Tunnoton maailma.

En oo jaksanu/viitsiny kirjottaa sillä en tiiä oisko ollu mitään kirjotettavaa. Asioita on kyllä tapahtunu, mutt...en tiiä. Oon jotenki turta kaikkeen. Mikään ei tunnu liikuttavan mua enkä todellakaan jaksa innostua mistään. Mä en tunne mitään. Ehkä tää tunnottomuus yrittää suojella mua joltain jotta pysyn kasassa, sillä terapiassa on todella raskas vaihe menossa ja oireilen voimakkaasti joka päiväisessä arjessa. Kaikki asiat on nyt niin iholla etten kestä! On ristiriitaista olla tunnoton ja samaan aikaan tuntea niin paljon ett se vie järjen.

Viimeks eilen mä suistuin raiteilta aivan täysin ja se pelon sekainen raivo joka mun sisällä jylläs oli mieletön! Mun ei todellakaan ollu hyvä olla kotona. Vaikka tiesin, ett istuin omassa olohuoneessani niin jotenkin koin olevani ja eläväni niitä aikoja kun olin...myyty. Kyseinen aika pyörii nykyään paljon mun mielessä ja valitettavasti se myös muokkaa mun käsitystä itestäni ja siitä mitä mä ansaitsen tänä päivänä, kuinka hyvänä mä koen vointini tai kuinka vitun reipas jaksan olla. Asioista pitäis varmaan puhua jotta en kantais kaikkea yksin sisälläni, mutt tuollasesta asiasta puhuminen on vaikeaa koska se maailma jossa elin, on täysin vieras ja tuntematon muille. On todella vaikeaa ja raskasta yrittää selittää kaikkea oleellista jotta tulisin ymmärretyksi.

Kaiken tämän myllerryksen lisäksi mä oon surullinen siitä, ett vaikka jotku on mulle sanonu ett voin heille puhua kaikesta niin siitä huolimatta mä koen olevani täysin yksin. Mä oon todella yksinäinen tässä omassa maailmassani.

Kuka on Sanni?

Viime postauksen jälkeen on tapahtunu paljon, mutt voimia ja aikaa kuulumisten päivittämiseen ei oo ollu. Kirjotan päivien tapahtumia ens kerralla ja nyt haluan pikkusen vielä palata edellisen postauksen tunnelmiin.

Mä en osaa kertoa mikä sai mut niin pimeälle puolelle ett tilanne meni niin pahaksi, mutt muistan selvästi sen vihan ja inhon itseäni kohtaan ja sen epätoivon joka söi mun sydäntä pala palalta. Kuolemanhalu oli mielettömän voimakas! Mä pakkasin laukkuuni ns. hirttohuivin, joka on yks lempparihuiveistani. Huivi on iso ja pitkä, oikein ihanteellinen tarkoituksiini. Beijb yritti saaha mua jutteleen asioista, mutt en pystyny. Koin ettei mulla ollu enää mitään sanottavaa eikä mitään ollu enää tehtävissä. Laukku pakattuna lähin ulos ja päätin kuluttaa aikaa siihen ett enimmät ihmiset olis sisällä ja hämäryys antais oman suojansa. Kävelin ympäriinsä ja välillä pysähdyin istuskelemaan jos sattui sopiva paikka tulemaan eteen. Mun mieli ei ollu enää vihainen enkä tuntenu raivoa. Enemmänkin olin helpottunu vaikkakin uskomattoman väsyny.        

Istuessani läheisellä rannalla mä huomasin ettei mulla oo laukussa mitään henkkareita tai edes lompakkoa. Mutt laukusta löysin paperia ja kynän joten kirjotin yhteen paperiin nimeni ja henkilötunnuksen. Päätin olla sen verran reilu ettei kenenkään tarvis alkaa arvuuttelemaan mun henkilöllisyyttä myöhemmin. En oo ilmottanu ketään lähiomaisekseni ja vanhemmille oon kieltäny kertomasta terveydentilaani koskevia asioita. Mietin sitt ett oisko mun pitäny kirjottaa jonkun nimi ja numero kenelle mun löytymisestä ilmotettais, mutt en tehny niin. Olin niin väsyny kaikkeen etten jaksanu päättää kenelle arpaonni osuis. 

Mua on jääny vaivaan kyseiseltä illalta yks asia. Aurinko oli alkanu hiljalleen jo laskeutua ja kävelin sellasta "rantatietä" pitkin. Olin pysähtyny hetkeksi katteleen järvelle päin kun havahduin siihen, ett mun viereen oli tullu sellanen pieni koira jollasia mä sanon Cesar-koiriksi erään telkkarimainoksen mukaan.

Koiran nimi oli Sanni. Rapsuttelin koiraa ja juttelin jotain omiani kunnes Sannin emäntä juoksi meijän luo. Nainen toru koiraa karkaamisesta liian kauas ja samalla ihmetteli mulle ett mikä koiraan oli menny sillä se ei juurikaan välitä vieraista ihmisistä eikä ainakaan karkaa niiden luo vaikka olisikin vapaana. Naureskelin koiralle ja rapsuttelin sitä ja sitt se päätti istua mun jalalle ja jäähä siihen. Nainen jatko kauhisteluaan ja oli ihan ymmällään mikä koiraan oli menny. Koira katteli vuoroin emäntäänsä ja vuoroin tapitti mua nappisilmillään. Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutt mulle tuli koiran katseesta jotenkin kumma tunne..ihan ku se olis tietäny millä asioilla olin liikkeellä ja halus kertoa mulle jotain. Viimein nainen sai houkuteltua Sannin mukaansa ja jäin yksin mieli entistä enemmän sekasin. Joku siinä koirassa...

Usean tunnin kävelyn jälkeen palasin kotiin. Olin täysin loppu... juteltiin Beijben kans jotain mun tilanteesta, mutt en kamalasti muista mitä. Jossain vaiheessa olin saanu itteni nukkumaan. Aamulla herätessä silmät oli itkusta turvoksissa ja mieli rikki. Olin epäuskoinen ett olin selvinny edellisestä illasta. Olin täysin sekaisin kaikesta enkä todellakaan tienny mistä saaha voimia mennä tuleva päivä läpi.

Mutt tässä yhä oon ja ihmettelen sitä itsekkin. Kunhan vaan aikaa on niin palaan kertomaan menneistä päivistä lisää.

Erillainen. Vääränlainen.

Oon pari kertaa alkanut kirjottamaan, mutt ei onnistunu. Nytkin oon tuijottanu tyhjää ruutua ja miettiny jaksanko kirjottaa. Asiaa olisi, mutt voimia ei. Musta kuitenki tuntuu ett pakko saaha ees vähän purettua tätä vyyhtiä jotta se ei pääse kasvamaan liian ja sitten kynnys kirjottamiseen kasvaa entisestään.

Eilen oli terapia ja käytiin edellisen kerran asioita läpi ja sen herättämiä reaktioita ja ajatuksia. Eilinen oli myös viimenen terapia ennen kesätaukoa. Nyt siis edessä 5 viikkoa ilman terapiaa. Odotan sekä innolla että suurella pelolla. Saan hetken olla rauhassa asioiden vatvomiselta, mutt entä sitt ku en pääse purkamaan paskaa ja pahaa oloa mihinkään? Entä ku en pysty näkemään itteäni vahvana vaan oon osieni vietävissä ja annan niiden tuhota mut? Entä ku tarvisin voimien latautumista ja paikkaa jossa tuun täysin ymmärretyksi ja tunnen itteni normaaliksi? Terapiassa mä en antanu näkyä noita ajatuksia vaan esitin reipasta. En halunnu sen luulevan mun olevan jotenki "onneton luuseri".

Parina viime kertana ollaan terapiassa käyty läpi mun hylätyksi tulemisen pelkoa. Oon puhunu  paljon lapsuudessa tapahtuneista mitätöinneistä, täysin huomiotta jättämisestä. Terapiassa siinä ääneen puhuessa mä yhtäkkiä tajusin kuinka mut on kasvatettu olemaan hiljaa ja näkymätön. Mulle on sanottu usein olevani vääränlainen ja siitä johtuen en saanut jotain kuten sisko sai. Mä olin pyöreämpi, rumempi, hankalampi. Eikä mikään ollu mua varten. Ja jopa koulurepusta sain tuntea huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan kuunnellessani moitteina vääränlaisuudestani mun itsetunto hajos sirpaleiksi ja nykyään en anna itelleni minkäänlaista ihmisarvoa. Muistan kuinka lapsena olin valmis tekemään ihan mitä vaan jotta olisin tullut huomatuksi, rakastetuksi! Mutt ei mua ollu niille olemassa. Ja sen tajuaminen sattuu! Mä mietin ja mietin, ett mikä mussa oli niin erillaista ettei muhun voitu "tuhlata" aikaa, rahaa tai rakkautta, jotain edes? Mä reppana jopa opettelin 9-vuotiaana käärimään äitille baarisätkät jotta saisin kuulla kehuja, ja jumalauta mä tunsin itteni hyväksi tytöksi kun äiti mua kännikavereilleen kehu. Krapulapäivänä mua ei enää taas ollutkaan. Ensin mut lapsena mitätöidään, sitten rikotaan...ja lopuksi myydään.

