Tunnoton maailma.

En oo jaksanu/viitsiny kirjottaa sillä en tiiä oisko ollu mitään kirjotettavaa. Asioita on kyllä tapahtunu, mutt...en tiiä. Oon jotenki turta kaikkeen. Mikään ei tunnu liikuttavan mua enkä todellakaan jaksa innostua mistään. Mä en tunne mitään. Ehkä tää tunnottomuus yrittää suojella mua joltain jotta pysyn kasassa, sillä terapiassa on todella raskas vaihe menossa ja oireilen voimakkaasti joka päiväisessä arjessa. Kaikki asiat on nyt niin iholla etten kestä! On ristiriitaista olla tunnoton ja samaan aikaan tuntea niin paljon ett se vie järjen.

Viimeks eilen mä suistuin raiteilta aivan täysin ja se pelon sekainen raivo joka mun sisällä jylläs oli mieletön! Mun ei todellakaan ollu hyvä olla kotona. Vaikka tiesin, ett istuin omassa olohuoneessani niin jotenkin koin olevani ja eläväni niitä aikoja kun olin...myyty. Kyseinen aika pyörii nykyään paljon mun mielessä ja valitettavasti se myös muokkaa mun käsitystä itestäni ja siitä mitä mä ansaitsen tänä päivänä, kuinka hyvänä mä koen vointini tai kuinka vitun reipas jaksan olla. Asioista pitäis varmaan puhua jotta en kantais kaikkea yksin sisälläni, mutt tuollasesta asiasta puhuminen on vaikeaa koska se maailma jossa elin, on täysin vieras ja tuntematon muille. On todella vaikeaa ja raskasta yrittää selittää kaikkea oleellista jotta tulisin ymmärretyksi.

Kaiken tämän myllerryksen lisäksi mä oon surullinen siitä, ett vaikka jotku on mulle sanonu ett voin heille puhua kaikesta niin siitä huolimatta mä koen olevani täysin yksin. Mä oon todella yksinäinen tässä omassa maailmassani.

Pyörteisiin.

Tänään viimenen aamuvuoro ja sitt alko kauan odotettu kesäloma. Mun piti olla ilonen, hyvällä mielellä ja täynnä ideoita mitä kaikkea lomalla vois tehä. Mutt ei asiat menny niin. Ensin kuvittelin itestäni taas liikoja, yritin unohtaa pelkoni ja häiriköin Beijbeä tekstareilla sen ollessa töissä... Sitt töistä lähtiessä istuessani bussissa mä katselin maisemia. Bussi ajoi sellasen pienen puiston ohi jonka keskellä on lampi sorsineen. Bussi pysähty pysäkille ja mä katselin ikkunasta viereiseen puistoon. Puiston penkillä istu...mun isä. Yksin sorsia katsellen. Kyyneleet alko valumaan. Valuu yhä.

Mä tunne itteni todella pahaksi ihmiseksi. Mä tuotan ihmisille harmia ja pahaa mieltä. Mä en enää kestä olla tällanen joka tahtomattaankin saa joko ihmiset raivostumaan tai surulliseksi. En kestä olla se joka tuottaa ympärilleen pahaa. Tälle kaikelle sodankäymiselle, kamppailulle ja paskalle on tultava jonkinlainen loppu. Helvetin pian. Mä en jumalauta jaksa tätä, ett joudun päivästä toiseen näkemään mitä pahaa oon ihmisille tuottanu ja kuinka paljon kaikilta vaadin. Huomionkipeä paska!! Mulle ei riitä mikään!!!

Ongelma tässä on se etten mä osaa ratkoa ongelmia. Mä en tiiä miten voisin selvitä, miten voisin jatkaa. Mä en tiiä miten voisin hyväksyä itteni! Mä halveksin itteäni, oon halpamaisin saasta mitä maan päälllä voi olla. Tekopyhä paska. Mä oon rangaistukseni ansainnu.

