Lopeta ennen ku alotat.

Varoitan postauksen sisällöstä. En suosittele lukemista kenellekkään. Lopeta siis.

Mä tipun. Yö oli kamala ja sama olo jatkuu. Mua ahistaa helvetisti ja tää kirjottaminenki on hankalaa sillä pää on täysin sekaisin ja ajatukset sinkoilee ympäriinsä. Mä en pysty ees erottaan mikä on totta ja mikä sairaan mielen kehittämää paskaa. Tuntuu aivan ku mun kädet tärisis viiltämisen halusta, ne haluaa tarttua johonkin ja purkaa sisällä riehuvaa myrskyä. Mun tekis niin mieli...tekee mieli viiltää syvemmältä ku koskaan aiemmin, tehä ihosta kunnon verimössöä. Vihaan itseäni enemmän ku koskaan, mä todella halveksin ja inhooan itteäni!! En pysty tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa itteäni kohtaan enkä odota sitä keneltäkään muultakaan. Mieli kertoo, ett ainoa mitä voin enää tehä on tuhota itteni.

 

 

Niin kauan mä oon yrittäny laittaa vastaan ja uskoa, ett mä voisin parantua. Niin kauan mä oon yrittäny kamppailla!! Niin kauan etten mä enää jaksa. Mä en enää jaksa tuntea itteni hylkiöksi,  ihmiseksi jota kukaan ei halua, ihmiseksi josta kukaan ei oo ylpeä. Mä en halua olla tällanen, en enää hetkeäkään. Jokainen hetki, kuljen mä missä vaan mä tunnen itteni täysin epämuodostuneeksi, täysin vääränlaiseksi kuin kaikki muut. Mä olen jotain kamalaa.

Kyllä mä ymmärrän ettei mua voitu auttaa. En siis halua tuottaa kenellekkään huonoa mieltä ja saaha ketään tuntemaan syyllisyyttä. Ei ei ei, ei mitään sellasta. Kyllä mä ymmärrän ettei mun lähellä oo helppo olla. Kyllä mä ymmärrän kaiken.

Kumpa osaisin kuvata tätä tunnetta niin ett jokainen ymmärtäis kuinka paha mun on olla. En pysty uskomaan enää mihinkään muuhun kuin kuolemaan, itteni tappamiseen. En osaa enää mitään muuta. Tää loputon häpeän ja syyllisyyden tunne on raadellu mua liian syvältä. En jaksa enää korjata itteäni. Mun voimat on loppu. Viha ja inho on tullu mun luo hoitaakseen homman loppuun.

Mun on vaan niin paha olla. Muhun sattuu enkä osaa hoitaa itteäni.

Mitä unet kertoo?

Viime yö meni sohvalla ja ihme kyllä, oon nukkunu koko yön. Jotta ei liian mukavasti menis niin tottakai mä näin taas aivan kamalia unia! Viime yön unissa oltiin jälleen karkumatkalla milloin mistäkin, ja tällä kertaa multa lähti oikea jalka. Ensin se (unessa siis) meni ihan vänkyrälle tappelun seurauksena ja luu törrötti läpi. Lopulta se päätettiin leikata kokonaan pois sillä se vaan hidastais mun etenemistä (mistä mihin?). Leikkasin, tai no, silvoin ja hakkasin jalan poikki sellasella ruosteisella viidakkoveitsellä. Nämä unien teemat siis pysyy yhä samanlaisina ja se on helvetin raskasta. Ei pysty mitenkään ajatella hyvillä mielin nukkumista kun tietää minkälaisissa tunnelmissa yön tulee viettämään. Noiden unien on pakko tarkottaa jotain sillä niin useana yönä peräkkäin oon niitä nähny ja ne oon liian samankaltaisia ollakseen sattumia. Kumpa vaan tietäis mikä. Nytkin stressaan tulevaa yötä jo valmiiksi...missä nukun...saanko unta...montako kertaa herään...kukaa tulee silpomaan ja ketä. Ihanaa.

