Pettäviä kohtaamisia.

Musta tuntuu ett oon pettäny kaikki pienet lapsiosani. Vaikka kuinka olin valmistautunu ja terapiassakin käyny asiaa läpi niin tilanteen tullessa eteen mä hajosin. Ja nyt poukkoilen eri osien välillä ja sisällä oleva tuska ja paniikki on mieletön.

Pojalla oli siis kaks päivää kestävä salibandyturnaus. Mun isä oli ennen ollut tosi tiiviisti pojan harrastuksessa mukana ja seuras kaikki pelit. Mutt sen jälkeen kun isä "pimahti" ja kääntyi tosi voimakkaasti meitä vastaan ja syytti mm. Beijbeä mun aivopesemisestä koska en enää siihen ja siskoon pidä mitään yhteyttä ja aikoi kertoa pojalle millanen äiti sillä oikein on. Siinä tapahtu kaikkee paskaa josta johtuen taijan olla yhä rikki. Isä ei oo nyt sitt ainakaan vuoteen käyny pojan peleissä. Oon antanu pojan olla pappansa kanssa tekemisissä sillä kaikesta huolimatta se on hyvä pappa ja mä ajattelin etten halua poikaa vaivata aikuisten välisillä ongelmilla.

Pari päivää ennen viikonloppua mä sain pojalta tietää ett pappa on tulossa katsomaan pelejä. Siinä vaiheessa pysyin ihan rauhallisena ja terapiassa käytiin asiaa läpi, ett mitä mahollisesti vois tapahtua, mikä olis kamalinta ja miten voisin itteni rauhottaa olemaan aikuisena siinä hetkessä ja pitää rajoista kiinni. Olin valmistautunu suojelemaan lapsiosiani sillä oltiin tunnistettu terapeutin kans useiden pelkojen tulevan lapsuudesta. Kävin etukäteen mielessäni läpi kaikki reitit kisapaikalla ja missä kannattais istua jos isä olisi siellä tai täällä. Otin mukaan enkelinkutsuja-kaulakorun ja pojalta saamani ankkurin. Mutt sitt ajomatkalla kävi ilmi ett olin muistanu kisapaikan väärin joten ennalta suunnittelemani asiat sain unohtaa.

Noustessani autosta mä tunsin kun kädet alko jäätymään. Sydän hakkas ja jalkoja poltteli. Puristin ja hypistelin ankkuria ja koitin hengittää rauhallisesti. (ja näytellä reipasta, tottakai!!) Kun päästiin lähelle salin ovea mä näin isän istumassa katsomossa. Musta tuntu kuin seiväs olis isketty mun rinnasta läpi! Mä peruutin ja tunsin kuinka paniikki valtas mun koko kehon. Sanoin Beijbelle etten voi mennä sinne ja sitt purskahin itkuun. Kaikki persoonan osan melskas mun sisällä ja aikuista minää ei näkyny missään! Mä hengitin ja hengitin...pyyhkiin kyyneliä. Halusin paeta mutt tiesin etten voi.

Onneks kisasaliin oli toinenkin sisäänpääsy ja katsomoja oli kaks. Kun istuin siellä katsomossa isää vastapäätä musta tuntu kuin olisin kiinni jääny eläin, häkkiin suljettu pelokas eläin. Oli niin paha olla.

Tänään sitt oli uus kisapäivä ja isä oli paikalla myös. Mä yritin blogata sen kokonaan mun mielestä pois, mutt en onnistunu. Muhun sattu ja sattuu yhä niin saatanasti! Raastavinta tässä on se ett mä todella tunnen pettäneeni lapsiosani ja...uskokaa tai älkää, mä tunnen surua isästäni, kaikesta...

Viime aikoina yöt on menny todella huonosti ja nukun pätkittäin. Monesti oon heränny outoihin kiputiloihin ja usein painajaiset tuntuu jatkuvan hereillä ollessa. Yks yö mä herätin Beijben ku luulin ja olin varma ett meijän kotona on joku...Hävetti. En kertonu sille mitään vaan kai sain salattua asian. Nää viikonlopun kohtaamiset ei todellakaan tuu helpottamaan öitä. En tiiä miten niistä selviän. Syyllisyys on kamala. Tunnen syyllisyyttä  siitä ett oon ollu huono lapsi ja nyt myös huono aikuinen.

Mielen osat ovat hereillä.

Tasapainoilu jatkuu. Tämä päivä on ollut helvetin raskas. Kevät kaikessa "ihanuudessaan" iski suoraan tajuntaan enkä saanut piettyä itteäni tässä hetkessä. Koko ajan mä ootan kuulevani uudelleen ne mieleen jääneet sanat "mä en pysty antaan sulle sitä mitä sä tarviit". Ja välillä elän aivan kuin olisin ne kuullu, aivan kuin kaikki olisi totta. Tää nykyhetken ja menneisyyden välillä pomppiminen käy hermoon!! Mun ei oo hyvä olla missään.

Viikko sitten leikkautin hiukset lyhyiksi. Terapiassa puhuttiin paljon tuosta asiasta, sillä iusten leikkaaminen merkitsee mulla paljon muutakin kuin vaan uutta kampausta. Mun on parempi olla itteni kans lyhyellä letillä. Outoa mikä merkitys tuollasella asialla voi olla. Tällä hetkellä käyn mielen kans sen verran sekaista taistelua etten nyt saa avattua tuota hiusasiaa yhtään enempää, joten se siirtyy myöhemmäksi. Muutenkin oon jotenkin "valmiustilassa" ett tää kirjottaminen on tosi vaikeaa.

Terapiat on viime aikoina ollut mielettömän raskaita...ja niiden jälkeen oon aivan hukassa! Mielen lapsiosat on todella voimakkaasti ollu pinnalla ja siksi kai mä kaipaisin huolenpitoa ja rakkautta niin paljon. Mä en osaa rauhotella niitä enkä hoivata niin ett ne rauhottuis, en osaa olla aikuinen vuonna 2017. Mä itken usein...erittäin usein. Hajoilen yhä, päivittäin.

Lomalla takaumissa.

Tämä viikko on ollu syysloma ja oltiin pojan ja Beijben kans mökkeilemässä erittäin vanhanaikaisissa tunnelmissa. Edellisenä iltana reissuun lähtöä mä repesin ihan kunnolla. Mä olin kamala ja mulla oli järkyttävän paha olla! Mun keinot oli loppu ja sanoin hirveitä asioita, olin umpikujassa. Painelin ulos sininen pitkä huivi kaulassa jonka oon ristiny hirttohuiviksi koska se on tarpeeksi pitkä ja kestävä. Ja kai mulla on se kaulassa aina sillon ku en voi kovin hyvin...ja mä inhoon sinistä väriä!! Noh, mä päätin etten menis enää takas ja istuin jo eräässä paikassa puuhun nojaten ja huivi tiukasti kaulan ympäri... suljin puhelimenkin...

Mutt tässä mä oon. En tiiä miten ja miks, mutt oonpahan kuitenkin. Tänään kotiuduttiin mökiltä ja vaikka nautin siitä kun pääsi hetkeksi muualle, niin kaikki ei kuitenkaan menny ihan hyvin. Olin nähny mökistä ja ympäristöstä kuvia, joten mikään ei siinä mua yllättäny. Kaikkialla oli mun mielestä tosi kaunista ja vanhojen sukupolvien elämänjälki näkyi mahtavasti. Talo ja pihapiiri oli täynnä tarinoita menneistä ajoista. Mutta... vähän väliä mieliin tuli erittäin elävästi muistoja huonoilta ajoilta. Olin täysin vieraassa talossa, lattialaudat narahteli askeleiden alla ja talon ympärillä oli lähestulkoon pelkkää peltoa... Etenkin ensimmäinen yö meni peläten enkä nukkunu juuri ollenkaan. Olin varuillani koko ajan ja odotin millon tulee käsky juosta peltoon tai millon pellon toiselta puolelta auton valot alkaa läheneen ja mut haettais pois... Takaumat "myyntiajoilta" vaihteli kilpaa... yritin kaikesta huolimatta pysyä hetkessä kiinni ja uskotella aamun muuttavan kaiken paremmaksi. Se oli raskasta... En voinu kertoo Beijbelle miks en saanu nukuttua tai mitä pelkäsin. Helvetin häpeä kun se tukkii mun suun!!

