Liikaa kaikkea, vähän aikaa.

Viikon ainoa vapaapäivä oli tänään ja en oo tehny mitään. En tiiä mitä mussa on tapahtunu, mutt tänään musta on tuntunu aivan ku mut olis sammutettu. Niin väsyny ja lopussa mä oon. Aamukahvia juodessa ja kuunnellessani poikaa ja hänen kaveriaan (joka oli meillä yökylässä) syömässä aamupalaa mä tunsin itteni hetken iloiseksi, sillä heijän höpöttely ja päivän suunnitelmat oli jotenkin piristävää. Samalla mä halusin ajatella poikani pystyvän elää hyvää ja onnellista lapsuutta vaikka mä olenkin sairas ja usein liian väsynyt mihinkään. Oon toistuvasti syyllistäny itteäni sairastumisesta sillä ajattelin ja pelkäsin sen vievän pojalta lapsuuden pois. Pojat suunnitteli yhteistä päivää ja tyytyväisenä mä jatkoin kahvin juontia. Annoin itelleni aikaa olla.

Ensin päivästä tuntu tulevan hyvä ja ehkä saisin käytyä lenkillä tai jotenkin nautittua vapaapäivästä. Sitten kaikki alko vähitellen muuttumaan...Musta tuntu etten mä kunnolla herää päivään vaan oon puolinukuksissa ja silmät on unesta kipeät ja kurkkua karvasteli. Beijbkin kysy ett onko mulla paha olo sillä olin kipeän näkönen. Siltä musta tuntui, ihan ku olisin kipeäksi tulossa. Laitoin kuumemittarin kainaloon ja mittari nousi vain 37 asteeseen. Siitä huolimatta mun keho oli väsyny, totaalisesti. Mä halusin vaan maata paikoillaan ja sulkea silmät, en mitään muuta. Maatessani mä tunsin kuinka hengitin ja kuinka sydämeni löi. Mutt muuten mun kroppa oli sammunu, se ei jaksanu mitään muuta. En siis oo tehny tänään mitään muuta...paitsi...itkeny ja raivonnu. Musta on tuntunu ett haluaisin jutella (jälleen kerran) Beijben kans riidasta joka on jääny selvittämättä ja selvästi painaa mun mieltä. Mä m yös haluaisin puhua jollekkin, purkaa ahistuksen sisältäni ja tiiän ett Beijb haluais mun puhuvan, mutt...mä en voi. Se tuntuu vielä niin vaikialta sillä mä heti ajattelen Beijben laukkaavan kertomaan kaiken tälle kaverilleen ja kukaan ei kuitenkaan vaivaudu puhumaan mulle tai mun kans yhtään mitään. Yks ilta Beijb kysy ett mitä mun mielessä liikkuu ja sain sanottua vaan "ett miten mun oikeen pitäs olla...tai miten voisin olla". Se keskustelu loppu siihen. Tänään sitt sanoin ahistukseni keskeltä Beijbelle ennen ku sen piti lähtä omiin menoihinsa, ett meijjän pitäis jutella ihan rauhassa ajan kans" ja se ilmeisesti ymmärsi asian väärin, sillä tokas ett "miks en oo aiemmin sanonu mitään?" Eipä siihen sitt muuta tarvittu kun mä kyyneleet valuen meuhkasin kuinka tarkotin, ett pitäs jutella SITTEN KUN ON AIKAA, EI NYT HETI, ja ett kuinka oon yrittäny opetella puhumaan mutt toivosin sen tulevan välillä vähän vastaanki. Samaan syssyyn huusin kuinka väsyny mä oon ja etten jaksa enää päivääkään, en yhtäkään, en en en! Huusin kuinka yksin mä oon ja kuinka musta tuntuu ett tukehun ja ett aika loppuu kesken. Beijb kysy ihmeissään ett mikä aika loppuu johon mä vastasin ett..."mun". Sitt Beijb käski mua laittaan vaatteet päälle ja hyppään autoon sillä me lähettäs päivystykseen. Taisin käskeä sen painua vittuun ja menin makkariin jossa purskahin itkuun.