On jotenki paska olo. Jos oikeen tarkasti mietin niin melkein voisin todeta itsevihan nostelevan päätään. Pitäs saaha sekin vaiennettua...jos jaksais.

Väsymys tähän kaikkeen alkaa palaamaan.

Ei jokaisesta joutsenta tule.

Mä en kestä nähä itteeni. En halua nähä itteäni peilistä, enkä todellakaan valokuvista. Mä oon helvetin vastenmielinen! En tiiä mikä tän aiheuttaa näin voimakkaana just nyt, mutt jonkun aikaa musta on tuntunu ulkoisesti(kin) tosi pahalta. Mulle on jo pidemmän aikaa huomautettu ett facebookkiin vois päivitellä naamakuvia, mutt en mä voi... En vaan kestä sitä miltä näytän. Häpeän itteeni suunnattoman paljon.

Käytiin moikkaamassa mun veljeä Suomen Tivolissa jossa se on tän kesän töissä. Kävin veljen kans yhessä laitteessa sen tauon aikana ja Beijb oli ottanu kuvan. Se näytti sen mulle...ja hyi saatana. Mun kasvot...ne on ku läjä homehtunnutta pullataikinaa heitettynä seinään...mun vartalo...ei helvetti!! Mikä mussa on vikana?!?! En halua missään olevan musta kuvallisia todisteita.

Mä en ymmärrä, ett mikä mun kasvoissa on sillä musta tuntuu ettei ne koskaan oo "ihmisiksi" vaan näytän aina jotenki kummalta...ihan ku joku epämuodostunu tyhjäpää. Siks ihmettelen ihmisiä jotka voi ja saa otettua ittestään monta selfietä joka päivä ja mä en pysty kattoon itestäni ees peilikuvaa ilman iljetystä ja kyyneleitä silmissä. Mä en ees halua ett kukaan kattoo muhun päin. On paljon helpompaa eristää ittensä pimeään huoneeseen kuin olla jossain ihmisten silmien edessä. Ihmettelen miks ajattelen näin, sillä ei aina näin oo ollu. Nykyään mä tunnen vaan suurta vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja häpeää itestäni.

Tänään töissä aloin miettiin, ett kuinka pitkälle ihmiset yleensä ja kuin pitkälle mä olisin valmis meneen jotta saisin muokattua itestäni "kauniimman" tai siedettävämmän. Huomasin töissä, ett mä oon yks erittäin harvoista naispuolisista työntekijöistä joilla ei oo tekoripsiä. Hetken jopa mietin, ett pitäskö munki hankkia sellaset sillä rakastan tummia (ja näyttäviä) silmiä, mutt sitt tunsin itteni ihan naurettavaksi. Miltä helvetti mä näyttäsin sellaset räpsyttimet naamalla?!? NARRI!!! Ja nyt hävettää! Mitä mä oikeen kuvittelin... (kuulen naurua pääni sisällä...mua osotellaan ja mulle nauretaan)

Pari kertaa elämäni aikana oon käyny kosmetologilla ja siitä unelmoin yhä. Siinäkin suurena kynnyksenä on pelko siitä ett entä jos kosmetologi ei halua koskea muhun...jos se nauraa mulle miettien ettei sen hoidot musta kaunista tee. Ja hierojalla oon käyny kerran, osaksi sen vuoksi että työni "vaatii" sitä. Silloinki mä hermoilin sitä ette jos se pitää mua ällöttävänä eikä halua koskee mua ja mä tavallaan pakotan sen siihen. Ja se tuntuu pahalta. En mä halua ketään pakottaa...

Haluaisin silpoa itteni pieniksi palasiksi, murskata veriseksi möhnäksi ja hyppiä päällä.

Ristiriitoja ja myönteisiä päätöksiä.