Reissu on nyt takana ja postauksessa näkyvät kuvat on mökin ympäristöstä. Mun oli ensin tarkotus kirjottaa paikanpäältä, mutt en saanu tehtyä sitä.

Huominen olis vielä vapaata ja tiistaina taas terapia sekä töihin yövuoroon. Äääh...

Oravanpyörä.

Yritän saaha purettua tätä oloa edes vähän tänne sivuille jotta saisin pidettyä itteni paremmin kasassa. Heikolta se näyttää, mutt yritetään.

Pahinta on yksinkertaisesti tää kevät. Kaikki äänet, auringonvalo, lintujen laulu...jopa ulkoa kantautuvat autojen ääni tuottaa mulle helvetillista ahistusta ja saan tehä mielettömästi töitä jotta saisin piettyä itteni tässä päivässä, vuodessa 2016. Mutt aivan kuin pakosta mä vajoan vuoteen 2013....ja siellä mun ei oo hyvä olla. Sitä tunnetta vielä pahentaa nykyhetken asiat jossa oon oikiasti menettäny lapsuuden aikaisen perheeni. Jo lapsena opittu hylätyksituleminen ja pelko yksinjäämisestä uusiutuu ja tulee todeksi. Samaan aikaan mun pitäis nykyhetkessä kamppailla traumojani ja menneisyyttäni vastaan, mutt se tuntuu mahottomalta koska en koko aikaa tiiä mikä on todellista just nyt. Mä en siis aina tiiä mikä tapahtuu nyt ja mikä tulee menneistä, mä en tiiä mikä on mun mielen tuottamaa harhaa.

Kaikista pahinta on herätä uuteen päivään ja nähä pienikin pilkahdus kirkasta valoa jostain verhon välistä. Se on joka ikinen kerta kuin isku sydämeen. Ja siitä tunteesta on todella vaikia lähtä kahlaamaan päivää läpi. Ulkona ollessa, esim. koiria lenkittäessä mä muistan niin selvästi miltä tuntu kävellä itkien kauppaan hokien mielessä "mun täytyy tehä näin, kaikki ihmiset käy kaupassa..." vaikka ainoa mitä halusin tehä oli laittaa itteni köyden jatkoksi. Kaikki se hiekan kahina kengissä...tuulen vire kasvoilla...se on tuskaakin pahempi olotila. Kun katsonkin takapihalle ja mietin pihan kuntoon laittamista, se saa mut hermostuun. Mä rakastan kukkia ja puutarhatöitä, mutt nykyään nekin on erittäin voimakkaita triggereitä. Kun istun tässä tutulla paikallani sohvan kulmassa ja katon ikkunasta ulos, mua alkaa ahistaan ja tuntuun siltä etten voi ajatellakaan ulos menoa. En tiiä miten selviäisin taas tämän päivän läpi.

Yöt mulla menee hirveiden unien parissa. Ne on todella paljon raastavampia kuin yleensä painajaiset on. Ja sellaisten unien jälkeen ei uuteen päivään astuminen oon mitenkään helppoa. Tää on siis yks helvetillinen oravanpyörä.

Mä en osaa nähä itessäni mitään kamppailemisen arvoista. Mä en osaa ajatella, ett jonain päivänä asiat olis paremmin. Ei ne voi olla sillä en mä tiiä muunlaista elämää kuin tällanen. Ja ihmisiä häviää mun elämästä samaa tahtia mitä mun voimat vähenee. Mä ajattelen ett se on merkki siitä ett menen väärää reittiä koska mua rangaistaan. Tai jotain tässä on vikana koska mitä pidemmälle käsittelen asioitani niin sitä enemmän tulee paskaa niskaan ja pahoja asioita tapahtuu. En edes muista millon mulle olis tapahtunu jotain hyvää... Kumpa osaisin ees puhua asiasta, mutt jou tukkii mun suun, joku mun sisällä ei anna mun puhua. Haluaisin huutaa apua ja käpertyä pieneksi hoidettavaksi, mutt ei. Joku mun sisällä sanoo ett ainoa pelastus on kuolema. Mun elo täällä tulee jatkumaan tällasena. Niin se sanoo. Ymmärtääköhän tästä mitään...

Tässä on liian paljon asioita käsiteltävänä. En pysty hoitamaa itteäni ja samalla taistella arjessa tasapainoillen harha-ajatusten ja pelkojen keskellä. Mä pelkään. Ihmiset sanoo ett mun täytyy jatkaa eteenpäin, mutt ei kenelläkään oo neuvoja miten niin voisin tehä. Mä en tiiä miten se on mahollista! En mä tiiä miten tulla toimeen kaiken pahan kans ja vieläpä uskoa johonkin parempaan.

Mua ei oo olemassa.

Hmm...mitäs tänään...

Poika lähti sukuloimaan Helsinkiin ja Hyvinkäälle. Mulla on tyhjä olo. Huominen aamuvuoro vielä ja sitten mullakin alkaa viikon loma. Mulla ei oo mitään suunnitelmia, ei yhtäkään. Mä olin elätelly toiveita ett oisin päässy jonnekkin vaikka ihan lyhyeksi aikaa tai ett viikon aikana olis ollu jotain mukavaa, jotain mikä antais voimia. Ehkä mä jopa vähän pelkään tulevaa viikkoa...sitä kun mulla on aikaa rauhottua ja olla itteni kans ilman mitään suunnitelmia. Mä tiiän ett jos jonain hetkenä harhamieli herää eloon niin mulla ei oo mitään syytä sammuttaa sitä. Ens viikon "vapaus" pelottaa mua helvetisti.

Kyllä mä tiiän ett tarvin aikaa levätä, rentoutua ja aikaa itelle. Mutt ongelma on se etten mä osaa tulla toimeen sen oman ajan kans. Mä EN OSAA. Mä en tiiä mitä sillä pitää tehä tai miten sillon kuuluu olla! Ehkä se on just siks niin vaikiaa koska en oo ikinä tehny mitään itteni vuoksi tai juurikaan antanu itelleni lupaa nauttia mistään. Kaikki aika on täytyny käyttää hyväksi ja olla tarpeellinen. En mä tiiä mitään muuta vaihtoehtoa. Nyt sitt kun ei tarvi mennä töihin, eikä terapiaan eikä poikakaan oo kotona niin musta tuntuu ettei mua tarvita, mulle ei oo käyttöä. Ja sen tunteen kans mä en selviä.

Mua ei oo. Nii, just sitä se on. Mä en oo olemassa, mua ei oo.

Triggeri.

Tätäkö tää paraneminen on? Kuuluuko toipumisprosessin sattua näin syvälle ja voimistua päivä päivältä? Tänään terapiassa mentiin askel eteenpäin...ei mitään varsinaisesti tapahtunu, mutt mä tajusin itestäni ja elämästäni taas vähän enemmän jota mun ei oo helppo hyväksyä. Terapiasta lähettyä mä olin mielettömän väsyny, mutt yritin tsempata. Kotiin tultua alettiin Beijben kans kattoon leffaa ja mä nukahin. Voimat oli lopussa. Heräsin parin tunnin kuluttua ja mieli oli kamala.

Otin koirat ja ajattelin ulkoiluhetken helpottavan mieltä, mutt päinvastoin kävi ja pian tulin sisälle. Sitt mietin ett jos alan siivoamaan, sillä se yleensä aina auttaa. Sitt se tapahtu...hyllyjä siivotessa silmiin osui esineitä jotka oli näköjään helvetin voimakkaita triggereitä. Murruin täysin. Sen sijaan, ett olisin sanonu voivani huonosti, mun mieli käski pitää suuni kiinni. Kaikki nykyhetkeen kiinnittymiset, ankkuroitumiset ja rentoutusharjotukset pyyhkiyty pois mun muistista ja persoona oli vaihtannut osaa. Mä halusin vaan yhtä asiaa...

