Ei taas.

Tänään terapiassa repesin. Itkin. Se oli toinen kerta koko terapiaurani aikana. Näitä kyyneliä mä en voinu pidättää. Kerroin miltä tuntuu kun jää ulkopuolelle, kun kukaan ei välitä niin paljoa että antaisivat edes pienen hetken omasta ajastaan. Puhuttiin jouluista, syntymäpäivistä, yhteisistä ruokahetkistä, arjesta. Puhuttiin kaikista elämäntilanteista. Kerroin terapeutille kuinka olin itsenäisyyspäivän aikoihin vahingossa osunut keskelle sukupäivällistä...johon kaikilla muilla oli paikka paitsi mulla. Siinä mä seisoin ja tuijotin eteeni...ja tunsin kuinka kyyneleet täytti mun silmät. Mä tunsin itteni niin nolatuksi... ja samaa häpeää mä tunnen yhä. Terapiassa tajusin kuinka pitkä matka mulla on vielä kuljettavana jotta pääsen kaikkien muistojen yli jotka liittyy hylätyksi tulemiseen ja pelkoon siitä että kaikki toistuu yhä uudelleen...ja sitt vielä kerran...ja vielä...kunnes mä oon taas maassa kontillani eikä voimia löydy ylösnousemiseen. Mä niin pelkään kaiken tapahtuvan taas uudelleen sillä se sattuu niin syvälle sydämeen etten sitä kestäisi. Sitäkö ne ihmiset odottaa?

Niin...tästä pitäis jotenkin mennä huomiseen. Yö on edessä. Helvetin pitkä yö joka tuo omat ongelmansa. En tiiä missä huoneessa nukun enkä halua nähä enää yhtäkään painajaista. Ja juuri slloin kun oon paljastanu heikkouteni ja väsymykseni mä huomaan sen taas...kukaan ei ole mun vieressä.

Don't wait too long.

En tiiä miks vaivaudun kirjottamaan. Oon niin vihanen koko maailmalle etten pysty ajattelemaan asioiden muuttuvan paremmaksi, ei sellasta jumalauta ees ole olemassa!! Mä oon hukannu itteni enkä mä tiiä kuka oon ilman sairauttani. Ehkä ongelma on just siinä etten mä usko olevani enää yhtään kukaan tai mikään ilman oireitani ja traumojani. Mä oon ollu naurettava ja oon varmasti ollu tosi hauskaa viihdykettä mun räpiköintiä seuranneille.

Oon tajunnu olevani yksinäisempi mitä oon kuvitellu. Mä oon täysin yksin. Ja yksin mä en selviä. Yks ilta mietin, ett jos mä katoaisin niin vanhempani, siskoni (tai kukaan muukaan)ei tietöis ees ettiä mua koska eivät tietäis mun olevan hukassa. Ensin tieto siitä huvitti ja sain mieletöntä mielihyvää siitä ajatuksesta ett mä todella voin kadota, piiloutua maan ääriin tai tappaa itteni ilman ett ne tietäis asiasta. Eilen illalla sanoin ajatteluistani Beijbellekin, mutt ei sillä ollu oikeen mitään sanottavaa. Sitt aloin miettiin ääneen, ett entä jos mä katoaisin, niin etsittäiskö mua oikiasti vaan ajateltasko musta vaan ett "no se ny on taas joku huomionhakunen hullu, vilkuillaan samalla jos sitä sattus jossain näkymään". Beijb sano, ett viimestään siinä vaiheessa kun esim. poliisit sais tietää mun olevan mielenterveysongelmainen ja itsetuhoinen niin etsinnät tehostuis ja nopeutuis. Tuo sana mielenterveysongelmainen kaikuu yhä mun korvissa. Ei mulla oo ongelmia mielenterveyden kans vaan elämän kans! En mä halua olla mikään ongelmainen!! Sen jälkeen oltiin hiljaa ja mä vaivuin omiin ajatuksiini. Sitt käperryin sohvan kulmaan ja vasta sitten joku sai mut kunnolla huomaamaan kuinka yksin mä oon... Musta tuntuu ettei kukaan ymmärrä mua, kukaan ei tarvi mua eikä todellakaan kaipaa mua jos katoan. Se ajatus oli kamala...sitä kuitenkin viimeseen asti toivoo jonkun välittävän. Siinä mä istuin sohvan laidalla lattiaa tuijotellen ja sormiani väännellen ahistuneena. Kyyneleet alko valuun mutt annoin niiden olla. Beijb oli sohvan toisessa päässä ja katto Leijonasydän-leffaa telkkarista. Mä istuin ja itkin... Samaan aikaan ku olin nousemassa ottamaan yölääkkeet Beijb sano, ett se kyllä kuuntelee jos haluaisin jutella. Sanoin jotain mitä en enää muista, mutt ei se mitään kaunista ollu. miten helvetti mä enää uskaltaisin sille puhua kun tiiän sen vatvovan aivan kaiken kaverinsa kans eikä se helvetti oo vielkään pyytäny multa anteeks blogini paljastamista muuta kuin tekstarilla!! Olin niin surullinen ja vihainen elämästäni. Mä oon niin raivoissani kaikesta!!!! Menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven kii. Sen yön nukuin yksin.

