyttää kaikille ja todistaa niiden luulot vääriksi. Se on raastavaa! Ja kai mä siksi haluaisin jättää kaiken taakse ja alottaa jossain kokonaan alusta kaukana pahoista ihmisistä.