Ja sitä haluan yhä. Mä en voi mitään sille etten pysty uskomaan sitä, ettei tää kärsimys kestä loputtomiin. En pysty siihen vaikka kuinka vakuuttelisin ja uskottelisin. Terapian jälkeen yritin valmistautua maholliseen mielen osan vaihtumiseen, mutt se tapahtu niin rytinällä ettei sitä olis pystyny pysäyttään. Oon nyt vähän rauhotuttuani koittanu rauhotella sitä osasta ja saaha siihen puheyhteys, mutt ainoa minkä siitä saa irti on kuolemanhalu. Se ei aio luovuttaa ennen ku on saanu tahtonsa periksi.

Mä en todellakaan tiiä miten mä voisin jatkaa eteenpäin kun tää menee aina vaan synkemmäksi. Mä en todella tiiä ja pian aika loppuu.

Vanki.

Palataan viikko ajassa taaksepäin... Mun mummu ja pappa oli tullu Hyvinkäältä käymään ja kuten aina, niin tälläkin kertaa ne majaili mun äitin luona. Kaiken mietinnän jälkeen sain kerättyä tarpeeks rohkeutta mennä käymään siellä. Kamalinta siinä oli siskon näkeminen sillä tiesin sen olevan siellä myös. Ja niin olikin. Yllätyksekseni "näkeminen" meni ihan hyvin..tai no niin hyvin kuinka nyt mennä voi, sillä mä olin koko ajan aivan kuin sisko ei siellä oliskaan. En kattonu siihen päin, en tervehtiny enkä myöskään vastannu tai reagoinu sen kysymyksiin tai sanomisiin yhtään mitenkään. Se ei ollu mulle olemassa. Siinä mä onnistuin ja oon ylpeä itestäni. Kaikesta huolimatta mä lähin sieltä kyyneleet poskilla valuen. Ja miten se sitt sai alkunsa...

Olin saanu kaveriltani facebookissa kuvahaasteen jossa piti julkasta 5 vähintään 15 vuotta vanhaa kuvaa. Mulla ei itestäni montaakaan kuvaa oo joten äitillä ollessa päätin sen varastoista ettiä niitä. Alku meni hyvin...sitt alko tuleen valokuva-albumeita joissa oli kuvia veljeni vauva-ajoista. Jokaisessa kuvassa mä olin aina kääntäny pään pois tai katsoin alaspäin. Näin jälkikäteen mä näin niin selvästi kuinka musta näky kaikki se paha olo ja salailu. Ne kuvat sattu! Joissain kuvissa hymyilin ja nauroin veljeni kans ja muistan niiden hetkien aitouden ja onnellisuuden vaikka seassa oli paljon kipua ja pelkoa. Selasin kuvia eteenpäin...ja sitt tuli isäpuoleni hautajaiskuvat ja kortti jonka veljeni oli isälleen askarrellut. Kortissa luki pienin haparoivin kirjaimin "Ethän isi unoha minua". Sen nähdessänimun sydän meni rikki...muistin kuinka mua syytettiin isäpuoleni itsemurhasta ja kuinka olin vuosikaudet eläny siinä uskossa ett se todella olin mä joka aiheutti veljeni isän kuoleman. Tunsin itteni saatanan paskiaiseksi vaikka kuinka yritin pysyä kiinni nykyhetkessä. Pahasta mielestä huolimatta jatkoin kuvien selailua ja...löysin kuvia joiden olemassaoloa en tienny tai muistanu...

Muistan kauan sitten kun veljeni painautu aivan mun kylkeen kiinni, tuli kainaloon ja kysy "miksei sulla oo enää aikaa mulle". Olin niihin aikoihin ajautunu seurusteleen sen yhen paskiaisen kans ja lähes aina oltiin sillä vieraalla paikkakunnalla. En tienny, ett tuosta tilanteesta oli otettu kuva ja siinä se oli suoraan mun silmien edessä. Kuvaa seuraavana arkipäivänä mä lähin...enkä tullu kotiin vähään aikaan taksin. Pari päivää kuvan ottamisen jälkeen mut myytiin. Voi perkele kun oisin voinu varottaa sitä kuvassa näkyvää tyttöä!! Vaikka tyttö oli jo rikottu niin kuvan ottamisen jälkeen mikään ei enää olisi hyvin. Kuvia oli aika paljon...lopulta musta tuntu ett ne kaikki vaan vilisi mun silmissä. Tuntu ett mä kuristun!!

Se tyyppi...se oli niin todellisena mun mielessä ja mun iholla. Mä muistin sen äänen ja kosketuksen, aivan kaiken. Mieleen alko ponnahteleen kaikkia muistoja ja ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten se ettei se koskaan puhunu musta nimellä. Mä olin tyttö. Äitilleen se sano esim. ett "keitäppä tytölle kahvit" ja kavereilleen ett " me tullaan tytön kans käymään". Kukaan ei varmaan ees tienny mun nimeä! Muistin kuinka se oli poissaollessaan aina tietoinen mun päivän liikkeistä, eli ett mitä olin tehny ja missä käyny sen ollessa koulussa viereisellä paikkakunnalla. Muistin kuinka se hommas aina kaiken mitä olin vähänkin vihjannu haluavani ja usein en edes tajunnu sanoneeni mitään kun se oli jo hankkinu sen mulle. Muistan kuinka se ei halunnu mun viettävän yksin aikaa sen kodin takapihalla...enkä mä saanu mennä yhteen huoneeseen joka pysyi aina suljettuna. Kaikkia outoja muistoja pyöri mun päässä ja mulle tuli tosi kuvottava ja paljas olo. Oli pakko päästä ulos! Laitoin nopiasti kuvat laatikkoon ja vinkkasin Beijbelle haluavani lähtä. Takkia pukiessa kyyneleet tuli silmiin, hissiin päästessä ne jo valu pitkin poskia. Mä säikähin sitä kuinka voimakkaasti se tyyppi ja ne muistot pitää musta kiinni! Mä todella oon yhä menneisyyteni vanki. 

Kaiken muun lisäksi tuo takauma on hankaloittanu mun olemista aivan mielettömästi ja se pyörii kehää mun ajatuksissa. Ihan ku mä olisin räjähdystilassa... Mun mieli kuiskii jatkuvasti etten mä koskaan tuu pääsemään vapaaksi ja ettei kukaan pysty rakastaan mua sillä mut on liattu niin pahoin ettei sitä enää puhtaaksi saa. Huora mikä huora.

Ruoalla pelaamista ja osien vaihtelua.

Huoh...paljon on taas tapahtunu lyhyessä ajassa ja taas tunnen itteni tosi uupuneeksi. Ei vaan jotenkin jaksa vaikka kuinka yrittäisin. Töissäkin jo pelkkä hymyily vaatii ponnisteluita ja haluaisin mieluiten työskennellä yksin jotta ei tarvis esittää olevansa ilonen tai jotain.

Eilen oli terapia ja pujuttiin kaikesta mitä vakauttamisryhmässä on käyty läpi. Jälleen kerran harmittelen sitä kuinka lyhyt aika 45 minuuttia on! Yli puolet mun mielenpäällä olevista asioista jäi puhumatta sillä aikaa ei ollut. En sitt myöskään puhunu mun uudelleen heränneestä voimakkaasta itsetuhoisuudesta. Yks mistä terapeuti halus mun kans puhua oli ruokailu ja ravinto yleensäkkin. Terapeutti oli kuullut mun sanoista, ett mä "pelaan" ruoalla. Ja tottahan se on. Huonoina hetkinä en anna itteni syyä juuri mitään sillä en oo ansainnu ruokaa, etenkään mitään hyvää. Yleensä mulla katoaa ruokahalu ihan kokonaan jos en voi hyvin, mä en tunne nälän tunnetta. Hyvinä hetkinä ruokavalio on sitt tosi terveellinen ja haluan pakonomaisesti varmistaa myös muidenkin syövän terveellisesti. Terveellinen ruoka tarkottaa siis turvallisuutta ja valmistamalla kotiväelle terveellistä ruokaa mä luon turvallisuutta ja huolehin siitä ettei mitään pahaa tapahu. Terapeutti kauhisteli sitä kuinka nuorena lapsena mä oon jo joutunu käymään kaupassa ja tekemään saamallani rahasummalla ruokaostokset sekä opettelemman niistä tekemään ruokaa. Rahaa ei silloin ollu paljoa joten ruokakaam ei sitten kovin monipuolista ja terveellistä ollu. Ensimmäinen ruoka jonka valmistin oli makkarakastike ja perunat. Sitten tuli pyttipannu. Terapeutti ajatteli, ett tämän päivän ruokailuun ja ravitsemukseen liittyvät ongelmat/asiat johtuu suoraan lapsuudesta. Mä en edelleenkään voi syödä esim. kahvipullaa töissä tai ostaa itelleni karkkia sillä en oo tottunu sellaseen enkä oo niitä ansainnu. Herkut tä ytyy todellakin ansaita. Beijb usein on nauranu mulle kun oon hörppiny limukkaa tai vichyä vedet silmissä, sillä en oo tottunu niiden juomien hapokkuuteen. :D