 Ennen tuota mielen romahdusta mä olin ollu aamuvuoron töissä ja sitt käyny lenkillä sekä vetäny kahvakuulatreenin. Ruokailut on pari päivää menny terveellisesti ja iltapalaksi tein täysjyvänuudelia, tonnikalaa, kasviksia ja raejuustoa. Ja join maitoa. Sitt se taas tuli...pahoinvointi ja oksennuspakko. Yritin sinnitellä ja taistella vastaan, mutt kuvotuksen kasvaessa annoin periksi ja menin oksentamaan. Sydän hakkas mielettömästi. Taas mä sitt mietin, ett oliko mun mieli jo "siinä tilassa" ett ymmärsi mun voivan huonosti ja taas tunsin vihan/pettymyksen/surun pahoinvointina ja haluna oksentaa. En tiiä...

Tänään oli taas yks ainoa vapaapäivä ja sen vietin keittiössä laittaessa tiskejä, tehden ruokaa, pesten pyykkiä jne. Autoin myös Beijbeä työhakemuksen kanssa. Ja nyt ne on pojan treeneissä. Mä oon tutulla paikallani sohvan kulmassa. Mun piti tehä tänä päivänä jotain mukavaa, mutt kohta se on jo ohi. Huomenna taas uus vitun ihana päivä täynnä mitä mahtavampia kokemuksia!! Jossain mä oon onnistunutki, sillä en oo viiltäny. Houkutus on kyllä suuri.

Nyt, aina ja ikuisesti?

Pahin päivä todella pitkiin aikoihin. Mä oon niin täynnä vihaa ja raivoa itteäni kohtaan etten osaa olla. Mun tekee niin mieli viiltää, rangaista itteeni. Voi jumalauta ett mun tekee mieli... Musta tuntuu ett mun sisällä kiehuu! Mä haluaisin niin kovasti pois. En ymmärrä miten saatoin olla niin lapsellisen tyhmä ett sain itteni uskomaan kaiken muuttuvan hyväksi. Mua hävettää...

En tajua miten kykenin huijaamaan itteäni näin pahasti. Luulis jo ett tietäisin oman paikkani ja kykenemättömyyteni. Mutt ei. Tässä sitä taas ollaan. Voi helvettiiii... Yritän pitää itteni kiinni tässä koneessa ja kirjottaa jotta en kävelis keittiöön ja tarttuis puukkoon joka ihan kuin anelee mua ja houkuttelee kylmällä terällään En muista millon mun olis tehny yhtä paljon mieli viiltää ja nyt musta tuntuu sen todella pelastavan mut tältä pahalta ololta. Se auttais kestämään. Se muistuttais mua siitä kuinka hölmö ja naurettava mä oon ollu.

Miks tästä on tullu tällasta? Millon tää kituminen loppuu? Onko se mun päätettävissä? Jos mukään tai kukaan ei pysty mua auttaan/pelastamaan niin silloinhan asia on vaan ja ainoastaan mun päätettävissä, eikö? Mä tiiän, kuten varmaan säkin, ettei se oo kovin miellyttävä vaihtoehto. Me molemmat tiietään kuinka siinä silloin käy. Mutt onko mulla ihan oikiasti mitään muuta keinoa tai ratkaisua? Jotain sellasta ettei muhun sattuis joka päivä, viikosta toiseen, kuukaudesta seuraavaan...vuosien läpi...aina.

Mun koti ei oo täällä.

Kuinka särkyny voi ihmisen sydän ja mieli olla? Mun kyyneleet valuu lähes jatkuvasti ja alkaa olemaan jo aika hankalaa peitellä itkuani. Eilen autossa sain pariin otteeseen pyyhkiä poskiani ja illalla kotona telkkaria katellessa piti vaihtaa istumapaikka sohvalta kiikkutuoliin jotta itkuni ei näkyisi. Välillä täytyy olla muka touhukas ja hommailla kaikkea jotta saa piilotettua itkuun purskahtamisen. Mun on niin paha olla!


Musta tuntuu etten mä yksinkertasesti kuulu mihinkään, mun paikka ei oo yhtään missään. Enkä mä jaksa enää olla näin tuuliajolla...eksyn joka päivä yhä syvemmälle. Mä oon jumissa täällä pahassa pimeydessä. Mä haluan kuolla.

Elämä on öistä merivettä.