Mä tunnen olevani täysin ulkopuolinen ja kuulumaton kotiini, elämääni, kaikkialle. Kyllä mä tiiän ett mussa on pikkusen jotain hyvääkin, mutt se ei oikeuta mua olemaan tällanen. Mä oon paha, tuhoan ihmisiä. Mun on paha olla sillä satutan kaikkia ja se satuttaa mua itteäni. Tää on siis päättymätön kehä jota mä kierrän...kierrän...vielä...ja vielä...vielä... Paha riehuu mun sisällä. Se roihuaa ja haluaa viiä mut mukanaan pyörteisiinsä.

Mun on pakko lopettaa tää jotenkin. Tää ei oo elämää. Liikaa pelkoa. Liikaa surua. Liikaa luottamuspulaa, yksinäisyyttä ja harhoja. Liikaa kaikkea. Liikaa huonoja muistoja.

Monster inside me.

Musta on tullu hirviö. Persoonani ja rikkoutuneen mieleni osaset on nykyään lähes taukoamatta äänessä ja se tekee mut viimestään nyt hulluksi. Mielen valtaa hiljaisuus ainoastaan ollessani töissä. Terapeutin kans ollaan käyty asiaa läpi ja hänen mukaan se johtuu siitä, ett mun työminä on täysin eri ihminen kuin mun siviiliminä joka on hajonnu palasiksi. Mielenkiintoseksi asian tekee myös se, ett hoitajan kamppeet päällä mä pystyn ajattelemaan terveellä mielellä ja pohtimaan omia oireitani ja ajatuksiani selkeämmin. Oon kirjottanu jossain aiemmassa postauksessakin siitä kuinka töihin mennessä mä tavallaan sammutan itteni ja ripustan itteni naulakkoon roikkumaan. Sitten toisesta naulakosta nostetaan pois ja kytketään päälle joku ilonen ja itsevarma nainen joka on valmis tarttumaan haasteisiin. Töissä mun on siis toisin sanoen hyvä olla sillä sillon saan jossain määrin rauhan iteltäni.

Palaan siis alkuperäiseen aiheeseen; mä siis koen nykyään olevani täysi hirviö oireitteni ja osieni johdosta. Lähes taukoamatta joku moittii ja haukkuu, toinen syyttelee ja muistuttaa kaikesta pahasta, yks itkee pelkoaan, joku rääkyy tuskasta ja kivusta, yks on täysin jäätynyt ja haluaa saada mutkin lamaantumaan ja vielä lisäksi on joku joka kehottaa tarttumaan käteensä ja käskee luottamaan vain häneen. Tämä tyyppi myös uskottelee kaikken haluavan satuttaa mua ja ainoa miten voin olla turvassa on tappaa itteni. Pääni sisällä on siis melkonen kaaos. Siinä seassa mä koitan olla yhteydessä eri osiin ja tulla heijän kans toimeen, mutt ilmeisesti oon vasta niin alussa toipumisessani (mitä vittua se on?!?!) ettei se vielä multa onnistu.

Mä en osaa hallita pään sisäistä kamppailua joten sekamelska näkyy sitten päälle päin mun käyttäytymisessä ja olemisessa. Valitettavasti Beijb saa tästä suurimman osan päälleen ja voin vaan arvata kuinka ymmällään toinen voi olla kun eka oon tyynen rauhallinen ja saatan jopa heittää pientä flirttiä ja hetken kuluttua silmät leimuten käsken toista painumaan vittuun! Mutt...yhtä sekasin mäkin oon enkä todellakaan tiiä miten toimia tai mitä pitäs tehä. Siks enne usein tartuin puukkoon ja painoin terän ihoa vasten jotta sain keskitettyä myrskyn ja tuskan johonkin. Viiltäminen vaientaa kaaoksen. Oon kovasti yrittänyt olla viiltelemättä, joten pitäis löytyy joku toinen keino hallita tunteita. Terapeutti on sanonu, ett koska lapsena en saanu/voinu näyttää tunteitani, niin en oo oppinu säätelemään niitä ja nyt ne vyöryy mun yli. Aivan kuin hyökyaalto.