Eilen oli myös sen ryhmän infotilaisuus läheisille ja kuten aiemmin kerroin niin menin sinne isäni kans. Koko päivän olin ollu tosi hermostunu ja musta tuntu ihan ku laittaisin itteni näytille, paljastaisin itteni koko maailmalle. Yritin rauhotella itteäni muistuttamalla ett isäni on ite ollut halukas tulemaan ja se tietää mun elämästä jo kaiken. Beijb rauhotteli mua myös sanomalla kuinka hyvä juttu isän sinne tuleminen on ja kuinka paljon tärkeää tietoa se sieltä saa kun saa kuulla mitä traumatisoituminen ja dissosiaatio tarkottaa ja millasia haasteita se arkielämään ja vanhemmuuteen tuo. Beijb sano myös hyvin ett "ehkä sen jälkeen isäs pystyy ymmärtämään miks joinain päivinä sille on saattanu tulla puhelua ett haluan päättää päiväni tai joinain päivinä en oo voinu vastata puheluun ollenkaan."  Nuo pari lausetta rauhotti mua paljon.

Infotilaisuudessa ei ollu paljoa porukkaa, toisaalta hyvä niin. Me juotiin kahvit ja alettiin käymään asioita läpi. Oli ihana huomata kuinka tarkkaan isä kuunteli ja se teki vielä tarkentavia kysymyksiäkin! Huomasin peroonani muuttuneen lapsen tasolle ja muistan ajatelleeni lapsenomaisesti " se taitaa sittenki välittää kun on oikiasti kuunnellu" ja "se tuli tänne mua varten". Sen lapsen ääni oli arka ja pehmeä, tulee mieleen samettisen persikkainen. :D  välillä taas kun aihe liippas liian läheltä omaa oireenkuvaa mä huomasin istuvani ihan jäykkänä hartiat tiukasti jännittyneinä ylös ja jouduin varmasti kymmeniä kertoa tuon parin tunnin aikana pakottamaan hartiat rennoiksi. Tunsin tosi voimakkaita reaktioita ja personani kaks osaa vaihteli tiuhaan tahtiin. Se toinen lapsiosa oli kiukkuisempi kuin se samettiääninen ja huomattavasti epäluuloisempi ja puolustuskannalla oleva. Se myös tunsi suurta häpeää. Kun tilaisuus oli lopussa ja vetäjät kysy palautetta niin isä sanoi ett tietoa tuli tosi paljon ja vie varmasti oman aikansa ennen kuin asiat pystyy kunnolla sisäistämään ja ymmärtämään, mutta että kaikki tieto oli ollu tosi tärkeää. Siinä vaiheessa mun teki mieli pyytää isältäni anteeks, en tiiä miks. Mutt sitt kuulin Beijben äänen mun korvissa "eläpä höpötä, isäs on vaan tyytyväinen saatuaan tietoa ja haluaa varmasti olla apuna ja tukena". Olin sitten hiljaa.

Tänään mä oon miettiny paljon ett mitähän isän mielessä mahtaa pyöriä ja ei kai sitä sittenkään kaduta ett se tuli tilaisuuteen. Mutt onneks tänään oli työpäivä niin en hirveesti oo sitä ehtiny murehtimaan. Tänään olis myös ollut vakattamisryhmä mutt iltavuorosta johtuen mä en päässy sinne. Olis ollu ehkä hyvä ett oisin päässy kertoon tuntemukseni infosta ja sen jälkeisestä ajasta. Mutt ehkä sitt terapiassa...

Sitten se iski suoraan tajuntaan!

Voi mahoton millasia päiviä taas on ollu! Ensin yöt menee aivan kamalissa painajaisissa ja heräilen vähän väliä. Eilen aamulla meni sitten tosi kauan ett sain itteni nykyaikaan ja jankuttamaan itelleni kaiken olleen vain unta. On ihan outoa miten siihenkin menee niin kauan vaikka varsin hyvin näen  omilla silmilläni ett oon kotona ja nyt on vuosi 2015. On kummallista ettei mieli kuitenkaan voi sitä heti tajuta.

Vakauttamisryhmä meni eilen yllättävän hyvin ja pakotin itteni osallistumaan ja puhumaan omista kokemuksista. Noista persoonallisuuden osasista olis kyllä hyvä puhua vielä lisää, etenkin siitä iten niiden kanssa oppii selviytymään. Kerroin ett mä vasta tutustelen eri osiini sillä jos vaikka muistelen aikaa taaksepäin pari vuotta niin en mä sillon ollu tietonen mistään dissosiaatiosta tai mistään muustakaan. Olin vain ajatellu olevan helvetin hankala jonka on lähes mahoton luottaa ihmisiin, tuntea olevansa turvassa omassa kotona, vaikea yöpyö vieraissa paikoissa, pakonomainen tarve kontrolloida asioita, tarkistella lukituksia jne. Mutt ei... Nyt mä ymmärrän ett mulla on syy jonka takia toimin tietyillä tavoilla. Tuo tieto on niin huojentava! Nyt mä vaan haluaisin kerätä kaiken tiedon millä tavoin voisin opetella tulemaan toimeen näiden osien kans ja ottaa ne huomioon. Ryhmässä sanoin, ett välillä musta tuntuu ett mun mieli on täynnä kaikkia eri kakaroita jotka riehuu sekamelskana ympäriinsä ja ett olis kai helpompaa perustaa niille päiväkoti ja lajitella jokainen siellä omaan ryhmäänsä. :D   Uus aihe oli jälleen erittäin osuva ja siitä tulee ens viikolla varmasti myös paljon keskustelua. Aiheena oli Avun pyytäminen sekä Nukkuminen ja sen vaikeudet. Nauroin mielessäni kun yks vetäjistä sanoi "vakavasti traumatisoituneilla ja dissosioivilla henkilöillä on usein lähes mahdoton pyytää apua ja myös ottaa apua vastaan, tunnistatteko tämmöstä?" Siis voi jeekulis sentään...kuinkahan monta kertaa mä oon saanu kuulla siitä kuinka ärsyttävää on kun en voi ikinä pyytää apua vaan mun on pakko tehä kaikki ite vaikka voimat olis jo loppu. Mutt kun se vaan menee niin... Mä luen jonain päivänä muistiinpanot aiheesta ja teen kotitehtävät, palaan sitten aiheeseen enemmän.

Ryhmässä puhuttiin myös siitä millaisia lapsen tunteita on vaikea kestää ja kuinka suuri muutos vanhemmaksi tuleminen oli aikanaan ollut. Toisille äidiksi tuleminen oli ollut suuri ihmetys ja toisille asia vaati sulattelua ja kypsyttelyä. Yhtäkkiä mun tajuntaan iskeyty yks asia... Mä en tiiä aikaa elämässäni etten mä olis huolehtinu jostain. Pienenä tyttönä hoitiin äitiäni...vähän myöhemmin veljeäni. Mä oon poikani kohalla toistanu samoja asioita kuin nuoruudessa joutuessani äidiksi veljelleni. Eli siis mä tavallaan olin jo äiti ennen kuin tulin oikiasti äidiksi ja mä oon vaan suorittanu kaiken enkä oo huolehtinu omasta voinnista. Mun tunteita tai voimia ei kyselty veljeni kohdalla, mä vaan tein kaiken, tein parhaani. Saman mä tein poikani kohalla enkä vaatinu itelleni yhtään mitään. Mä halusin jaksaa ja selviytyä. En pitänyt edes äitiyslomaa...olinhan huolehtinut kaikesta tauotta jo vuosia joten ei kai nyt lapsen saanti voinut mulle ongelma olla. En nyt tiiä ymmärtääkö tästä mun selityksestä yhtään mitään... Ryhmässä kun kuuntelin muiden juttuja mä tajusin kuinka huonosti oon itteäni kohellu ja jättäny huomiotta. Tuon asian tajuaminen sattuu jollain ihmeellisellä tavalla. En tiiä oonko mä vihanen, raivoissani, surullinen vai mitä. Musta tuntuu ett multa on viety pois jotain kallisarvoista. Oon sanaton.