Pahoittelen sekavaa tekstiä, tää kaikki on sekasin mun päässä ja tälläkin hetkellä  mua ahistaa aivan  mielettömästi. Tekee mieli viiltää sillä musta tuntuu sen olevan ainoa keino jolla voin vihaa jotenki edes hallita. Mä oon niin hukassa! En tiiä yhtään kuka oon enkä uskalla luottaa kehenkään niin paljoa jotta pyytäisin apua!

Mä oon tajunnu, ett mutt on kasvatettu viihdyttämään, hoitamaan, huolehtimaan muista...keinolla millä hyvänsä. Mulla ei oo mitään väliä. Ei niin kauaa kunnes muut taas tarvii jotain.

Ei jokaisesta joutsenta tule.

Mä en kestä nähä itteeni. En halua nähä itteäni peilistä, enkä todellakaan valokuvista. Mä oon helvetin vastenmielinen! En tiiä mikä tän aiheuttaa näin voimakkaana just nyt, mutt jonkun aikaa musta on tuntunu ulkoisesti(kin) tosi pahalta. Mulle on jo pidemmän aikaa huomautettu ett facebookkiin vois päivitellä naamakuvia, mutt en mä voi... En vaan kestä sitä miltä näytän. Häpeän itteeni suunnattoman paljon.

Käytiin moikkaamassa mun veljeä Suomen Tivolissa jossa se on tän kesän töissä. Kävin veljen kans yhessä laitteessa sen tauon aikana ja Beijb oli ottanu kuvan. Se näytti sen mulle...ja hyi saatana. Mun kasvot...ne on ku läjä homehtunnutta pullataikinaa heitettynä seinään...mun vartalo...ei helvetti!! Mikä mussa on vikana?!?! En halua missään olevan musta kuvallisia todisteita.

Mä en ymmärrä, ett mikä mun kasvoissa on sillä musta tuntuu ettei ne koskaan oo "ihmisiksi" vaan näytän aina jotenki kummalta...ihan ku joku epämuodostunu tyhjäpää. Siks ihmettelen ihmisiä jotka voi ja saa otettua ittestään monta selfietä joka päivä ja mä en pysty kattoon itestäni ees peilikuvaa ilman iljetystä ja kyyneleitä silmissä. Mä en ees halua ett kukaan kattoo muhun päin. On paljon helpompaa eristää ittensä pimeään huoneeseen kuin olla jossain ihmisten silmien edessä. Ihmettelen miks ajattelen näin, sillä ei aina näin oo ollu. Nykyään mä tunnen vaan suurta vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja häpeää itestäni.

Tänään töissä aloin miettiin, ett kuinka pitkälle ihmiset yleensä ja kuin pitkälle mä olisin valmis meneen jotta saisin muokattua itestäni "kauniimman" tai siedettävämmän. Huomasin töissä, ett mä oon yks erittäin harvoista naispuolisista työntekijöistä joilla ei oo tekoripsiä. Hetken jopa mietin, ett pitäskö munki hankkia sellaset sillä rakastan tummia (ja näyttäviä) silmiä, mutt sitt tunsin itteni ihan naurettavaksi. Miltä helvetti mä näyttäsin sellaset räpsyttimet naamalla?!? NARRI!!! Ja nyt hävettää! Mitä mä oikeen kuvittelin... (kuulen naurua pääni sisällä...mua osotellaan ja mulle nauretaan)

Pari kertaa elämäni aikana oon käyny kosmetologilla ja siitä unelmoin yhä. Siinäkin suurena kynnyksenä on pelko siitä ett entä jos kosmetologi ei halua koskea muhun...jos se nauraa mulle miettien ettei sen hoidot musta kaunista tee. Ja hierojalla oon käyny kerran, osaksi sen vuoksi että työni "vaatii" sitä. Silloinki mä hermoilin sitä ette jos se pitää mua ällöttävänä eikä halua koskee mua ja mä tavallaan pakotan sen siihen. Ja se tuntuu pahalta. En mä halua ketään pakottaa...

Haluaisin silpoa itteni pieniksi palasiksi, murskata veriseksi möhnäksi ja hyppiä päällä.

Muurin taakse.

En tiiä mitä kirjottaa. Olo on kamala. Eilen muserruin ja tämä päivä on menny itteni kasaamiseen. Musta on oikiasti alkanu tuntuun etten mä kestä enää montaa kertaa noita epätoivon hetkiä, sillä jokaisella kerralla mä oon heikompi ja elämä katoaa aina vaan kauemmas. Mä oon sokea kaikelle hyvälle silloin kun sairas mieli pitää mua otteessaan. Ja helvetti vie sen ote on voimakas! Kamppaillessani noiden tunteiden kans mä samaan aikaan joudun kuunteleen mielen syöttämiä lauseita joita mulle on elämäni aikana sanottu (miten mieli muistaakin ne kaikki?!? ) ja ne saa mut lähemmäs itseni lopullista tuhoamista. Mieli ei anna mun unohtaa yhtäkään asiaa joka mua on satuttanu vaan se hokee niitä jatkuvalla syötöllä.

Mä oon tajunnut, ett yks suurimmista ongelmista taitaa olla se etten mä tiiä miten tästä vois selvitä. Mä en tiiä miten voi olla mahollista saaha haalattua ittensä kuiville tästä epätoivosta ja itsetuhoisuudesta. En myöskään tiiä miten elämää kuuluu elää, siis sellasta tavallista ja turvallista. Mulla ei oo hajuakaan mistään tavallisesta! Tästä johtuen en sitt osaa kuvitella minkään muuttuvan hyväksi koska en tiiä sellasta olevan. Mä oon aina kamppaillu jonkun ongelman kans ja pelänny. Sellasesta elämästä mä tiiän kaiken. Mutt sellasta elämää mä en jaksa enää elää. Muunlaisesta mulla ei oo tietoakaan.

Oon huomannu itestäni sen, ett mun mieliala vaihtuu salaman nopeasti. Mä siis saatan ensin olla aivan ok mielellä ja yhtäkkiä, nopeammin ku ehin silmiä räpäyttää mä oon jo vajonnu johonkin pimeyteen ja suojamuuri on noussu mun eteen. Sitt häviän johonkin yksinäisyyyteen.

Annan kaiken ja enemmän.

Eilinen paha mieli on hitusen laantunu ja ihme kyllä sain kamppailtua töissä aamuvuoron kunnialla läpi. Aamulla meikatessa päätin, ett kunhan pääsen töistä kotiin niin oikasen sohvalle ja vejän peiton korviin, mutt eipä se ihan niin mennytkään. Kotiuduttuani aloin väkertämään projektin parissa joka on nyt viime aikoina ollu mun suuri voimavara. Jotenki outoa ja huvittavaa, ett vaikka kuinka olisin väsyny ja luovuttanu oman elämäni suhteen, niin silti mä aina saan kiskottua itestäni irti sen verran ett voin tehä jotain jonkun toisen hyväksi. Ehkä mä en vieläkään osaa elää ensin itteäni varten tai tehä ensin asioita itteni vuoksi. Niin, jos mä tekisin jotain itteni vuoksi niin se olis itsemurha sillä itteni vuoksi mä en elä. En osaa. En osaa ajatellakkaan sellasta tilannetta, ett esim. ottaisin jotain itelleni joka olis pois joltain toiselta. En osaa edes elää itelleni sillä en näe itteäni tän kaiken arvoisena. Mä en oo tän taistelun arvoinen. Sairasta, mä tiiän. Mutt noin mä ajattelen jopa silloin ku mulla on hyvä päivä. Noin mä ajattelen nytkin tätä kirjottaessani vaikka mun mieli on ihan hyvä. Ehkä mun haavat on niin syvällä ettei mun ihmisarvo tuu yhtään paremmaksi vaikka tuntisin oloni kuinka hyväksi tahansa. Sellasta totuutta ei oo mulle olemassa. Ehkä mä tuun lopun elämääni olemaan itelleni arvoton.

Nyt olis kaks vapaapäivää ja haluaisin jossain välissä levätä ja antaa itelleni luvan ottaa rennosti. En kuitenkaan uskalla enkä halua luvata mitään. Katotaan. Torstaina on terapia... *kiukkua*

Risteyksessä.