Nyt oon kotona yksin ja mietin miten olla...tai mitä tehä itteni kans. Mä tajuan voimieni loppuvan ja tarvitsevani lepoa, mutt se tuntuu ylitsepääsemättömältä alkaa soitteleen lääkäreille ja pyytää saikkua ja sitt pitäis soittaa pomollekkin ja taas selitellä...en jaksa. Mitä se toisaalta mitään muuttais vaikka kotona olisin sillä mä vaan tuijottasin tyhjyyteen ja olisin väsyny.

Oon tänään myös oksentanu. Aamupalaksi söin täysjyvämysliä johon olin lisänny Goji-marjoja ja Chia-siemeniä. Ne pidin sisällä. Mutt myöhemmin päivällä kun jäin hetkeksi yksin mä söin lounaaksi täysjyvämakaroonilaatikkoa...ja kaks siivua ruisleipää. Oksensin. Siksi kai mä pystyin ne syömään koska tiesin ettei mitään estessä oksentamiselle olis koska olin yksin eikä oksentamista pitäis koittaa peitellä. Vaikka mä kyllä aikoinani oppiin aika loistavaksi oksentajaksi. Ei tuollasesta asiasta sais kyllä olla ylpiä...

Tällasta siis tänään...

Kun kaikki on vierasta ja vaarallista.

Yö meni erittäin huonosti hereillä olon ja painajaisten välillä. En pystyny rauhottuun nukkumaan vaan mieli oli aivan sekasin ja hajalla. Yöllä oon säpsähelly hereille vähän väliä ja oon ollu peloissani ja vaati paljon aikaa saaha itteni tajuamaan olevani omassa kotona ja ettei nyt ole menneillään mitään uhkaavaa. Mä inhoon tuota sekavaa olotilaa kun ei kykene ymmärtämään juuri mitään! Aamulla olin sitt mieli kireänä jo valmiiksi. Yritin puhua Beijben kans syyllisyydestä ja kaikesta mikä tällä hetkellä ahistaa mua, mutt tuntuu etten mä osaa ilmaista itteäni ja ajatuksiani niin ett mut pystyis ymmärtään. Kaikki pahat tunteet on niin syvällä mussa, juurtuneena muhun kiinni ettei niistä pääse eroon noin vaan. Syyllisyys raastaa ja repii mua ja saa mut vihaamaan itteäni entistä enemmän jos se vaan on mahollista. Syyllisyys ja viha on tunteina niin armottoman voimakkaita etten mä osaa tulla toimeen niiden kans. Mä en osaa! Ja just ne tunteet saa mut tuhoamaan itteäni ja toivomaan kuolemaa. Ehkä se kertoo jotain niiden tunteiden voimakkuudesta.

Kävin mä tänään Laatikaisella sillä oltiin aiemmin sovittu, ett jatketaan joulusysteemeiden tekoa. Laatikaisen näkeminen on aina jotenkin...hmm...ei sitä voi ees selittää. Mutt siellä käyminen tuntuu aina yhtä hyvälle. 

Hävettää myöntää, ett loppuhaastattelussa sen naisen tekemä yks kysymys pysäytti mut ja rehellisesti vastatessani sanoisin "kyllä, aina". Mutt en vastannu ihan niin. Kysymys oli " Jos mietit kulunutta viikkoa niin ootko tuntenu itses avuttomaksi ja haluaisit vain tulla hoivatuksi?" Sitä mä toivoisin niin kovasti, koko sydämestäni. Mä oon oppinu aina piilottamaan kaikki tuollainen jossa osottaisin heikkoutta, väsymystä tai avuttomuutta. Nyt siis tuollasetkin tunteet on heränny mussa, mutt ne mun täytyy kätkeä...aivan kuten oon lapsesta saakka oppinu. Kaiken tuollaisten asioiden ja tunteiden myöntäminen tekis musta haavoittuvaisen ja paljaan ja mä pelkään kaikkien käyttävän sitä heti hyödyksi. Mä pelkään millon tulee se viimeinen pisara ja kaikki sortuu. Jos joku mut tuhoaa niin se on mä ite, ei kukaan muu. Kukaan ei saa satuttaa mua enää ikinä. Eli kyllä, mä pelkään kaikkia.