Nyt täytyy taas lopetella sillä takana oleva iltavuoro alkaa jo verottamaan voimia joten on aika alkaa rauhotteleen itteäni unten maille. Tähän loppuun on kyllä pakko todeta ett mä olisin kyllä aivan hukassa ja tukossa ellei mulla olis tätä blogia johon kaataa kaikki mielenpäältä ja toki on ihana huomata jonkun myös lukevan kuulumisia mun matkasta. Kiitos sulle <3

Säteilevänä mielen vuoristoradassa.

Harha-ajatukset on riivannu mua jälleen koko päivän, tai enhän mä tiiä onko ne harhaa vai todellisuutta, enhän mä tiiä ketä mun täytyy oikiasti pelätä ja missä vaara vaanii. Aamullakin mulla menee tosi kauan ett saan eroteltua mikä ajatuksista/tapahtumista kuuluu yölliseen uneen ja mikä on todella totta. Sekavaa, eikö? En oo kuitenkaan vajonnu (ihme kyllä) niin syvälle ett kuolemanhalu olis päässy valtaan.

Tänään olis ryhmän kokoontuminen. Aihe olis ollu mulle erittäin tärkeä, kuten myös aiemmalla kerralla oli ollu johon mä en päässy osallistumaan. Aiheena oli siis Mielensisäiset nuoremmat tarpeet ja osat sekä Selviytyminen varhaisempien tarpeiden ja dissosiatiivisten nuorempien osien kanssa. Mä ajattelin huomenna käydä nuo monisteniput läpi ihan ajatuksella ja tehä niihin kuuluvat välitehtävät. En halua alkaa niitä rämpimään läpi pahalla mielellä ja yötä vasten. Mä oon vasta vähän aikaa sitten alkanu löytämään noita mieleni osasia ja oon niiden kans aika sekasin. Siksikin haluan huolella lukea nuo paperit ja ehkä saaha niistä jotain.

Ryhmässä en jaksanu paljoa puhua, enkä sanoa omia kokemuksia tai mielipiteitä huolimatta hiivatin hyvästä aiheesta. Mä en vaan jaksanu ja jotenkin mulla oli paha olla siinä, istua penkillä ja olla siinä omassa kehossani. Vaihtelin asentoa vähän väliä ja yritin olla "paikalla". Tai ehkä aihe liippas liian läheltä jonka vuoksi mieli ei antanu mun olla läsnä. Yllätyin todella kun yks ryhmäläisistä sano tauon aikana ett "Miten sä Jaska näytät jotenki niin säteilevältä, ihan ku hehkuisit kokonaan? Mun piti jo heti alussa sanoa ett oot jotenki säteilevä". Voi mahoton sentään!

Naurahin ja sanoin sisältäpäin olevani tänään kaikkea muuta kuin säteilevä, kaukana siitä!!! Sitt aloinki taas miettimään, ett kuinka hyvä mä oonkaan salaamaan kaiken ja näyttelemään ihan jotain muuta. Voin rehellisesti sanoa olevani erittäin hyvä tuossa puuhassa, onhan mulla elämäni mittainen koulutus ja kokemus alalta! :D  Tai ehkä se tyttö vaan jekutti, halus olla ystävällinen ja siks sano jotain hyvää ja kaunista. Tai ehkä se tuntu vaan niin hämmentävältä kuulla itestä jotain sellasta, etenkin tuollasessa ympäristössä ja tuollaisten asioiden keskellä. Ehkä mä en kaikkien silmissä ookkaan niin likanen ja saastanen. Tai oompa, se ei vaan tiiä sitä millanen mä oon ja kuinka mätä.

Aaargh...menee hermo.

Arpien kertomaa.

Töissä oon saanu olla rauhassa paskiaiselta, mutt raskaaksi tää käy tällanen ett joudun koko ajan olemaan varuillaan... Haluaisin tehä työni rauhassa ilman minkäänlaista jännittyneisyyttä. Viime yön näin taas aivan kamalia painajaisia! Unet oli täynnä verta, valuin kaikkialta. Mulla alko illalla menkatkin joten ne jotenkin tuli uniin mukaan omalla tavallaan. Mulla on nykyään käsittämättömät menkkakivutkin ja tunsin tuota kipua myös unessa. Yö on menny kokonaan unen ja todellisuuden sekoittuneessa tilassa. Tänään on ollu jotenkin "hankala" olo sillä mun mielen on vaikia kestää mitään tuntemuksia alapäässä tai jotain mikä liittyy naiseuteen. Alapäästä valuva veri muistuttaa mua jostain ihan muusta, vihlova kipu toimii triggerinä...vaatii paljon voimia saaha itteni pysymään nykyhetkessä ja muistaa mulla olevan menkat, eikä antaa harhojen viedä mua menneisiin. On mielettömän saastainen olo!! En mä oo ennen näin voimakkaasti tuntenu tai kokenu menkkoja vääryytenä, mutt nyt kun kaikki asiat on muutenkin pinnalla ja siihen tuli vielä toi työpaikkahäirintä. Tässä on mielelle liikaa sulateltavaa. Naiseus on ruma ja likainen asia. Paha mieli...itkettää.

Keskiviikon vakauttamisryhmän aihe oli erittäin tärkeä itelleni ja oli suuri harmi ett aika loppu kesken. Toivottavasti palataan aiheeseen ens keskiviikkona. Aihe oli "Selviytyminen vaikeiden tunteiden kanssa". Mä ite ajattelen ett tunteiden tunteminen ylipäätään on mulle tosi vaikeaa ja en osaa hallita niitä. Etenkin kaikki vihan ja surun eri muodot kasvaa tosi suuriksi ja usein vyöryy mun yli ja lähes aina mä käännän kaiken vielä itteäni vastaan, sillä koen epäonnistuneeni jos/kun en tiedä miten tunnetta olisi pitäny tuntea tai miten sen kassa olisi pitäny toimia. Oon siis täysin surkimus tuolla alalla! Kai mä vasta opettelen antamaan itelleni luvan tuntea. Yritän vakuutella itelleni ett mullakin on oikeus tuntea ja saan niitä myös näyttää. Siinä kohdin mä yleensä kohtaankin ongelmia, sillä kun pinnistän ja pidän tunteitani sisällä liian kauan niin en saa tuotua niitä ulos sillain sopivasti vaan ne todellakin ryöppyää ja kuohuaa yli. Ennen mä olisin sellasina hetkinä tarttunu puukkoon ja painanu terän ihoa vasten.

Vähän aikaa sitten ollessani yöelämässä mä törmäsin vanhaan tuttuuni nuoruusajoilta josta oli tullut tatuoija. Juttelin hänen kanssa muutaman sanan ja kysyin onko yleensä mahdollista tatuoida arpien päälle tai jotenkin saada arvet "osaksi" tatuointia. Joissain tapauksissa jos arpi ei ole kohonnut niin tatuoiminen ei oo ongelma ja hän halus nähä mun käsivarren ja melkein välittömästi sano "ei tuu onnistuun". Arvet on kuulemma aivan liikaa koholla ja iho arpien kohalta täysin arpikudosta laajalta alueelta jossa ei ole enää tuntoaistiakaan jälellä. Ei mulla oo tarkotus arpiani piiloon saaha eikä ne mua paljoa häiritse, mutt oisin haluaisin iholle jotain musteen kertomaa tarinaa arpien lisäksi. M äoon kamppaillu niin paljon viiltelyä vastaan ja vaikka usein puukkoa ikävöinkin niin oon kuitenkin ylpeä siitä etten pitkiin aikoihin oo viiltäny. Tuo tuttuni kehotti mua kääntymään kokeneempien tatuoijien puoleen mikäli joskus päätyisin haluamaan käsivarteeni kuvaa.