Mä tajusin yhen jutun. Mä oon ollu aina huora, tavalla tai toisella. Oon antanu ihmisten ottaa musta irti sen mitä ne tarvii ja käyttää mua mieliensä mukaan. Ihmiset on saanu huoletta hyötyä musta. Ihmiset on tottunu ett mä annan vaikka viimesen leipäpalasen, rahani tai vaatekappaleen päältäni jos joku sitä tarvii. Kaikki tietää mun antavan iteltäni kaiken jopa oman hyvinvointini kustannuksella. Kaikki tietää etten mä arvosta itteäni enkä vaadi itelleni mitään joten multahan riittää sitt paljon annettavaksi muille. En mä osaa pitää puoliani, tai osaisin mutt en ymmärrä miks niin tekisin. Sittenhän mä olisin itsekäs paskiainen. Mutt enhän mä voi koskaan opetella ottamaan itelleni mitään tai tekemään itteni eteen yhtään mitään ku oon jo ehtiny sitä ennen antaa kaiken pois. Mulla ei oo aikaa, rahaa, voimia eikä mahollisuutta tehä itteni eteen mitään. Ja nyt musta tuntuu kovasti siltä ett tarvisin jotain...itsekästä tai ei. En mä elämänhalua tällä tavalla eläen löydä, enkä löydä syytä ensi viikolle, ensi kesälle tai ihan vaikka vaan huomiselle.

 En mä oikiastaan ees tiiä miks mä valitan. Munhan pitäs olla hiljaa ja tyytyä ottamaan iteltäni henki. Ehkä tää on joku epätoivonen tapa yrittää kerätä itteni palasia ja saaha kasattua niistä jotain inhimillistä. Musta vaan tuntuu ett mä konttaan verisillä polvilla ympäri maata ja koitan haalia murusia kasaan mutt kaikki mun ympärillä potkii niitä kauemmas, ja yhä kauemmas, mun ulottumattomiin. Ne on saanu musta irti kaiken eikä ne tarvi mua enää. Mä oon niille hyödytön ja loppuun kulutettu. Käytetty. Täysin turha. En mä koskaan oo mikään arvokas ollu, mutt nyt se viimenenkin kauneus on naarmutettu poltteleville säröille. Siitä on tullu halpa.

Mä häpeän itteäni ja kaikkea tätä mikä musta on tullu. Häpeän jopa sitä ett yhä oon täällä. Joku mun sisällä kuiskii ett jos mä kaiken jälkeen vielä jatkan kamppailua niin oon tyhmempi kuin olin antanu ymmärtää. Oon siis kahden vaiheilla...tai emmä tiiä mitkä vaihtoehdot tässä enää on käytössä. Mä menen nukkumaan ja herään yhtä likasena ja käytettynä, kaikinpuolin tyhjennettynä. Multa on otettu kaikki. Mut on sotkettu.

Tunnen pahoja asioita.

Tiiätkö mitä mä usein teen, etenki iltaisin ku ootan unen tuloa? Mä leikin voittaneeni lotossa ja selailen Etuovi.comin sivuja miettien minkä talon ostaisin, tai minkä mökin tai loma-asunnon. Tai sitt selailen matkaoppaiden sivuja ja mietin millaiselle reissulle lähtisin miljonäärinä kun kaikki olis mahollista. Se tuntuu uskomattoman hyvältä (vaikkakin mielikuvituksessa) kuvitella ett kaikki todella vois olla mahollista, ett mä pääsisin pois edes hetkeksi. Eikö oo hölmöä?! Joskus mä löydän jonkun todella kauniin tai persoonallisen talon joka tuntuis ihan omalta ja mä todella hetken ajattelen sen olevan mun. Saatan alkaa kuvitteleen millasen keittiöpöydän sinne haluaisin ja millainen ovimatto sinne sopis. Ei mulla taija enää oikeita haaveita tai unelmia ollakkaan. Tai sitten ne on yhtä mahottomia kuin tuo lottovoittokin, ellei vielä mahottomampiakin. En mä haaveile edes parantumisesta. Enää en toivo saavani elämääni takaisin, sillä mä oon tajunnu kuinka paljon mun sairaus ja oireilu vaikuttaa toistenkin elämään. Ei kukaan, jonka elämään mä "kuulun", voi elää rauhallista ja iloista elämää.

Niin, kyllähän mun pitäis sanoa, ett unelmoin paremmasta tulvaisuudesta tai onnellisesta loppuelämästä. Mutt mä en tee niin, en pysty. Joulupukki tai Muumilaakso on mulle todellisempia kuin tulevaisuus tai onnellisuus. Mä tunnen helvetin huonoa omaatuntoa kun en pysty nauttimaan jokaisesta päivästä tai yleensäkkin "olemaan läsnä" tai antamaan itestäni jotain. Ehkä mä eniten pelkään sitä etten mä kelpaa tällasena rikkinäisenä. Noh, miks mä kelpaisisin? Eihän multa saa mitään muuta ku mielipahaa ja harmia, huolia ja pahaa mieltä. Mä haluaisin olla se Jaska joka nauraa ja hymyilee niin ett silmät tuikkii ja poskissa nipistelee. Mä haluaisin elää hetkessä ja nauttia pelkästä olemisesta. Haluaisin mennä maailmalle ja hankkia uusia kokemuksia, mennä teatteriin ja juoda lasi viiniä. Haluaisin tälläytyä monta tuntia, mennä yöelämään ja tanssia jalat kipeiksi. Haluaisin pitää kädestä tai olla lähellä. Haluaisin kokeilla uusia herkullisia reseptejä ja syöttää kaikille mahat täyteen. Haluaisin syödä suklaata ja uppoutua hyvään kirjaan villasukat jalassa. Haluaisin elää. Mutt se ei oo mahollista, kuten ei lottovoittokaan. Mä en osaa elää, en pysty. Mulla ei oo voimia olla sama ihminen mitä ennen oon ollu.

Tää päivä on ollu jälleen kamala vaikka mitään ihmeempää ei ookkaan tapahtunut. Mä en vaan oo jaksanu yhtään mitään. En oo tainnu ees sanoa montaakaan lausetta koko päivän aikana. Oon vaan ollu ja tuntenu pahoja asioita. Mä vihaan näitä päiviä jolloin mulla on aikaa ajatella, sillä mieli ei anna mun päähän mahtua muuta kuin itseni syyttely, mitätöinti ja lopullinen nukahtaminen. Noiden tunteiden kans selviäminen ei oo helppoa ja siks kai mulla ei riitäkään voimia mihinkään muuhun. Voi helvetti vie...tää saatanan masennus pitää mua niin tiukasti näpeissään eikä sillä oo aikomustakaan päästää irti.

There are no words anymore.

Tässä mä oon taas, kasvotusten kuolemanhalun kanssa. Yksinkertasesti viime aikoina on tapahtunu liikaa asioita yhellä kertaa enkä mä osaa käsitellä niitä kaikkia, en edes puoliakaan. Mä oon totaalisesti hukassa ja lopussa. Tässä kaikessa on mulle liian paljon sulateltavaa ja mun on lähes mahoton pysyä kasassa, käydä kaikkia terapioita läpi, selvitä arjesta, kestää paskaa niskassa ja puukkoja selässä ja siinä samalla vielä etsiä elämänhalua. Mun itsetunto on niin nollassa ettei alemmas voi enää vajota. Mä oon ymmärtäny pointin miks mun tielle on osunu niin paljon "huonoja" ihmisiä...sillä niinhän sitä sanotaan ett kaikella on jokin tarkotus. Ei siis oo sattumaa ett lähes kaikki mikä voi tapahtua, on tapahtunu...monta kertaa. Mut potkitaan kenttään yhtä usein kuin mitä nousen ylös.

Kuten oon maininnu jo aiemmin, niin isän menettäminen oli uskoakseni se viimeinen pisara joka kaatoi koko maljan. En mä uskalla mennä enää eteenpäin! Mä elän keskellä painajaista joka pahenee päivä päivältä. Mä haluaisin nostaa kädet ylös antautumisen merkiksi, päästä pois hetkeksi ja kuulla sanat "mä pidän susta huolta". Mä haluaisin vajota turvalliseen unimaailmaan, mutt ei sellasta paikkaa ole. Mä en saa elämältäni rauhaa edes nukkuessa, ei ei ei. Yöt taitaa olla pahimpia! Päivisin mä räpistelen ja epätoivosesti haukon henkeä. Mä tukehun, vähitellen. Aika on käymässä vähiin enkä mä enää muista päivää etten olis itkeny pahaa oloa.

Mä en ikinä halunnu tulla tällaseksi ihmiseksi. Mä en ikinä halunnu tulla huonoksi äidiksi, mielisairaaksi enkä pahaksi ihmiseksi. Syylliseksi. Musta piti tulla jotain parempaa mitä vanhempani oli, musta piti tulla hyvä ja rakastava, huolehtivainen, terve ja tavallinen ihminen. Kaiken piti muuttua hyväksi. Musta piti tulla onnellinen. Mä olinkin. Siksi kai tää kaikki sattuukin niin perkeleesti kun tiiän miltä onnellisuus tuntuu. Siksi kai tää kaikki näyttääkin niin mustalta. Mut saatiin uskomaan itteeni ja luottamaan ihmisiin edes hiukan...Siks kai tää kaikki tuntuu niin raastavalta. Tunnen itteni idiootiksi.