Terapeutti käski viime tapaamisella ett mun ja Beijben pitäis kunnolla jutella ja rauhassa keksiä yhteiset "pelisäännöt" huonojen hetkien varalle, jotta Beijb pystyis paremmin auttamaan, etenki sillon ku oon käpertyneenä pieneksi lapsiosan vallassa ja en saa sanaa suustani. Tuohan voi sivustakatsojalle olla aika outo tilanne...ainakin viimestään sitten kun nousen käperryksestä ja nauraen huudan ettei mua kohta enää oo olemassa. Siinä vaiheessa en usko mitään mitä mulle sanotaan, en luota kehenkään ja todellakin haluan ottaa iteltäni hengen. Puhuttiin sekä terapeutin ja myös Beijben kans siitä ett jostain syystä mun on melkeimpä mahoton puhua Beijbelle joistain asioista. Sanata ei vaan tuu ulos mun suusta! Mä saatan parikin tuntia istua hiljaa sohvan kulmassa ja koittaa avata suuni ja sanoa esim. mun on paha olla. Aika usein se onki sitt ainoa mitä saan sanottua. Mieli on täynnä kaikkea, mutt ulos en saa tulemaan mitään. Tuijotan vaan alaspäin ja kohauttelen olkia. Nyt mä oon sitt aamun miettiny, ett tekisin oman postauksen niistä asioista joita en saa sanottua. Tekisin postauksen jossa sanotan pelkoni ja kaiken sen mitä ei tuu ulos suusta. Sanottaisin omat sekä osieni toiveet siitä miten ne haluaa tulla autetuksi tai huomatuksi. Se vois selkiyttää asioita mulle itelleni, mutt myös Beijbelle jos se vaik sattuis sen lukemaan. Ehkä se vois rauhottaa myös osiani siinä ett ne tulis kuulluksi.

Tällasia ajatuksia tälle aamua. Todennäköisesti palaan sivuille myöhemmin tänään.

Pahantekijän sanansaattaja.

Tänään oli jälleen terapia parin viikon tauon jälkeen. Asiaa olis ollu todella paljon eikä aika tuntunu riittävän vaikka toisaalta taas sekin aika sai vedettyä mut loppuun. Pääasiassa puhuttiin pojan kasvamisesta, vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä ja niistä pelon ja ahistuksen tunteista joita se mussa herättää. Terapeutti oli ymmärtäväinen ja sano, ett olis suorastaan ihme jos menneisyys ei näkyis mitenkään mun vanhemmuudessa ja arjessa. Mun mieli on kuulemma ajettu nurkkaan erittäin varhaisessa kasvunvaiheessa eikä sillä oo ollu muuta keinoa selvitä kuin suojella itteänsä katoamalla harhamaailmaan ja antaa mielen jakautua eri osiksi jotka tulevat esiin sitten kun kutakin "hahmoa" tarvitaan. Mielen rikkoutuminen ei oo mun kohalla loppunu kokonaan missään vaiheessa vaan asioiden selvittämättömyys ja vaikeneminen on ylläpitäny traumatisoitumista ja vahvistanu oireita sekä tuonu lisäongelmia kuten mm. syömishäiriö.