Hieman poikettiin aiheesta... Huomenna poika lähtee sinne koulun vaellusreissulle useaksi päiväksi ja tunnen siitäkin asiasta mieletöntä pelkoa ja ahistusta!! Helvetti...

Äääh...nyt alkaa tuntuun pahalta ja ahistus hiipii nurkan takaa. Lopetan tähän.

Odotuksia, pettymyksiä sekä pikkasen takaumaa.

Kahlaan pimeydessä yhä, siihen asiaan ei siis oo tullu mitään muutoksia. Yön näin ahistavia unia ja aamu meni siihen kun selvitin itelleni mitkä asiat o tapahtunu oikiasti ja mitkä vain  mun unessa. Sekavaa siis. Aamupäivällä sain pojalta viestin jossa se pyys mua käymään mummulassa sillä isomummu ja isopappa lähtisivät huomenna. Puntaroin asiaa monelta kantilta ja lopulta annoin periksi, menin käymään. Ajattelin, ett ei se paljoa oo pyydetty jos kävisin näyttäytymässä vielä viimesen kerran. Käynti epäonnistu, pahasti. Nyt tunnen itteni täydeksi idiootiksi! Kuinka saatoin olla niin tyhmä ett uskoin vierailun olevan hyvä idea?!!? Äitini veti omaa täydellistä rooliaan eikä  missään ollu havaittavissa pienintäkään katumusta niistä valheista joita oli menny mun isälle levitteleen, ei minkäänlaista pahoittelua tai mitään! Mutt mä en suostunu esittään isovanhempieni edessä enää yhtään mitään, olin oma sairas itteni. Puhuin ainoastaan pojalleni ja hoidin hänen varpaansa johon oli tullu kaksi rakkoa. Muuten olin kylmä, turta, täysin poissaoleva. Vastasin kysymyksiin "onko metsässä näkyny sieniä" "sullako alko kesäloma" "Ootko tehny lomasuunnitelmia". Kaikkiin vastasin yhellä sanalla. Tunsin olevani siellä täysin vieras enkä todellakaan kuulunu sinne! Oli toisaalta huojentava tieto tuntea nähä ettei paikka ja ne ihmiset herättäny juuri mitään tunteita, ne oli mulle yhdentekeviä. Aivan kuten mä oon ollu niille. En nyt lue poikaani noihin ihmisiin, poikani on mulle kaikkea muuta kuin yhdentekevä. siellä mä sitt istuin, tuijotin eteeni, join kahvini ja lähdin. Suljettuani ulko-oven se iski kuin salama mun tajuntaan, taisin jopa irvistää ja sulkea silmäni hetkeksi. Tajusin ettei mulla oo enää lapsuudenkotia johon mennä. Nyt tiedän sen, aidosti.


Takauma tuli päälle. Olin kai jotain murkkuikäinen ja olin just karannu kotoa. Ei ollu paikkaa mihin mennä. Korvieni kuullessa oven naksahtavan lukkoon mä muistin ja tunsin sen epätoivon tunteen, sen kun ei oo mitään suuntaa mihin mennä, ei mitään missään. Tunsin olevani eksyksissä tai ainakin yksin elämässäni. Kuulin korvissani kaikkien ilosen puheensorinan ja kuulumisten kyselyn vaikka seisoin yksin autiossa kerrostalon käytävässä, joku myös nauroi. En pystyny palautuun tähän hetkeen...kotiin päästyä raivosin ja silmät leiskuen huusin beijbelle, menin poikani huoneeseen aivan kuin se olisi ollu omani ja paiskasin oven kii. Hautauduin pojan sängyllä olevien pehmolelujen sekaan ja murjotin. Jossain välissä kävin ottamassa rauhottavan naamaan ja menin takas omaan maailmaani. Vähitellen aloin palautua ja rauhottua.

Beijb yritti pikaseen jutella mun kans asiasta ennen ku lähti kaverilleen, mutt ei se suostu ymmärtään etten mä enää jaksa yrittää, ja kuinka tyhmäksi itteni tunnen ja kuinka vahvassa otteessa menneisyys mua pitää. Se anto mulle tehtävän sille ajalle kun se on muualla...mun pitää keksiä 3 hyvää asiaa itestäni, kolme huonoa asiaa ja kolme sellasta asiaa millanen haluaisin olla. Sanoin keksiväni vaikka kymmenen joka kohtaan, mutt ne asiat ei muuttais mitään. Teen nuo listat tänne blogiin, joten olkaapa hyvä:

Hyvät asiat: 1. aina valmis auttaan muita ja taistelemaan muiden puolesta
                      2. hölmö
                      3. mieletön mielikuvitus
                      4. huolehtivainen

Huonot asiat: 1. pelkuri
                       2. pettäjä
                       3. satuttaa muita
                       4. on tehny rikoksia
                       5. epätasapainoinen traumojen rikkoma mielipuoli
                       6. hankala
                       7.vastenmielinen
                       8. ei pääse vapautuun menneistä
                       9. antaa muiden mielipiteiden tuottaa pahaa mieltä
                       10. yksinäinen, mutt ei uskalla luottaa kehenkään
                       11. säälittävä ja itsekäs
                       12. huomionkipeä
                       13. itsetuhoinen
                       14. syyllistää itseään kaikesta
                       15. kylmä ja tunteeton
                       16. loukkaantuu helposti
                       17. helvetinmoinen tempperamentti

Mitä haluaisin olla: 1. terve
                                   2. hyvä ihminen ja äiti
                                   3. puhdas
                  

Siinä jotain listausta, en kyllä ymmärrä miks mun piti nuo tehä. Asian pitäs kuulemma selvitä kunhan beijb tulee kotiin. Sen vaan, ett eilenki se pyys mua kirjottaan tuntemuksistani blogiin sillä välin kun käy pyöräilemässä. Tarkotus oli, ett kävis sitten lukeen mun ajatuksista ja sitt oltas juteltu asioista. Noh, mä sitt kirjotin tuon edellisen postauksen ja jäin oottaan beijbee...kului tunti, meni toinen...kolmas...neljäs...joskus puol yhentoista aikaan illalla lähin sitt yksin ulos ku kyllästyin odottaan. Ja jälleen tunsin itteni tyhmäksi ku oikiasti ootin!! Siis ensin mä toisen pyynnöstä avaan tunteeni, kirjotan ne ylös ja sitt vielä ootan ett juteltais niistä!! Mä oikiasti menin itsekkäästi kuvittelemaan olevani niin tärkeä ett jou oikiasti juttelis mun kans sillon kun se ite niin on halunnu!! Mutt se on ny takana päin ja mennyttä. Mä en enää ikinä, en koskaan päästä ketään ihmistä mun lähelle niin ett se sillä ois mahollisuus saaha mut tuntemaan itteni tyhmäksi, luuseriksi, idiootiksi, säälittäväksi ja naurunalaiseksi. Ei enää koskaan. Mun maailma on jo tarpeeksi kivulias ja sekava ilman muita ongelmia.

Mielellistymistä...nyt sen tajusin!