Tänään vakauttamisryhmässä aiheena oli "Häpeä ja syyllisyys". Mä en saanu sanottua mitään, en edes silloin kun yks vetäjistä kysyi "Entä Jaska, sopiiko se sulle että jatketaan aiheesta vielä ens kerralla vai mitä ajatuksia se sussa herättää?" Hymähtelin ja kohottelin käsiäni, ihan ku yrittäen sanoa jotain mutt mulla ei olis puhekykyä. Olin sitt hiljaa. Tuo aihe...niissä on suurimmat syyt joiden vuoksi mä en tuu toimeen itteni kans; häpeä ja suunnaton syyllisyys. Ne on vieny multa kaiken. Enää mä en naura eikä silmissä ole sitä pientä  leikkimielisyyttä. Mun katse on tyhjä ja suusta kaikuu vain raskaita huokaisuja. En enää tiiä kuinka voisin paremmin kertoa olevani lopussa. Mä en...halua elää. Mun on pakko saaha lopetettua tää. Muhun SATTUUUUUU!!!!!!!!!!

Vääristynyt lapsuus,nuoruus,elämä.

Kiirettä on taas pitäny ja en oo paljoa ehtiny paikoillaan olemaan. Kotiuduin just iltavuorosta ja enn etöihin menoa oli lisäksi vielä terapia. Nyt oon aika helkutin väsyny. Huomenna olis mahtavat 1 päivä vapaata ja se menee vakautusryhmässä. Hermostuttaa sinne meno...ekaa kertaa jotenkin tuntuu ett en oo varma omista tunteista ja kasassa pysymisestä. Viime kerralla keskustelu persoonan eri osasista ja lapsuudesta teki ehkä hieman liian kipeetä. Muistan yhen harvoista lauseista jonka viime kerralla sanoin; "tuntuu ettei lapsuutta oo ollutkaan". Juuri muuta mä en voinu kommentoida. Tuo aihe on mulle tosi arka ja ehkä mä vasta nyt tajuan kuinka paljosta mä oon jääny paitsi kun ite olen vanhempi ja myös kun oon nähny muiden perheitä. Lapsena mä reppana uskottelin itelle, ett kaikilla on sellasta kuin meillä ja kaikki se mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtu oli normaalia. Vasta nykyään mä oon alkanu kunnolla ymmärtämään kuinka väärin mua on kohdeltu, kuinka yksin mä oon ollu ja kuinka pienenä lapsena joutuin jo hyppäämään aikuisten maailmaan.

Harmittaa sekin kun ei ehitty terapiassa tänään käydä aihetta läpi jotta huominen ryhmäkäynti olis helpompi ja muutenkin mun mieli sen asian suhteen vähän kevyempi. Nyt kun oon alkanu hahmottamaan "lapsuuttani" ja kaikkia tapahtumia paremmin, niin pystyn ymmärtämään helvetin suuren pelkoni yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja riittämättömyydestä. Nuo kolme asiahan on ollu mun elämän peruspilarit joiden kanssa oon kasvanu. Mä en koskaan riittäny kenellekkään. Niin rumalta kuin se kuulostaakin niin lapsena opin sen. En ollu yhtä sievä, en yhtä rauhallinen, en yhtä laiha, en yhtä hiljainen, en yhtä vaalea, en yhtä hyvä...opin etten ollut mitään. Kelpasin vain käymään kaupassa, siivoamaan, tekemään ruokaa, käärimään sätkiä, hoitamaan veljeni, levittämään jalkani sekä sulkemaan suuni. Nuo traumat on niin syvällä ett ne näkyy mun jokapäiväisessä elämässä, mun itsetunnossa ja itteni hyväksymisessä. Ehkä jonain päivänä mä voisin kattoa itteäni peilistä ja sanoa "Sä oot hyvä". Siihen menee vuosia...mutt ehkä joskus.

Tänään terapiassa puhuttiin veljeni Libanoniin lähdöstä ja sen herättämistä tunteista. Terapeuttikin huomas kuinka eri tavalla mä suhtaudun veljeeni kuin sisaruksiin yleensä suhtaudutaan. Terapeutti sanokin, ett mun puheissa näkyy selvästi mun ja veljeni vääristyny suhde. Mä oon ollu veljelleni äiti, en sisko. Veljeni pinnasänky on ollu mun huoneessan, mä oon hoitanu sitä ja tehny ruokaa, vieny myöhemmin päiväkotiin ja hakenu, vieny puistoihin ja kaikkialle, käyny koulujen vanhempainilloissa ja paljon muuta. Mä oon ollu veljeni äiti ja siks tunnen niin suurta surua ja luopumisen tuskaa. Mä en osaa enkä voi suhtautua asiaan kevyemmin sillä mieli käsittelee asian niin kuin oma lapseni lähtis toiselle puolen maata sodan keskelle. Ja siihen kun vielä lisää mun pelot ja sen, ett koen ensin menettäneeni siskon ja äidin ja nyt sitt vielä velikin viedään. Se sattuu. Jääkö mulle lopulta ketään?

Mä tein myös erään positiivisenkin havainnon terapiassa ja sen tajuaminen tuntu mielettömän hyvältä ja helpottavalta. Kirjotan siitä ja huomisesta vakauttamisryhmästä huomenna, sillä nyt alkaa väsymys olemaan jo mieletön joten painun pesulle ja sänkyyn. Kiitos kun luit, hyvää yötä <3

Pakoon ja piiloon häpeältä.

Jokunen päivä on vierähtäny viime kirjottelusta. Yksinkertaisesti ei vaan oo ollu aikaa päivittää kuulumisia sillä oon ollu paljon menossa, lähinnä töissä ja terapiassa ja töissä ja kotona äkkiä nukkumassa ja sitt taas töissä. Toisaalta hyvä juttu eet oon ollu kiireinen mutt mä tiiän ett teen sen tahallaan jotta en joutuis pysähtymään ja ajattelemaan. Pelkään huomaavani jotain tai pelkään romahtamista. En uskalla uskoa tämän hyvän mielen olevan totta. Entä jos mä vaan kuvittelen..? Yks päivä huomasin ett mulla on kiire hyödyntää noita hyviä hetkiä kaikin mahollisin keinoin ja jotenkin saavuttaa jotain, tehä jotain tai laittaa elämääni johonkin suuntaan jotta nurkan takana odotteleva romahdus ei sais mua kokonaan kaadettua. Hölmöä... Tää positiivinen ajattelu ja ilosemman asenteen opettelu tekee mut entistä väsyneemmäksi. Tää on aika raskasta. Epäaitoa.

Kävin keskiviikkona ottamassa tatuoinnin josta puhuin viime kerralla. Kuvasta tuli ihana, täydellinen. Sanoin Maestrolle ett ymmärrän ranteen olevan siinä kunnossa ettei arpia saa piiloon, enkä toisaalta tunne siihen tarvettakaan, mutt tatuointi tekis siitä edes hitusen sievemmän. Nyt arpien vierellä lentelee lintuparvi joka alkaa siitä puolipisteestä. Kuva on ihan kuin tarkotettu mun iholle. Maestro menee piipahtamaan Helsingissä ja tulee takas n. kuukauden kuluttua jolloin tarkotus oli lisätä väriä, sillä se ei halunnu liiaksi rasittaa ihoa yhellä kertaa. Laitan kuvaa kunhan saisin lisättyä kännykästä kuvan koneelle (sehän vaatiikin paljon..) Jostain kumman syystä en saa lisättyä kuvia postaukseen jos kirjotan kuulumisia kännykällä. Ärsyttävää! Mutt nyt jälkikäteen oon uskomattoman huojentunu ett sain pidettyä pääni "Pahaa" vastaan enkä antanu periksi vaikka tunsin itteni luovuttajaksi koska halusin yrittää taistella. :/  Mä olin (innolla) oottanu tatuoimisen tuottavan kipua, mutt ei. Beijbkin varotteli mua ett ranne voi olla kivulias paikka, mutt ei. Kyllä mä siis tunsin neulan pistelevän iholla mutt...siihen se jäi. Mä olin aamuvuoron jälkeen vielä väsynytkin ja siinä tasaisessa hurinassa meinasin nukahtaa. Naureskelin siinä ett tatuoiminen ennemminkin rentouttaa mua ja tuottavan nautintoa kuin olisi kivuliasta. :D Kiitos vielä Maestrolle.