Kerroin kuinka pelkäsin olevani samanlainen kuin oma äitini on ollu. Samaa asiaa itkin yhtenä päivänä kotonakin ja Beijb pyys mua sanomaan asiat joista johten olisin kuten äitini. En osannu kertoa. Olin kuitenkin täysin varma kasvattaneeni pojasta täysin kieroutuneen ja hauraan lapsen josta on kasvamassa yksinäinen ja yhtä kivulias nuori mitä ite olin. Vaikka Beijb suomensi mulle asioita ja terapeutti kerto tänään oman näkemyksensä niin mun mieli on voitolla. On kamalaa huomata kuinka voimakas tuo sairas ja rikkoutunu mieli on koska muiden puheita on lähes mahoton uskoa tai edes ottaa vakavissaan. Tänään terapiassa istuin hiljaa ja vaan hymyilin kuunnellen terapeutin juttuja mun äitiydestä. Terapeutti sano tietävänsä kuinka jotku osat todennäköisesti ovat eri mieltä ja just silläkin hetkellä käskevät terapeuttia pitämään turpansa kii ja pitämään huolen omista asioistaan. Nauroin. Ja mun sisällä Charlie nauro myös huutaen "kato, sehän on viisas nainen!"  Kerroin kuinka kaaos mieleni sisällä estää mua ajattelemasta toisin, uskomasta ketään ja luottamasta kehenkään. Terapeutti kerto "pahantekijän sanansaattajasta". Tämä mielen osa on tallentanut itteensä kaiken pahat sanat, teot ja muistot. Se tekee kaikkensa pitääkseen kaiken kaukana musta ja suojellakseen mua lisältä pahalta. Se muistuttelee mua kaikesta pahasta, uskottelee mun epäonnistuvan, pilaavan kaiken, olevan paha jne. jotta en yrittäisi, eläisi ja tulisi satutetuksi, enemmän rikotuksi. Pitämällä mun sairaana se saa pidettyä mun turvassa. Sekavaa, mutt noin se on. Terapeutti käski mua olemaan ymmärtäväisempi tuota mielen osaa kohtaan ja käymään vuoropuhelua sen kans, kertomaan etten tarvi suojelua enää. Helpommin sanottu ku tehty. Sanoin terapeutille, ett sen pois ajaminenhan tarkottais sitä, ett mun täytyis oppia luottamaan ja siihen mä en pysty. Sen aika ei oo kuulemma vielä. Musta tuntuu ettei se tuu koskaan.

Puhuttiin taas kerran mun sairastamisesta ja siitä kuinka se on mulle niin vaikiaa. Kun tunsin tulevani kipeeksi niin varauduin siihen imuroimalla, pyykkäämällä ja tiskaamalla klo 22:00 jotta voisin levätä sitten kipeenä! Siis helvetti vie...muistakaa ny kaikki ennakoida tulevat mahataudit ja muut migreenit!! Yhtenä päivänä makoilin makuuhuoneessa ja sälekaihtimet oli vielä kiinni pojan tullessa kotiin. Kello oli 12:00. Välittömästi mä pomppasin sängystä ylös ja riensin avaamaan verhoja jotta pojan ei tarvis tulla pimeeseen kotiin ja ettei se vaan luulis äitin makaavan laiskuuttaan. Siinä hetkessä olin vajonnut omaan lapsuuteeni ja niihin hetkiin miltä tuntui tulla kotiin jossa haisi vanha viina, grilliruoka, tupakka ja suoraan sanottuna paska ja hiki. Verhot oli visusti ikkunoiden eessä ja muutenkin oli tunkkaista. Kuorsaus kaiku eteiseen saakka. Tajuan nyt ett tilanne on nyt aivan eri, mähän olin kipee eikä meijän koti oo mikään juoppokämppä. Mut arjen tilanteet tulee eteen niin nopiasti etten mä vielä osaa pysäyttää takaumien päälletulemista. Tuleekohan senkään aika koskaan...

One step...two step...

Mulla on enää yks päämäärä. Sitä kohti mä menen askel askeleelta. Se vetää mua puoleensa ja kaikki väsyneet ja loukatut mieleni osaset työntää mua sinne. Musta ei oo vastustaan sitä. Musta tuntuu ett hukun kyyneliini ja paha olo tukehuttaa mut. Mä haukon henkeä ja yritän kurkottaa johonkin parempaan, johonkin turvalliseen, mutt mun ote lipeää joka kerralla. Lopulta oon liian väsyny enää edes kohottamaan kättäni ja mä uppoan syvälle mustaan ikuisuuteen.