Mä tiiän tän kaiken kuulostavan erittäin sekavalta ja sitä tää onkin. Mä oon ku eksyny pieni lapsi ihmisjoukon keskellä joka epätoivoisesti yrittää ettiä jotain... Emmä enää tiiä mitä tehä itteni kans.

Kun toisella loppuu keinot...

Eilis ilta meni itkiessä. Tein iltavuorosta tultuani iltapalaa ja yhtäkkiä joku sai mut ihan pois tolaltaan. Nälkä meni ohi ja vaan istuin pöydän ääressä sormiani tuijotellen. Beijb istu mua vastapäätä ja halus kuulla mikä mulla on. En aluksi osannu kertoa, mutt vähitellen sanoja alko tulemaan suusta ulos kun Beijb vaan istu ja odotti. Kerroin (jälleen kerran) etten jaksa. Kerroin kuinka vituttaa ja harmittaa kun en voi käyä Maestron luona tekemässä kädessä olevaa tatuointia loppuun sillä en enää usko sen sanomaan. Tatuoinnin loppuun vieminen tuntuis ittensä huijaamiselta. Kysehän on siis siitä tatuoinnista jossa on puolipiste sekä lintuparvi jotka lentää viiltoarpieni vieressä. Sen piti olla muistutuksena vaikeuksien voittamisesta, taistelusta masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan sekä merkki mielen vapaudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tatuointiin pitäis lisätä vähän väriä, mutt mä en vaan voi "pettää itteäni". Kuulostaa varmaan ihan tyhmältä. :/  Selitin Beijbelle kaiken tuon ja sitt puhuttiin mun itsetuhoisuudesta. Se sano, ett sen keinot alkaa loppumaan ja ettei se ala kattomaan vierestä ku mä tapan itteni ja ettei se oo yhtään normaalia miettiä itsemurhaa joka päivä. Kyllä mä sen ymmärrän ett masentuneen ihmisen kanssa eläminen on helvetin raskasta ja todellakin keinot selvitä voi olla tosi vähissä sillä niinhän mulla on itelläkin itteni kans. Mä en vaan tiiä mitä tehä, miten olla ja mihin uskoa. Jos mä vaikka päättäisinkin jatkaa kamppailua niin tiiän tulevaisuuden olevan melkosta sotaa ja myrskyä...enkä mä jaksa sellasta. Kuiskasin itkun seasta ett mun kai olis parempi olla yksin jossain kaukana. Mä tunnen itteni nyt niin haavoittuvaiseksi ja heikoksi etten mä uskalla elää.

Kerroin kuinka mä olin kuvitellu saavani sairastaa ja toipua rauhassa kun alotin terapian ja ett kaikki viime aikaset tapahtumat näytti mulle ett oppimani asiat oli tosia; siis etten mä oo paskankaan arvoinen ja ett mua saa kohdella ihan miten vaan. Ehkä joskus myöhemmin olisin kestänyt tän kaiken, mutt en nyt. Kun romahdin totaalisesti pari vuotta sitten mä luulin ja uskoin, ett kunhan mä sen yhden ainoan kerran jaksaisin nostaa itteni kuopasta ylös niin kaikki lähtis siitä vähitellen parempaan suuntaan. Mä todella luulin niin! Mä kuvittelin ettei mun koskaan enää tarvis kokea tätä tuskaa uudelleen ja kamppailla tuota julmetun vahvaa kuolemanhalua vastaan! Helvetti mä olin väärässä ja nyt mieli haukkuu ja moittii mua siitä. Siksikin mun on erittäin vaikea antaa itelleni lupa jatkaa kamppailua sillä mieli muituttelee koko ajan kuinka tulisin taas saamaan kuraa niskaan ja ettei mikään tulis koskaan olemaan hyvin vaan muhun tulee sattumaan aina vaan enemmän mitä edellisellä kerralla. Tää on siis melkosta tasapainoilua.

Tulin just iltavuorosta ja huomenna olis aamuvuoro. Tuntuu hölmöltä ett mä yhä jaksan käydä töissä vaikka voimia oman elämän pyörittämiseen ei oo. En mä kyllä ymmärrä itsekkään, ett miten mä jaksan. Mutt ehkä mun työminä on niin erillään tästä kaikesta, en tiiä. Nyt kuitenki koitan saaha itteni sänkyyn. Kauniita unia.