Torstaina oli terapia ja siellä puhuttiin paljon irtipäästämisestä ja peloista joiden kanssa oon paininu pojan lähdettyä koulureissulle. Käytiin paljon omia lapsuuden tapahtumia läpi ja nyt ymmärrän omaa käytöstäni vähän enemmän. Nyt mä osaan jotenkin hyväksyä myös sen, ett mä oon äitinä tällanen joka huolehtii ja on erittäin kiinnostunu lapsen liikkeistä, tekemisistä ja touhuamisista. Mä haluan antaa pojalleni vapauden kokea uusia juttuja ja nauttia lapsuudesta ilman huonoa omaatuntoa. Kerroin terapeutille muistavani kuinka lapsena kouluissa kaikki selailivat Kesäfiillis-lehtistä joka kaikille koululaisille jaettiin enen kesälomaa ja samaan aikaan kun kaverini suunnittelivat mihin menevät niin mä leikkiin mukana, ett mihin menisin jos saisin. Tiesin etten koskaan mihinkään pääsisi mutt halusin olla ilossa mukana ja leikin. Kerran olin parhaan kaverini kanssa suunnitelleet ett mentäisiin viikonlopun kestävälle ratsastusleirille joka ei olisi edes maksanut paljoa. Ajattelin iloisena saavani varmasti luvan sillä en olisi kauaa kotoa pois eikä se maksaisi paljon mitään! Muistan niin elävästi sen lapsen innostuksen joka sisälläni silloin pulppusi! Kysyin äitiltäni lupaa ja vastaus oli tyrmäävä "Mistähän helvetti kuvittelit saavas ne rahat?! Minä saan niska limassa paiskia töitä ja sitten ollaan koko ajan kinuamassa kaikkea mutt ikinä ei olla mitään valmiita tekemään!! Aina pitää vaan saaha ja saaha! Senkun menet mutta et mun rahoilla!" Siskoni kohalla noita sanoja ei kuultu. Se sai harrastaa kaikkea...sillä oli välineet ja vehkeet kaikkeen. Se reissasi kaverinsa perheen mukana ympäri Suomea, oli leireillä ja sai kaikkea. Mä olin kotona ja podin huonoa omaatuntoa itsekkyydestä. Häpesin olemistani.

Tuo häpeän kokeminen elää yhä erittäin voimakkaasti. Aina kun mieleen tulee jokin asia mitä haluaisin, toivoisin tai vain unelmoisin niin ensin tulee häpeä omasta halustani, häpeä siitä ett haluaisin jotain itelleni. Tuon asian kanssa painin lähes päivittäin ja jopa uutta ripsiväriä ostaessa alan selitteleen beijbelle todella tarvitsevani sitä edellisen kuivuttua jne. :/  Kaikkeen täytyy olla selitys.Terapiassa käytiin noita  tunteita läpi ja pelkoani siitä, ett oon kuvitellu olevani samanlainen kuin oma äitini koska en osaa päästää pojastani irti. Huomasin olevani kaukana omasta äidistäni. Eihän se, ett mä itken huolestuneena "eron hetkellä" tarkota sitä, etten mä antais pojan lähteä. Tottakai mä annan ja oon ilonen siitä ett poika ite haluaa ja uskaltavaa lähteä. Oon vihanen siitä kuinka huonoksi oon oppinu tuntemaan itteni jo lapsena. Mulla ei ikinä ollu mitään väliä. Ja vaikka kuinka yritin uskotella olevani oikiasti sadun soturiprinsessa niin aina mä tunsin itteni turhaksi. Eihän mua edes sanottu söpöksi eikä sieväksi kuten siskoani. Olin pallero makkaramaakari eikä musta koskaan tulis mitään. Niin uskon yhä aina huonona hetkenä. Kai mä vaan kaipaisisin vähän huolenpitoa... (taas tuli itsekäs paskiainen olo)

Tänään on onneksi se päivä kun poika tulee takas kotiin, vaikkakin ovat koululla vasta joskus klo. 22-24 välillä. Tuijotan koko ajan kelloa ja ootan ajan kuluvan! :) Huomenna me tehään yhessä jotain kivaa! Illalla käyn istuun iltaa kaverin luona ja parantamassa maailmaa.

Paljon olis ollu vielä asiaa mielenpäällä, mutt alko vähän ahistaan nuo muistelut lapsuudesta. Millonkohan mä pääsen niiden asioiden yli..? Miks en voi tuntea itteäni hyväksi ja arvokkaaksi?

Päivä päivältä likaisempi.

Huono päivä, mieli on ollu matalalla. Edellisen postauksen tapahtumat pyörii yhä mielessä ja asia ahistaa mua tosi paljon. Onneksi tänään tuo paskiainen ei ollu töissä vaan törmään siihen seuraavan kerran torstaina, mikäli oikein muistan. Mun täytyy jollain tavalla saaha kerrottua sille ett nyt se on ylittäny rajansa aika helvetin pahasti ja varotan viimesen kerran ett jättää mut rauhaan. Sillä ei oo mitään oikeutta haluta mua, haaveilla musta tai puhua musta mitään! Se ei tuu koskaan olemaan mun silmissä yhtään mitään. Se ei koskaan pääse pieneksikkään osaksi mun elämää. Ei minkäänlaista mahollisuutta.

Huomenna olis taas terapia, eli ei oo helppo päivä tulossa. En jaksais puhua. Helvetti ku itkettäis taas! Musta on tullu mieletön pillittäjä, koko ajan oon kyynelehtimässä! Ärsyttää ja hävettää... Sillon pitää mennä piiloon jonnekkin, hautautua peiton alle jotta kukaan ei näe reppanan repeilyä.

Mulla olis niin paljon asioita mielen päällä mut en saa niitä tulemaan ulos. Mun pää on yhtä sekamelskaa enkä saa tunteille ja asioille oikeita sanoja. Sairas mieli on alkanu (taas) kuiskutteleen mussa olevan jotain vikana tai aiheuttaneeni ongelmat ite koska mun elämään on osunu noin paljon huonoja ihmisiä ja miehiä. Vielä ainakin mä oon onnistunu vakuuttamaan itteni siitä ettei asiat oo mun syytä. Siitä huolimatta mulla on saastanen olo. Tykkään itestäni taas hitusen vähemmän.

Väsymyksen kautta ylpeyteen.

Yön näin aivan hirveitä unia, sairaimpia kuin pitkiin aikoihin. Unessa olin itteni ulkopuolella ja näin kuinka pompin yhen paskiaisen pään päällä niin kauan kunnes sen silmät pullistu päästä ulos ja jälelle jäi kasa veristä mönjää. Muistan vieläkin erittäin selvästi millaisen onton kumahduksen hyppiminen aiheutti. Olin joutunu ottamaan tarvittavista Oxaminin yötä varten, sillä mieli ei ollut yhtään hyvä. Ilmeisesti terapia ja eilin illan fiilikset aiheutti tuollaset unet, niin uskosin. Aamulla olin aivan kuutamolla ja väsymys oli mieletön! Poika heräs ihmeellisen hyvin ensimmäiseen koulupäivään kutosluokkalaisena (jopa tunnen itteni vanhaksi..vaikka enpä tuota kovin vanha ollu kun raskaaki tulin!) ja oli mukava seurata toisen innostusta. Pojan lähdettyä kouluun ja lenkitettyä koirat mä luovutin väsymykselle, levitin olkkarin sohvan ja vedin peiton korville. En viittiny mennä takas makuuhuoneeseen etten herättäis beijbeä. Sain koirista unikaverit. Tuskimpa ehtiin kunnolla laittaa pään tyynyyn kun olin jo unten mailla.

Mun oli tarkotus viettää tämä yks vapaapäivä ihan leväten jotta saisin ladattua itteni ja ihan olla vaan, mutt kappas vaan, nyrkkeilemästä löysin itteni. Nyt olo ja mieli on taas hitusen kevyempi. Vaikka oli tarkotus ottaa rennosti niin mä tajusin kuinka hyvää kunnon treeni tekee ja tunsin saavani siitä enemmän kuin paikallaan olosta tai lepäämisestä. Mä oon huomannu, ett oon jo vähän oppinu kuuntelemaan itteeni ja ehkä mä joskus myös uskallan antaa itelleni sitä mitä tarvin. Kyllä mä tiiän ett otan välillä takapakkia ja paljon enkä voi antaa itelleni armon hitustakaan, mutt pienin askelin menen välillä eteenkinpäin.