Eilen illalla kaikki taas mureni...ja lopulta mun oli pakko viiltää jotta ei olis huivia kaulani ympärille sitonu. Viilsin nilkkaan jotta voisin maksimoida viillon tuottaman olon. Nyt saan joka askeleella tuntea rangaistukseni. Mä oon paha, hirviö. Enkä mä muuksi muutu. Haluaisin villtää nytkin, viiltää niin syvältä ett se antas mut hetkeksi unohtamaan kaiken raastavan tuskan mun sisällä. Kyllä mä tiiän ettei se loputtomiin auta, mutt ei mulla muutakaan ole. Ei mulla oo muita keinoa selvitä. Ei mulla taija olla niitä keinoja ollenkaan.

Mua pelottaa niin kovasti.

Oon niin väsynyt.

Don't wait too long.

En tiiä miks vaivaudun kirjottamaan. Oon niin vihanen koko maailmalle etten pysty ajattelemaan asioiden muuttuvan paremmaksi, ei sellasta jumalauta ees ole olemassa!! Mä oon hukannu itteni enkä mä tiiä kuka oon ilman sairauttani. Ehkä ongelma on just siinä etten mä usko olevani enää yhtään kukaan tai mikään ilman oireitani ja traumojani. Mä oon ollu naurettava ja oon varmasti ollu tosi hauskaa viihdykettä mun räpiköintiä seuranneille.

Oon tajunnu olevani yksinäisempi mitä oon kuvitellu. Mä oon täysin yksin. Ja yksin mä en selviä. Yks ilta mietin, ett jos mä katoaisin niin vanhempani, siskoni (tai kukaan muukaan)ei tietöis ees ettiä mua koska eivät tietäis mun olevan hukassa. Ensin tieto siitä huvitti ja sain mieletöntä mielihyvää siitä ajatuksesta ett mä todella voin kadota, piiloutua maan ääriin tai tappaa itteni ilman ett ne tietäis asiasta. Eilen illalla sanoin ajatteluistani Beijbellekin, mutt ei sillä ollu oikeen mitään sanottavaa. Sitt aloin miettiin ääneen, ett entä jos mä katoaisin, niin etsittäiskö mua oikiasti vaan ajateltasko musta vaan ett "no se ny on taas joku huomionhakunen hullu, vilkuillaan samalla jos sitä sattus jossain näkymään". Beijb sano, ett viimestään siinä vaiheessa kun esim. poliisit sais tietää mun olevan mielenterveysongelmainen ja itsetuhoinen niin etsinnät tehostuis ja nopeutuis. Tuo sana mielenterveysongelmainen kaikuu yhä mun korvissa. Ei mulla oo ongelmia mielenterveyden kans vaan elämän kans! En mä halua olla mikään ongelmainen!! Sen jälkeen oltiin hiljaa ja mä vaivuin omiin ajatuksiini. Sitt käperryin sohvan kulmaan ja vasta sitten joku sai mut kunnolla huomaamaan kuinka yksin mä oon... Musta tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua, kukaan ei tarvi mua eikä todellakaan kaipaa mua jos katoan. Se ajatus oli kamala...sitä kuitenkin viimeseen asti toivoo jonkun välittävän. Siinä mä istuin sohvan laidalla lattiaa tuijotellen ja sormiani väännellen ahistuneena. Kyyneleet alko valuun mutt annoin niiden olla. Beijb oli sohvan toisessa päässä ja katto Leijonasydän-leffaa telkkarista. Mä istuin ja itkin... Samaan aikaan ku olin nousemassa ottamaan yölääkkeet Beijb sano, ett se kyllä kuuntelee jos haluaisin jutella. Sanoin jotain mitä en enää muista, mutt ei se mitään kaunista ollu. miten helvetti mä enää uskaltaisin sille puhua kun tiiän sen vatvovan aivan kaiken kaverinsa kans eikä se helvetti oo vielkään pyytäny multa anteeks blogini paljastamista muuta kuin tekstarilla!! Olin niin surullinen ja vihainen elämästäni. Mä oon niin raivoissani kaikesta!!!! Menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven kii. Sen yön nukuin yksin.