Vakauttamisryhmä kokoontu jälleen tänään. Aihe löytyy otsikosta, eli jatkettiin ja syvennettiin aiempaa aihetta; mielellistymistä. En ekalla kerralla tajunnu siitä yhtään mitään, mutt tänään käytännön esimerkkien kautta pystyin ymmärtämään mitä tuo ihmeellinen sana merkittee. Kun käytiin aihetta läpi muistiinpanoista mut valtas mieletön viha ja sain puristella stressipalloa oikein urakalla ja maadotin itteeni hieromalla jalkojani lattiaa vasten. Tuntu ett kaikki ne esimerkit tuli liikaa iholle...kaikki ne muistot joissa oon jääny vaille kaikkea tuli iholle, kaikki ne tunteet joita en saanu kokea ja joka ikinen kerta kun en ollut olemassa tuli keskelle tätä päivää. Vihasin äitiäni!! Olin pieni lapsi joka olisi halunnut kiljua keuhkonsa tyhjäksi kaikesta vihasta, pettymyksestä ja raivosta omaa äitiään kohtaan!! Vitutti!!! Mutt sitten... mä tajusin ett kuinka tärkeä tuo taito itelleni olisi, tuo mielellistäminen. Kiukkuinen lapsiosanen jäi taka-alalle ja joku rauhallisempi osa otti vallan. Mulle tuli heti mieleen yks tapahtuma joka on aina ollu mulle tosi vaikee, erittäin hankala ja raskas. Haluan opetella käyttämään tuota keinoa jotta jonain päivänä asiat ei ihan niin vaikeita olis.

Joka ikinen kerta kun ollaan reissattu beijben perheen luo Tampereelle mä oon ollu uskoakseni aika kamala. Oon pelänny matkaa jo päiviä aiemmin, jopa viikkoja jos matkasta oon tienny. Oon aina joutunut kuluttamaan helkutisti energiaa siihen kun oon ottanu selville:
- kenen luona aiotaan yöpyä; anoppilassa, beijben siskon vai veljen luona,
- keitä kaikkia saman katon alla aikoo yöpyä,
- onko asunto mulle entuudestaan tuttu, millainen asunnon pohjaratkaisu on
- onko parveke tai takapiha, monesko kerros
- missä huoneessa nukutaan, missä muut nukkuu, missä uloskäynnit on
- missä päin asunto sijaitsee, esim. onko kaukana keskustasta/ bussipysäkiltä/ ostarilta, ihan mistä vaan
- mistä voi saaha tarvittaessa apua, mihin voi piiloutua sisällä/ulkona

- entä sitten jos/ kun tulee yllätyksiä ja suunnitelma muuttuu

Noita kaikkia ja paljon muuta on pohtinu aina kun yövyn muualla kuin omassa kotona. Samaan aikaan oon ollu helvetin vihanen itelleni kun teen asioista niin vaikeita etten voi reissata kuten muut, kai  mä olin luullu ett mussa on joku vika tai ett oon vaan niin saatanan idiootti koska teen asioista niin suuren numeron, mutt nyt mä oon saanu ymmärrystä sille miks oon toiminu noin ja miks matkustaminen ja vieraassa paikassa yöpyminen on mulle raskasta. Enää mun ei tarvi (eikö?) hävetä itteäni... No okei, tuohon on vielä pitkä matka, häpeän kuitenkin. Mutt nyt tiiän ettei mun tarvi vihata itteeni sen takia. Se on ollu mun keino selvitä.

Mielellistäminen uskoakseni vois auttaa tuossa asiassa. Se siis tarkottaa ajattelun ja tunteiden ajattelua. Eli mielellistämisellä haetaan tilaa pohdinnalle, jotta automaattinen reagointi vaikeissa tilanteissa vähenisi, kuten välttely, transsinomaiseen tilaan meneminen tai persoonallisuuden osien vaihtuminen. Käytännössä siis voin mielellistää jälkikäteen yöpymistä esim. anoppilassa. Kun aiemmin oon ajatellu "koska tunnen pelkoa ja käyttäydyn pelkurimaisesti, olen hävettävä ihminen" voisin opetella ajattelemaan "pelko ja häpeä jota tunnen, perustuu lapsena saamaani väärään tietoon, eikä pelko tarkoita sitä että olisin huono ihminen".  Mun täytyy kerta kerran jälkeen miettiä mikä minua pelottaa, nimetä pelko ja antaa pelolle oikeus tulla huomioiduksi, eli "okei, nyt mua hermostuttaa ja ahistaa koska pelkään matkaa ja muualla yöpymistä". Sen jälkeen annan ymmärrystä itelleni, "tottakai se pelottaa ja tuntuu pahalta, ketä tahansa pelottaisi, etenkin minua koska en ole saanut lapsena apua kun olen ollut peloissani, vaan olen jäänyt yksin ja tunteeni on kumottu". Olisi siis tärkeää suhtautua myötätuntoisesti ja antaa ymmärrystä. Sen jälkeen voin huomioida tarpeeni miettimällä mikä voisi auttaa jotta en olis niin pelokas ja ahdistunut, esim. voisin huolehtia että mulla on ankkurit mukana ja keskittyä ankkureihini, kiinnittyä nykyhetkeen ja maadoittaa itteni. Voin antaa itelleni luvan mielikuvaharjotuksiin tai rentoutumisharjotukseen myös matkoilla ollessa, voin myös kertoa asiasta beijbelle jolta saan myötätuntoa, ja tämä taas tukee itseni ja tunteitteni hyväksymistä.

Tuossa on tosi paljon oppimista, mutt mä haluan ees yrittää kokeilla tuota ens reissulla! Mä en halua pilata aina kaikkia reissuja omalla hankaluudella. Papereissa luki vielä, ett on tärkeä ymmärtää kaikilla tunteilla, olotiloilla ja persoonan osilla olevan historiansa ja syynsä. Ne eivät ole tulleet tyhjästä ja niiden tarpeet on tärkeää pyrkiä huomioimaan.

Jotenki kyllä pelottaa tuo huomioimisen määrä, sillä kun sua ei oo aiemmin juurikaan ollu olemassa, niin yhtäkkiä saatkin kasapäin ymmärrystä ja myötätuntoa. Hmm...tarvii sulattelua.

Paljon jäi tästä päivästä kertomatta, mutt ens kerralla niistä! Etenkin yks keskisormi-tyttö on toiminu mun pelastavana enkelinä! :)

Sun ei tarvi pelätä.

Terapiapävä. Onneksi. Nukuin lievässä lääkepöllyssä sen mitä nukuin, eli yö meni sekavissa merkeissä. Toki oon saanu hitusen untakin, mutt aamulla herätessä olo oli ihan ku en olis edes ehtiny nukahtaa. Silmät oli eilis illasta vielä turvoksissa mutt onneks meikeillä saa jonku verran peiteltyä väsymystä. Mieli oli aivan kamala eikä olis yhtään kiinnostanu lähteä mihinkään terapioihin jauhamaan paskaa, mutt onneks beijbellä oli vasta myöhäsempi työvuoro joten se käytti mua siellä. Muuten olisin varmaan ahistuksissani perunu sen... Noh, ensimmäiset sanat terapiassa oli "mieli on helvetin huono, menee päin persettä". Sitten nauroin!

Siinä vaiheessa mua katottiin jotenkin näin:

No ei ny sentään! Nauroin kyllä, mutt ei terapeutti ihan noin irvistäen mua katellu, lähinnä kai vaan ihmetteli ett mistähän nyt tuulee ja kuinkahan lujaa! Se kai on tainnu oppia jo, ett mitä huonompi mieli mulla on niin sitä leveämpi hymy. Terapeutti on kyllä sanonu erittäin painokkaasti, ett se haluaa oppia tuntemaan mut ihan oikiasti eikä vaan mun roolien takaa. Kerroin siihen menevän aikaa ja hän ymmärsi kyllä. Tänään sitten mieli oli jo niin matalalla ett kertoessani viime päivien kuulumisia melkein kyyneleet alko valumaan, mutt vain MELKEIN! En siis vieläkään oo itkeny terapeutin eessä, se on mulle joku ihmeen kynnyskysymys! Se tuntuu jotenki...inhottavalta. Siis ajatus siitä ett alkasin itkemään ja sitten pitäis yrittää koota ittensä ennen ajan loppumista ja lähtä haahuilemaan kaupunkia ympäri! En halua...