Tällä hetkellä mieli on melko ok ja toivon tulevan yön menevän edellistä paremmin. Huomenna olis taas iltavuoroon meno ja jos vaan jaksan niin pojan lähdettyä kouluun ajattelin käydä salilla. Ai niin, järkkäilinhän mä tänään pojan tulevia koulujuttujakin. Poika haluaa yläasteen aloittaa urheilupainotteisella luokalla josta on parempi pääsy myöhemmin kaupungin urheiluakatemiaan. Tiedustelin joltain koordinaattorilta miten asian kanssa pitäisi edetä ja miten tuo liikuntaluokalle hakeminen käytännössä tapahtuu. Mitä ilmeisemmin poika haluaa tähdätä huipulle tuon salibandyn parissa joten mielelläni tuen omalta osaltani jotta tuo unelma olisi totta jonain päivänä. Oon mä toivonu urhelun pitävän pojan kaukana pahuuden teiltä, etenkin kun tuo ihana murossikä alkaa kohta kunnolla jylläämään. Toivon niin kovasti ett poika sais joukkueesta ja omasta lajistaan itelleen niin paljon sitä jotain jotta hänen ei tarvis ettiä sisältöä elämään jostain paljon huonommasta vaihtoehdosta. Kyllähän poika pyrki ja pääsikin pelaamaan tulevan kauden vuotta vanhempien kilpajoukkueessa joten näemmä hän tosissaan on lajin parissa. En voi olla muuta kuin ylpeä!
Ollaan myös suunniteltu, ett muutetaan sitten samalla kaupungin toiselle puolelle jotta tuo yläaste olisi lähempänä ja koulumatkat lyhyitä.

Paljon on siis tapahtunu tähän päivään. Nyt alan olemaan jo aika väsyny joten painuin sänkyyn ja valmistaudun ottamaan toivottavasti rauhalliset unet vastaan. Hyvää yötä! <3

Liian voimakas suojelunhalu..?

Työpäivä takana ja se meni hyvin. Oli mukava puuhastella itelle vahvalla alueella, eli siis töissä mä koen hallitsevani kaiken sen mitä teen eikä mitkään siviilielämän asiat ja ongelmat yllä sinne. Tietenkin mun täytyy ite voida hyvin jotta jaksan työni hoitaa kunnolla ja ainakin tänään työn tekeminen tuntu hyvältä. Kyllä mä ymmärrän sen ett on tosi tärkeä kuunnella itteä ja omaa kehoa/mieltä jotta tilanne ei menis pahaksi. Kuten aiemmassa postauksessa kirjotin niin mun täytyy opetella ajoissa myöntää väsymykseni. Siinä riittää opettelua!

Huomenna olis terapia ja en oikein tiiä millä mielillä asiaa odottelen. Mä tiiän terapeutin kysyvän miten mun kesä on menny ja tiiän, ett mun pitäis rehellisesti kertoa tuosta huonosta jaksosta joka mulla oli. Mutt jostain syystä mä en haluais...en tiiä miks. Kai mä pelkään, ett kun puhun asiasta niin ne tunteet uudelleen herää ja vajoan takas pimeyteen. Mua pelottaa ett koen ja tunnen sen tuskan uudelleen.

Tänään tajusin myös erään asian jonka oon kyllä tienny, mutt en oo huomannu sen koittavan pian. Kyse on siis poikani vaellusretkestä jonka ne tekee koulussa luokkansa kans. Vaikka retkeä lähtee vetämään eräs erittäin kokenut ja pätevä vaeltaja ja opettaja muiden huoltajien kanssa niin mua hirvittää... Ne lähtee sinne 23.8 ja tulevat 28.8. Mä en oo ikinä tainnu olla pojasta erossa noin pitkään...ja ne menee vielä niin kauas, ylös Suomineidon käsivarteen. Poika pärjää kyllä, en sitä epäile hetkeäkään ja odottaa reissua innolla. Mun on vaan niin vaikea päästää irti...

Terapiassa me ollaan puhuttu paljon ja tullaan puhumaan vielä usein just tuosta irti päästämisestä ja tilan antamisesta, sillä tuun törmäämään asiaan monta kertaa nyt kun poika alkaa olemaan murrosiän kynnyksellä ja kokeilemaan omia siipiään. Mä en haluais millään myöntää pojan olevan jo niin iso ettei tarvitse äitiä ihan koko aikaa, mun on vaikea myöntää pojan kasvavan. Tottakai mä haluaisin kasvattaa pojasta itsenäisen ja reippaan nuorukaisen, mutt ongelma onkin just siinä miten löydän sen kultaisen keskitien antaa vapauksia ja vastuuta sopivasti. Miten osaisin luottaa siihen, ett poika on turvassa vaikka en koko aikaa häntä voisi vartioida ja suojella?

Mihin hyvä ja kaunis katosi?

Oon miettiny paljon ja kaikki alko eilisestä postauksesta kun etin vastausta siihen minkä kehun oon kuullut viimeksi. Sen kysymyksen kohalla mietin kauan ja meinasin jo vitsillä heittää, ett "telkkarissa Jutta kehu häälaihtujia kun ne oli päässy tavoitteeseen" mutt sitt halusin saaha kaivettua jonkun kehun joka koskis mua. Tuntu pahalta se, etten mä muistanu... Onneksi teijän kommenteista löyty pelastava apu ja sain jotain vastattua. Siinä aiheessa jäi joku mua vaivaamaan ja kai mä oon koko päivän yrittäny miettiä itestäni jotain hyvää, jotain joka oikiasti koskis mua ja kertois siitä millanen oon. Äsken sitt katoin telkkarista Pomo piilossa ja siinä lopussa pomo kehu alaisiaan kaikin mahollisin tavoin, niin siviili-ihmisinä kuin työntekijöinäki. Ja taas mä käänsin senkin itteeni ja aloin pohtimaan itteäni. Millanen mä oon...millasena muut mut näkee...mikä tekee musta just munlaisen...mitä hyvää (?!?) mä oon tehny... Ja ei helkutti mä tajusin kadottaneeni itteni ihan kokonaan. Mä en tiiä millanen mä oon! Tiiän olevani itsetuhoinen ja saatanan änkyrä harhapeikko, mutt mä haluaisin olla jotain muutakin kuin jotku diagnoosit. En halua sairauden määrittää mua ja mun persoonallisuutta, mutt en mä enää nää itteeni. Muodostan käsityksen omasta itestäni menneisyyden muistoilla ja harhamielen tarjoamilla ajatuksilla jotka ei kovin positiivisia oo. Mutt en mä juuri muuta tiiä...Oon hukannu kaiken. Mieli tarjoaa kaikkia mitä mulle on sanottu ja ne pyörii kehää uudelleen ja uudelleen, kaikki pahat sanat ei koskaan unohu. Mutt miks kaikki hyvä ja kaunis on kadonnu..?

Mistä on pienet tytöt tehty..?

Nukuin taas pitkään. Juotuani aamukahvit beijb halus jutella. Se oli lukenu mun blogia (niin ymmärsin) koska tiesi mun eilisestä puhelusta päivystykseen. Beijb sano "oisko aika soittaa uudelleen?" Mutt mä kieltäydyin ja kyyneleet alko taas valumaan. En voinu tehä sitä...en uskaltanu. Tiesin ett osastohoito olis tiedossa jos sinne oisin uudelleen yhteydessä ja menisin siellä käymään. Beijb kysy, ett suostunko soittaan ja meneen käymään siellä jos se tulee mun mukaan. Mutt ei, en edelleenkään uskaltanu. Sanoin "niin ja sitten taas näkisit mut lattialla polvillaan". Kerroin kuinka mä tunnen itteni säälittäväksi epäonnistujaksi ja häpeän itteeni sekä omaa tilannettani. Mä todellakin häpeän itteeni, jokaista pientä solua myöten. Tänään osastolle joutuminen on tuntunu pahalle, jokin ajatus siinä laittaa vastaan uskomattoman paljon. Ehkä pelkään kontrollin menetystä, sitä etten mä pysty ite määräämään mistään. En halua muhun kiinnitettävän mitään huomiota ja tiiän osastolla olevani "tarkkailun alla" itsetuhoisuuden vuoksi. Ehkä mä koen etten ansaitte hoitoa, vien hoitopaikan joltain toiselta. Niin, en mä oo vielä niin huonossa kunnossa...

Mieli on hitusen parempi kuin herätessä. Ehkä beijb sai mut vakuuttumaan (ainakin hetkeksi) siitä etten mä oo pettäny poikaani ja pilannu hänen kesälomaansa sairastumisellani, kuten mä beijbelle väitin. Musta todellakin tuntu ett oon tehny väärin poikaani kohtaan  koska en oo jaksanu/kyenny viemään häntä mihinkään suuremmalle kesälomareissulle enkä hirveesti oo jaksanu mitään muutakaan. Tää sairaus on vieny mun ajan. Koin pettäneeni poikani. Koin tehneeni jotain anteeksiantamatonta. Beijb selitti, ett poika on varmasti tyytyväinen mennessään loman jälkeen kouluun jos vain saa pitää äitin yhä itsellään vaikka ei olisi erikoisemmalle matkalle päässytkään. Siinä hetkessä mä oikiasti havahduin siihen kuinka kipeä mun mieli on. :/ Beijb muistutti, ett onhan pian tulossa uusia lomia ja vaikka syyslomaan voijaan sitten panostaa vaikka vähän enemmän, kunhan vaan saan ensin itteni kuntoon.