 Ennen tuota mielen romahdusta mä olin ollu aamuvuoron töissä ja sitt käyny lenkillä sekä vetäny kahvakuulatreenin. Ruokailut on pari päivää menny terveellisesti ja iltapalaksi tein täysjyvänuudelia, tonnikalaa, kasviksia ja raejuustoa. Ja join maitoa. Sitt se taas tuli...pahoinvointi ja oksennuspakko. Yritin sinnitellä ja taistella vastaan, mutt kuvotuksen kasvaessa annoin periksi ja menin oksentamaan. Sydän hakkas mielettömästi. Taas mä sitt mietin, ett oliko mun mieli jo "siinä tilassa" ett ymmärsi mun voivan huonosti ja taas tunsin vihan/pettymyksen/surun pahoinvointina ja haluna oksentaa. En tiiä...

Tänään oli taas yks ainoa vapaapäivä ja sen vietin keittiössä laittaessa tiskejä, tehden ruokaa, pesten pyykkiä jne. Autoin myös Beijbeä työhakemuksen kanssa. Ja nyt ne on pojan treeneissä. Mä oon tutulla paikallani sohvan kulmassa. Mun piti tehä tänä päivänä jotain mukavaa, mutt kohta se on jo ohi. Huomenna taas uus vitun ihana päivä täynnä mitä mahtavampia kokemuksia!! Jossain mä oon onnistunutki, sillä en oo viiltäny. Houkutus on kyllä suuri.

Olen, mutta en elä.

Oon yhä polviani myöten suossa. Tästäkään ei siis oo tulossa positiivinen postaus. Aika harvoin niitä on viime aikoina tainnu olla. :/  Mä oon kyllä yrittäny, ja niin perkeleesti olenkin! Haluan kuitenkin muistuttaa joka ikisen hengenvedon sattuvan aivan kuin suolaa kaadettaisiin haavoihin. Iltaisin en missään nimessä haluais mennä nukkumaan sillä en kestä ajatusta uudesta päivästä. Mä en onnistu enää huijaamaan itteäni ja musta tuntuu, ett aivan kuin mä vaan kulutan aikaa. Mä olen, mutt en elä. En pysty elämään. Mä niin haluaisin tietää mistä itsetuhoiset pimeydessä kulkijat saa kerättyä voimia ja joskus jopa kasattua toivoa sen verran ,ett pääsevät kiinni elämään. Mikä voisi olla niin voimauttava ajatus joka kantaa seuraavaan päivään?

Ja kyllä, mä tiiän ett joku siellä taas miettii ett onhan mulla poika. Eli kyllä, niin mulla on. Mutt mä en koe tässäkään asiassa olevani mitenkään korvaamaton tai edes kelvollinen äiti. Mä näen elämän tällä hetkellä niin mustana etten mä pysty tuntemaan itteäni kohtaan minkäänlaista myötätuntoa. Mä olen mielisairas viiltelijä, epäluuloinen traumalesbo. Kyllä mä haluaisin nähdä elämän kauneuden ja tuntea sisälläni ilon ja onnellisuuden, mutt niiden aika on menny. Mä en osaa sitä enää. Tätä epätoivoa on vaikia kuvata niin voimakkaasti kuin miten mä sitä tunnen! Tää syö mut elävältä!

En muista päivää milloin en olis vuodattanu kyyneliä enkä usko sellasen päivän enää koittavankaan. Musta ei saa irti enää mitään. Mä hengitän, itken ja olen. Mutt mä en elä.

Oon sanaton vaikka olis niin paljon sanottavaa. Tyydyn vain huokaamaan syvään ja antaa kaiken olla. Otan yölääkkeet ja jään odottamaan seuraavaa kiduttavaa aamua. Toivon, ett ne loppuu pian.