Mistä mä kirjottaisin... Asiaa olis kyllä taas niin paljon mutt en löydä sanoja, eli siis se tuttu ongelma. Joskus oon miettiny ett olis niin paljon helpompaa tehä videopostauksia! Puhuis vaan päänsä puhtaaksi :) Vaikka idea usein houkuttaakin, niin ainakin vielä tää tuntuu paljon paremmalta (lue: turvallisemmalta) vaihtoeholta olla "kasvoton" ja kirjottaa.

Tätä kirjottaessa beijb on keittiössä ja puhuu siskonsa kanssa puhelimessa samalla kun väsäilee lihapullataikinaa. On ihana kuunnella näin sivusta kuin hyvät välit niillä on, sillä ne pystyy oikiasti jakamaan asioita ja puhumaan jopa tunteista. Beijb pitää yhteyttä paljon myös veljensä ja äitinsä kans. Onhan tuota välimatkaa kyllä aika paljon ett yhteyttä tulee pidettyä puhelimitse paljonkin. Monesti oon kyllä harmitellu sitä ett mä kuulen mun sukulaisista (en halua sanoa perheestä) paljon harvemmin kuin beijb omistaan vaikka mun sukulaiset asuu (liian) lähellä. Ja ei, mä en nyt itke äitini ja siskoni perään. Musta vaan tuntuu ett nyt kun pikkuveljenikin lähtee vuodenvaihteessa Libanoniin niin mulla ei oo ketään. Nyt mä tiiän ett joku saattaa alkaa siellä jo vilkuttelemaan ja huutaa mielessään "heeii, mä oon täällä" ja kiitos siitä <3. Mutt niin rumalta ja tylyltä kuin se kuulostaakin, niin ainoastaan sellainen joka on menettänyt perheensä voi ymmärtää miltä se tuntuu ja millaisen tyhjän tilan se jättää mun ympärille. Surettaa... Mä en ikävöi äitiäni tai siskoani, mä ikävöin perhettä jota ei koskaan ollutkaan. Tiiän olevani sen verran vahva etten heitä tarvi...siltikin tunnen surua.

Kyllä mä huomaan ett oon ottanu pieniä edistymisen askelia. Viime aikoina oon vaan havahtunu kunnolla tähän tyhjyyden tunteeseen, ihan ku millään mun tekemisillä tai sanomisilla ei olis mitään merkitystä, ihan ku mulla ei olis mitään väliä. Maailma pyörii paikallaan ja elämä jatkaa kulkuaan ilman muakin. Ehkä musta tuntuu ettei kukaan tarvi mua. Se on paha tunne. Se on tumman sinistä, saman väristä kuin öinen merivesi ja mä hukun siihen tunteeseen. En tiiä mikä tän olon on nyt aiheuttanu tai onko yhtään mikään. Mä vaan tunnen oloni öiseksi merivedeksi.

Vaikka jalat on työpäivän jälkeen väsyneet niin ajattelin kuitenkin lähtä hakemaan piristystä ulkoa, laittaa juoksulenkkarit jalkaan ja lenkkeillä paha mieli pois. Ehkä suru jäis syksyn matkaan.

Paljon kaikkea, jopa vähän parempaakin.

Asiaa olis kerrottavana niin paljon ett pää pian hajoaa, mutt haluan kirjottaa niistä tarkemmin paremmalla ajalla, en siis näin puoli nukuksissa minuuttiaikataululla. Tänään alko Vakauttamisryhmä taas kesätauon jälkeen ja aluksi tuntu ihmeellisestä olla sillä mutt pian sain huomata kuinka ikävä mulla oli ryhmää ja ryhmäläisiä ollu. Mun mieli laukkas ympäriinsä ja koitin vaan pysyä kasassa, hyvällä tavalla. Mä oon tehny viime päivinä aivan saakutin paljon havaintoja ja oivalluksia itestäni ja oireistani. En pysy kunnolla ees asioitten perässä!


Nyt täytyy painua pehkuihin ja toivoa rauhallisia unia. Hyvää yötä! Ai niin, huomenna on taas töihin meno ja kappas vaan kuka se siellä on myös...hyi ssssssaatana!

Ota kii ja vie turvaan.

Tältä musta tuntuu:

Ymmärsitte varmaan. Mä koen olevani liian erillainen kuin muut, huonolla tavalla. Mä tunnen itteni niin erillaiseksi etten mä kuulu oikein mihinkään. En tiiä mihin kuulun ja missä mun paikka on. Oon täysin HUKASSA!!

Tänään oon taas puuhaillu vaikka mitä ja pitäny itteni kiireisenä, haluten olla ilonen. Mutt...jotain on vialla. Uskottelenko mä itelleni jotain aivan turhaa..? Kusetanko mä itteeni huolella?! Mä haluaisin hymyillä ilosta ja olla iloinen aidosti, en leikkiä sellasta. Mä haluaisin tuntea ihania tunteita, tuntea olevani elossa. Itkettäis taas, mutt pidän kyyneleet sisällä. Mä en itke. Ei isot tytöt itke.