Nyt illan aikana oon miettiny kaikkea sitä minkä johdosta musta on tullu tämmönen ja jossain määrin mä ymmärrän itteeni. Kun muistelen niitä kaikkia pettymyksen kertoja kun oon saanu kuulla haluavani liikoja, haaveilevani turhia tai vaativani kohtuuttomia vaikka kyseessä olisi ollut vain polkupyörä, karkkipussi tai joku mukava harrastus, uusista vaatteista puhumattakaan. En ansainnu niitä. Kotiin sai jäähä sairastamaan vain jos oli kunnolla sairas, eli siis mikään flunssa ja lämmön nousu ei vielä antanu lupaa laiskotteluun. Läksyjä ei tarkistettu eikä kokeisiin kuulusteltu. Hiuksetkin saa kätevästi leikattua kotona, ei rahota tuhlata kampaamoihin. Kehuja sai käärittyä äidille baarireissua varten sätkiä valmiiksi, se kai kuuluu jokaisen yhdeksän vuotiaan lapsen puuhailuihin. Koululla järjestettävän discon sisäänpääsymaksun eteen piti todella tehä töitä, tietenkin sen jälkeen kun oli ensin saanu luvan mennä sinne. Tavalliset huoneen siivoamiset ei ollu mitään... Kouluihin oli ihan turha pyrkiä, ei musta niihin olisi ja se olisi rahan tuhlausta. Ja vaikka ikinä tein mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa niin mikään ei riittäny. Koskaan mikään ei ollu tarpeeksi. Vaikka kuinka yritin se ei riittäny.

Tuohon kaikkeen kun lisää vielä "mun käyttämiset ja velan maksut" niin en mä ihmettele miks oon näinkin sekasin. Musta vaan tuntuu ett oon liian sekasin. Mä en tiiä miten olla ihminen. Ehkä mä pakenin jo pienenä lapsena itteäni, vääränlaista itteäni, metsään ja kuvittelin itelleni ystäviä menninkäisistä ja keijuista. Ne ei koskaan jättäis mua, niille mä kelpaisisin omana ittenäni. Jo pienenä viattomana lapsena tiesin olevani vääränlainen ja mä reppana en osannu kuvitellakkaan mitä kaikkea multa tultaisiin vielä viemään...monta kertaa. Mä tulisin kunnolla oppimaan ettei kilttejä tyttöjä tehä sokerista, eikä kukkaista tai kanelista. Kiltit tytöt tehdään kyynelistä, tuskan huudoista, veren mausta ja vaikenemisesta.

Nytpä sitten mietin, ett millon voin lakata pelkäämästä? Millon voin lakata syyttämästä itteeni? Millon mä riitän?

Luottamuspulaa...

Eilis ilta meni siihen ett nappasin rauhottavan naamaan ja kamppailin mielen kans. Halu viiltää oli uskomaton! Tuli pitkiin aikoihin sellanen tunne ett se on ainoa keino tulla toimeen sen vihan ja pahan olon kans. Vihasin itteeni enkä kestäny olla itteni kans. Halusin tuhota itteni pieniksi palasiksi ja toivoa katoavani kokonaan. Mun oleminen täällä on välillä niin helvetin hankalaa ja itsetunto laskee laskemistaan kun huomaan ett muut alkaa hermostua muhun. Kuten beijbkin sano eilen ett hän voi oikein hyvin nukkua autossa sekä on kyllästyny ja väsyny tähän touhuun. Mutt tätä elämä mun kans on...mun pelot näkyy ihan pienissäkin asioissa ja jokapäiväsessä arjessa. Mä pelkään jääväni yksin just sillon ku oon heikoimmillani enkä pysty uskomaan kenenkään välittävän ja tykkäävän musta aidosti, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en kykene näkemään itteeni niin hyvänä ett joku jäis mun viereen, eli MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en oo koskaan voinu luottaa kehenkään, en kehenkään, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!!! Ja se näkyy, valitettavas Etenkin nyt kun viime aikoina en oo kamalasti beijbeltä huomioo saanu, niin helposti mun sairas mieli alkaa kuiskutteleen juttuja, se taas antaa lisäpotkua mun LUOTTAMUSPULAAN!! Ja nyt kun mun mieli ei voi kovin hyvin, niin se sairas puoli kehittelee mitä sairaimpia teorioita eikä mulla ei oo muuta vaihtoehtoa ku tulla niiden kans toimeen. Mulle on sanottu usein ja oon kertonu sen myös beijbelle, ett ku traumaterapia alko ja nyt ku alko vielä tuo ryhmäjuttukin (vaikeasti traumatisoituneiden dissosiaatiohäiriöt ja vanhemmuus), niin on erittäin tavallista ett alkuviikkojen aikana oireet lisääntyy, usein voimakkaastikkin. Nyt mä vain olin toivonu vähän ymmärrystä... en mäkään nauti ollessani tämmönen, enkä oo pyytäny saaha tulla tämmöseksi. Ja jos mä en saa tappaa itteäni niin mielestäni se ois ihan reilua ett saisin sitten oireilla tätä pahaa oloa...

Mä tiiän ett harhaisena mä sanon pahasti, käyttäydyn ilkeesti ja vetäydyn omaan maailmaan, mutt just sillon mä en osaa muutakaan. Yritin tehä mielessäni läsnäoloharjotusta eilen kun tunsin ahistuksen kasvavan, mutt en pysyny kasassa. Syyllisyys ja itseviha oli nopeampia ja ne sai vejettyä mut salamannopeudella pimeyteen. Pahinta näissä tilanteissa on se ettei me kyetä beijben kans puhuun ja selvittään sitä vaan aina oon eessä riita, usein siitä mitä mä sanoin tai tein. Siksipä vihaan ja halveksin itteeni vielä enemmän koska aiheutan niin paljon ongelmia meijän suhteeseen. Viime yön sitten nukuin olkkarissa sillä se tuntu ainoalta paikalta jossa pystyin kuvittelemaan nukkuvani. Tein sitten itelleni pedin vuodesohvalle ja pian olin unessa. (joko "kohtaus" vei mun voimat tai sitten lääkitys oli kohillaan).

Aamuvuoroon tuli herättyä aika sekavissa tunnelmissa ja töihin päästyä vetäsin kestohymynaamarin kasvoille. Nyt on hetki rauhallista aikaa kun poika lähti treeneihin ja beijb on vielä töissä... Tällasina hetkinä sitä kunnolla huomaa kuinka väsyny ja lopussa oikiasti on...

Olla jollekkin joku.

Eilisen illan makasin sohvalla, taas hautautuneena tyynyjen ja peiton sekaan. Mitä myöhemmäksi ilta meni, sen surullisemmaksi mä tulin. Mun mieleen tuli vertauskuva, ett mun elämä on ku ihan kuin tää ilta; hiljenee vähitellen, hämärtyy kunnes sammuu kokonaan. Kyyneleet valu valumistaan. Voi jumalauta mun oli paha olla. Telkkarista tuli joku Joulukonsertti jossa näytettiin lapsia jotka todella joutuvat taisteleen elämästään. Tunsin itteni entistä paskemmaksi, sillä samalla hetkellä ku mä halusin luovuttaa joutuu viattomat lapset rukoilemaan ja toivomaan ett paranevat ja saavat jatkaa elämää. Olin niin pahoillaan niiden lasten puolesta. Mulla sentään on mahollisuus päättää omasta elämästäni, siitä jatkanko sitä vai puhallanko pelin poikki. Nämä lapset joutuu vain toivomaan.

Tänä aamuna kaivoin vanhan päiväkirjani kaapista.

14.1.14
Tänään oli terapia ja se tuli kyllä niin oikeeseen hetkeen. Todennäkösesti mulle tulee yölääkkeet takas jotta saisin nukuttua enemmän ku pari tuntia putkeen. Uni ja/tai nukkumattomuus vaikuttaa tosi paljon mun vointiin ja mieleen. Oma hoitaja palaveeraa huomenna lääkärin kans koskien mun lääkitystä ja laittaa sen jälkeen mulle viestiä. Katotaan miten käy.

Hoitajani halus ilmottaa mut jollekkin rentoutusryhmään, mutt se oli jo täynnä. Se olis kyllä varmasti ollu tosi hyvä juttu, oisin varmasti tykänny siitä. Se ryhmä on kuulemma hyvä jos on erillaisia ahistus- tai pelkotiloja ja siellä opitaan eri rentoutusmenetelmiä sellasiin hetkiin sekä kehon ja mielenhallintaa. Oon varasijalla siihen ryhmään siltä varalta ett joku peruu tai keskeyttää. Hoitajani mielestä mä tarviin "omaa aikaa" jolloin pääsen luvan kans rauhottuun, rentoutuun ja oleen "aivot narikassa". Kumpa saisin hankittua kotiin joitain sellasia cd-levyjä  jotka on tehty rentoutumishetkiin tai jotain sellasia. Ihan mitä vaan jonka avulla voisin opetella rauhottumaan ja jonka avulla pysyisin kasassa. Kumpa sellasia löytyis ja kumpa ei maksais paljoa...