Terapeutti osas jälleen kerran selventää mulle mitä kaikkea mun mielessä on tapahtumassa ja muutenkin sai mut rauhoteltua nykyhetkeen. Se muistutti mua kuuntelemaan "osiani" sillä jokaisella osalla joka mulle puhuu/kuiskii/huutaa on jotain kerrottavaa. Jopa niillä huonoilla/huono mielisillä osilla on oma tarkotuksensa,  joskus jopa hyvä merkitys. Esim. Irvikissa ei halua estää mua elämästä vaan se haluaa moittimisillaan saaha mut pysymään turvassa suojamuurin sisällä jotta muhun ei satu. Irvikissa tekee yhteistyötä sairaan mielen kanssa, ne ei halua mun paranevan koska silloin olisin kaikille "vaaroille" alttiina koska en pelkäis ja olis varuillaan. Mä en oo kuunnellu Irvikissaa viime aikoina, oon jättäny sen ihan huomiotta. :(  Ja muistutuksena, ett Ninni on yksi lapsiosista, se joka pelkää ja haluaa piiloutua, paeta jopa omassa kotona. Ninni rakastaa huolenpitoa, mutt pelko satutetuksi tulemisesta pitää Ninnin näkymättömänä.

Terapian jälkeen tullessani kotiin kaikki taas levis käsiin... Ninni kävi kylässä ja vähän ajan kuluttua Ninni väistyi ja vaihtui johonkin jota en oo vielä nimenny enkä oo saanu sille hahmoa. Tämä tyyppi on se itsetuhonen ja ilkeä, hajoamispisteessä oleva verinen ja likanen riepu. Se on hullu. Se haluaa satuttaa itteään, rakastaa verta ja kipua ja suurin toive on saaha kuolla. Se huutaa kimeällä äänellä a käskee mua tappaan itteni, se on just se joka muistuttaa etten mä saa luottaa kehenkään ja kaikki tulee menemään pois mun viereltä ennemmin tai myöhemmin. En muista miten asiat lähti etenemään, mutt lopulta mä itkin ja beib itki. Kerroin etten mä halua tällasta, en jaksa enää. Kerroin etten mä osaa enkä pysty. Hullu osanen käski mua viiltämään ja käski mua tekemään se niin lujaa etten koskaan aiemmin. Mä en muista mikä meillä oli keskustelun aiheena, kai me yritettiin jotenkin saaha selvyyttä tilanteeseen, en muista. Lopulta beijben oli aika lähtä töihin, se tuli ja halas mua. Sitten se sano yhet kauneimmista sanoista pitkiin aikoihin "sun ei tarvi pelätä". Se jotenki...hmm...hääti pois tuon pahan osasen ja toi mut tähän hetkeen. Oon vähän itekkin ihmeissään ett mitä siinä oikein tapahtu. Mutt se lause oli aivan ihana, se kuulosti niin hyvälle, se tuntu niin hyvälle. Just se lause mun piti saaha kuulla.

Nyt täytyy hetkeksi lopettaa. Palaan hetken kuluttua takas.

Tunnemyrskyä.

Raskas päivä josta johtuva tunnemyllerrys alko jo eilen. Kävin poikani kanssa tänään tapaamisessa joka liittyy siihen ryhmään, vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakautumisryhmään. Osallistuin sellaseen tutkimukseen joka sisältää haastatelun sekä yhteisen tapaamiskerran lapsen kanssa. Tänään sitten oli tuo mun ja pojan yhteinen kerta. Siinä tutkittiin äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja jotain sellasta. Olin kertonu pojalle vähän taustoja siitä mihin ollaan menossa, mutta toisaalta oli vähän hankalaa kun en tienny oikiastaan itekkään mitä ehkä joudutaan tekemään tai jutteleen. Eilen illalla tunteet alko sitten nousta pintaan. Mieli oli sekava kunnes kyyneleetkin alko valuun. Kerroin beijbelle, ett musta tuntuu ihan ku oisin vetämässä poikaakin sisälle mun sairaaseen maailmaan ja ett se mulla on siks paha olla. Beijb selitti ja sai mut vakuuttumaan ettei tuo tapaaminen vahingoita poikaa ollenkaan ja olihan poika tulossa sinne hyvillä mielin. Beijb kerto ja muistutti, ett kaikki se menee hyvään ja tärkeään tarkotukseen ja tutkimuksen kautta on mahollista antaa lisätietoa jotta tulevaisuudessa ihmisiä osataan auttaa ja tukea enemmän ja paremmin. Lopulta mä ymmärsin ett niin kai se on, ett ei kai nyt traumaterapiakeskus keksis puuhailla mitään sellasta joka satuttais lasta tai olis vaaraksi lapselle. Outoa etten mä kyenny tajuamaan sitä ite, vaan vasta sitten kun toinen oli sen mulle suomentanu ja päähäni jankannu.

Tänään sitten lähettiin kohti keskustaa pojan päästyä koulusta ja en kyllä tiiä kumpaa jännitti enemmän! Itse tapaaminen meni kyllä tosi hyvin ja se oli täysin erillaista mitä olin ajatellu. Me pojan kans tehtiin pieniä tehtäviä jotka luin yksi kerrallaan paperista. Ryhmän vetäjät oli viereisessä huoneessa ja ne näki meijät kameran välityksellä tehden joitain havaintoja ja ne tulee myöhemmin käyttämään sitä tarkemmissa tutkimuksissa. Pojan reaktio jälkeen päin oli "enpä ois kyllä tuommosta osannu oottaa". Nauraen vastasin etten itsekkään! :)  Reissu siis meni hyvin. Saatiin lyhyesti palautetta, että meillä oli kuulemma hirveän luontevat välit ja mitä ilmeisemmin me ollaan paljon tehty asioita yhessä ja vietetty aikaa. Ja kai se totta on. :) Tapaamisesta käydään joskus myöhemmin vähän laajempi "palautekeskustelu".

Tuo reissu vei voimia aika paljon ja nyt oon aika "nappi otassa". Mieli on kuitenkin aika hyvä, jotenki rauhallisen väsyny. En kyllä ois pärjänny näin hyvin ilman beijben kannustusta, oisin varmasti hermoillu harhoissani ja antanu peloille vallan. Aamu oli kyllä melkoista tasapainoilua, mutt selvisin. :)

Vakauttamisryhmässä mä oon oppinu paljon vaikka ryhmäkertoja on takana vasta 6. Etenkin nykyhetkeen kiinnitymisestä oon saanu itelleni apua, mutta ongelmia ja pahaa mieltä on tuottanu se, ett oon hukannu mun ankkurin! Se oli  mulle helveti tärkee ja se muistutti mua tärkeistä asioista joita mulla on elämässäni. Se oli kaulakoru jonka olin ostanu Ruotsin reissulta ja olin yhistäny siihen sydämen jonka sain beijbeltä huomenlahjaksi. Se tuntu paivalta mun kaulassa rintaa vasten, paino anto mun tuntea sen koko ajan, jopa silloin kun mulla ei ollu mahollista ottaa sitä käteen. Ankkuroituminen oli helppoa sen avulla, mutta nyt se on hävinny!!! Oon ettiny sitä lukemattomat kerrat, mutt ei. Sitä ei löydy. Oon miettiny ett oonko mä harhoissani dissohouruissa ite hukannu sen...laittanu johonki... äääh, en tiiä!!! Vituttaa sillä se oli mulle tosi tärkee ja olin löytäny sitä kautta itelleni yhen keinon selvitä. :(

Oon ajatellu, ett jos ostasin tuollasen:

Enkelin Kutsuja
"Llamador de Ángel"

Vanha espanjalainen legenda kertoo,
että aikojen alussa, ajan aamuhämärässä, kun metsät olivat vielä nuoria, antoivat enkelit suojateilleen pienen kellon, jolla kutsua heitä tarvittaessa. Kello oli niin pieni, että se saattoi olla koko ajan mukana ja
niin suojattu, että sen ääni säilyi heleänä ja kirkkaana.
Aina vaaran uhatessa tai tarvitessaan apua
suojatin tuli helähdyttää kelloaan ja
enkelit kuulisivat sen ja tulisivat auttamaan.
Ainoa ehto oli, että kelloa ei koskaan tullut antaa kenellekään toiselle,
sillä silloin sen taika katoaisi.
Nyt aikaa on jo kulunut ja metsät ovat jo vanhoja ja käyneet vähiin,
mutta yhä enkelit kuulevat kellojen kutsun.      

Tuollanen vois olla kiva.