Aamulla oli paha mieli tai paremminki olin raivona. Olin jumalattoman vihanen kaikille jotka on saanu mut siihen kuntoon ett joudun terapiassa käymään. Olin vihanen kaikille niille jotka käänsi mulle selkänsä, jätti yksin ja seuras kauempaa ku mä meen rikki. Mä menetin elämäni, perheeni, elämänhalun, työkyvyn, mielenterveyden. Tunsin aamulla niin syvää inhoa kaikkia niitä kohtaan jotka laitto mut vajoamaan mutta nyt eivät auta mua nousemaan. Jopa sellaset ihmiset joiden mä olin kuullu sanovan " mä oon aina sun tukena", lähtivät pois. Siitä mä oon myös vihanen, raivona. Ja tämä päivänä kaikki on ihmeissään ku mä en usko kenenkään puhuvan totta enkä oikiasti haluavan auttaa mua. Mä en vaan pysty, sori.

Hoitaja sano tänään, ett  mun pitäis alkaa muuttaan mun itsetuntoa ylöspäin etten mä alentais itteäni koko ajan, odota iteltäni joka asiassa uskomattomia suorituksia ja etten mä ottais ihmisarvoa iteltäni pois. Mun pitäis uskoa ett mulla on sama oikeus olla täällä ku kaikilla muillakin. Mutt mä en osaa sitäkään, sori.

Mulla on aivan helvetisti opeteltavaa ja läpikäytävää. Kauan mulla on aikaa? Hoitaja kysy, ett onko mulla valokuvia itestäni pienenä ja katonko niitä. Onhan mulla. Hoitaja käski mua kattoon jotain kuvaa ja miettiin ett "tuosta pienestä mun kuuluu huolehtia". Mutt mulle tuli heti mieleen, ett mä kyllä haluaisin sanoo sille pienelle "voi tyttöraukka, kumpa tietäsit mikä sua oottaa". Joten en usko ett ihan heti haluan/aion hoitajan antamaa tehtävää suorittaa. Tulisin vaan surulliseksi. ja vihaseksi. Miks kukaan ei auttanu sitä pientä? Miks maailma halus häpäistä, repiä ja liata sen pienen hymykuoppaisen tytön? Eikö joku ois voinu auttaa sitä? Edes joskus?

 Noin mä kirjotin vajaa vuosi sitten. Tunnen samaa vihaa vieläkin ja usein valokuvien kattominen satuttaa ja tekee pahaa. Mutt mä oon tajunnu jotain aika tärkeetä... Tänä aamuna tajusin ett vaikka kukaan ei auttanu mua niin se ei tarkota ettenkö mä vois auttaa toisia. Haluan auttaa lapsia, tyttöjä ja poikia, kaikkia jotka on tavalla tai toisella joutunu riistetyksi, rikotuksi tai satutetuksi. Jos mä vaan joskus voin hyvin mä haluan tehä jotain heidän hyväksi. Ihan kuten eilisessä joulukonsertissa sanottiin, niin jokainen voi auttaa ja pienilläkin teoilla on suuri merkitys. Mulla ei oo ollu turvallista syliä eikä kukaan oo lohuttanu tai neuvonu, mutt mun ei tarvi olla samanlainen. Mä haluan oikiasti tehä jotain, olla jollekkin joku.

Kotitehtävä :(

Eilisestä Kokonainen-ryhmän tapaamisesta unohtu kertoa pari asiaa,johtunee varmaanki eilisestä mielialasta ja väsymyksestä. Se ei siis ollu paras päivä mulle. Ja aiheena oli raskas aihe; itsetunto ja ihmisarvo. Mä en koe omaavani juuri minkäänlaista arvoa, en voi sanoa olevani arvokas. Tiiän kyllä ett oon tärkeä pojalleni ja merkitsen hälle paljon. Mutt musta tuntuu, ett mut on nöyryytetty niin pahasti etten mä osaa nähä itelläni minkäänlaista ihmisaroa. Mulla on sanavapaus, oikeus omiin mielipiteisiin ja oikeus olla mä. Ne mulla on ja oon niistä onnellinen. Mutt multa on viety oikeus omaan vartaloon, oikeus lapsuuteen, oikeus koskemattomuuteen, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Multa on viety rohkeus mennä ihmisten eteen ilman meikkiä, multa on viety rohkeus katsoa ihmisiä silmiin, multa on viety oikeus nauttia elämästä, oikeus itkeä ja oikeus nukahtaa ilman pelkoja ja ilman flash backejä menneistä. Mä en voinu sanoa olevani arvokas.

Ryhmässä saatiin kotitehtäväksi harjoitella itsensä hyväksymistä. Mun pitäisi ainakin kerran katsoa peiliin ja sanoa " Olen arvokas " tai " Hyväksy itseni" tai " Rakastan itseäni ". Mä vaan pudistin päätäni hiljaa enkä sanonu mitään. Mä en vaan voi. Ja joo, kyllähän mä katon peiliin päivittäin mutt on eri asia katsoa itteä ajatuksella, katsoa ihan kunnolla. Mä muistan ku opiskeluaikana piti paperimassasta tehä itelle peili, eli saatiin kohtalaisen isot peilit ja massasta niille piti muotoilla kehykset. Mä rikoin sen peilin palasiksi, pieniksi siruiksi ja liimasin niitä kyynelen muotoiseen kehykseen. Mä en halua katso itteeni.

Tänään on ollu jo vähän parempi päivä ja huomenna olis tän viikon ainoa vapaapäivä. Ja aamulla on terapia...ei huvita, mutt tiiän ett tarvin sitä. Mun piti kertoa vielä jotain muuta, mutt nyt en taas muista mitä se oli. :/

Hiuksia ja uusia juttuja

Tänään oon taas viilettäny paikasta toiseen, järjestelly asioita ja hoitanu toisia, treenannu ite ja vieny poikaa omiin treeneihin. :)

Löysin vihdoin itelleni häitä varten tiaran ( UIH) ja harjottelin sopivaa kampausta jotta ei tarvi sitt tärkeänä päivänä alkaa mietiskeleen ja suunnitteleen. Kampaus voi muuttua pikkasen, ainaki se on vähän huolellisemmin tehty ja toisella puolella olevat hiukset (ei näy kauvassa) tulee olemaan kiharalla nätisti, ei siis mitään korkkiruuvikikkaraa! :D

 Tuossa tiarassa on samaa sävyä mitä on mun puvussakin, ei vaan näy kunnolla kuvassa. Bling blingiä on sopivasti mun makuun, tarpeeksi koristeellinen ja mun näkönen. Kuvista ei saa kunnolla selvää millanen kampaus on takaa tai jostain, mutt saa ainaki jotain hahmotusta (mikäli haluaa tietää). Oon myös ostellu vähän viel lisää koristejuttuja ja uskosin ett koristelut on nyt hoidettu. Hankittavien listalla olis kuitenki vielä alushame, sillä en halunnu ottaa hääpukuun kuuluvaa vannealushametta, sillä kuten kai aiemmin kerroin, mä en halua vanteiden painautuvan mekon läpi kuten joskus oon nähny käyneen. Haluan mekon helman laskeutuvan pehmeästi, en tönkösti. Nih.

Mutt jooh...sisko on soitellu pari kertaa, kerran eilen ja kerran tänään. Kyseli hiusten värjäysjuttuja... ihan mukava ett taas puhutaan, mutt samalla mä pelkään taas niin helkutisti. Vaikka eihän tässä mikään kiire oo yhtään mihinkään.

Huomenna alkaa se Kokonaiset-ryhmä ja ehin käyä siellä ennen iltavuoroon menoa. Jännittää kovasti mutt sillai hyvällä tavalla! Toinen ryhmän vetäjistä soitti mulle pari päivää sitten ja kerto ryhmästä vähän tarkemmin, eli siis ryhmä on siis tarkotettu naisille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä ja/tai seksuaalista pahoinpitelyä. Ryhmässä etsitään keinoja löytää ihmisarvo takaisin, oppia hyväksymään ittensä ja miten voi luoda ympärilleen turvallisuutta. Toi on niin mulle...ihan ku nyrkki silmään!! En mä oota ett ryhmän jälkeen oon elämäni huipulla ja itsetunto taivaissa, mutt toivon ett saisin ees pienen sykäyksen eteenpäin. Ryhmään tulee mun lisäksi viis tai kuus tyttöä/naista. Ryhmässä ei mennä traumoihin tai itse pahoihiin tapahtumiin, joten niiltä osin saan olla turvassa. :) 

Pitäkää peukkuja jotta kaikki menis hyvin, olkaa hengessä mukana ja pitäkää mua käjestä kii. ♥