Ei muutosta mihinkään suuntaan. Aamulla heräsin ilman suurempia ahistuksia, johtu kai paljon siitä ett Oxaminin ja normilääkkeiden avulla oon nukkunu yön. Unet on kyllä ollu niitä tavallisia, mutt en oo ollu kuitenkaan jatkuvasti hereillä. Ihan hyvä aamu siis. Mutt mitä pidemmälle aamu eteni ja muuttu päiväksi, sitä huonommalla mielellä mä olin. Olin vihanen kaikille, kaikesta. Sitä samaa tunnen nyt kun päivä alkaa olemaan lopuillaan. Musta tuntuu, ett mä vaan suoritan tätä elämää minuutti minuutilta ja pakonomaisesti jatkan kärsimystä. Tätä oloa ja mielentilaa on hankala selittää. Musta tuntuu aivan ku muut sais syyä jäätelöä ja mulle annettais näkkäri...tai muut pääsee matkalle ulkomaille ja mä pääsen lähiostarille. Mä koen mieletöntä vääryyttä ja epäoikeudenmukasuutta aivan kaikesta! Perkele sentään!

Syömiset on tämän päivän osalta menny ihan kohtalaisesti. Tein töihin evääksi sellasta proteiinipitoista täysjyvämarjasmootieta ja soijahiutalewokkia. Kun tulin iltavuorosta kotiin ja söin iltapalaksi samaa wokkia...ja menin suihkuun. Vesisuihkun kohistessa mä kumarruin pöntön päälle ja oksensin. Oli pakko sillä iltapalan olis pitäny olla jotain kevyempää. Mutt samalla mä vihaan itteäni sillä en mä sais oksentaa. Mun pitäs helvetti vie tietää mihin tuo oikein johtaa, mutt kaikesta huolimatta mä en voi/jaksa vastustaa sitä. On helpompi antaa mielelle periksi ja oksentaa "paha" pois. Aika ristiriitasta...siis se, ett syytän itteäni liiasta syömisestä ja rumuudesta ja pidän itteäni ahneena sikana joka on ällöttävyyden huippua...ja sitten mä oksennan, jonka jälkeen syytän itteäni siitäkin! Tunnen itteni heikoksi luuseriksi koska en pystyny syömään "hyviä ruokia" enkä pitämään ruokaa sisällä. Aaargh, hermo menee itteni kans!!

Noh, on tässä päivässä jotain hyvääkin. Posti toi Kelan päätöksen kuntoutuspsykoterapiasta joka oli myönteinen. (Ohhoh, ihme ja kumma) Terapia siis jatkuu ja entisen 37 €:n sijasta mä tuun saamaan tukea 57€:n verran per käynti. Helpottava tieto...sillä oon moittinu itteäni siitäkin ku muhun menee kuukaudessa niin paljon rahaa ja miks en vois "parantua" nopeammin jotta ei jouduttas ihan perikatoon mun vuoksi.

Kun kontrollointi on elinehto.

Huomenna pitäis tavata pitkästä aikaa Laatikaista, yhtä parhaimmista ystävistäni joka pyys mua viikko sitten askarteleen sen kans kaikkea jouluhässäkkää. Ja tottakai mä suostuin, etenkin ku viime näkemisestä on kulunu jo liian kauan. Tänään Laatikainen laitto viestiä ett onhan huominen vielä voimassa ja ett se tekee meille lounasta. Siinä vaiheessa mulla meni jarrut päälle! Ei ei ei ei! Välittömästi mieleen tuli syitä joihin vedoten voisin perua näkemisen, mutt annoin itelle hetkisen aikaa rauhottua ja vastasin viestiin " tottakai huominen on voimassa ja lounas kuulostaa hyvälle". Sitt aloinkin miettiin ett mistä ihmeestä se mieletön vastustus ilmesty, mutt pian aloin tajuamaan ja palaset loksahteli paikoilleen...

Syömishäiriötaustan omaavana mun on ollu tosi vaikea syödä toisten tekemää ruokaa sillä en tiiä mitä kaikkea syömäni sisältää, eli esim. onko joku paistettu voissa vai öljyssä, onko käytetty valmistuotteita, onko kermaa, onko käytetty valkoisia jauhoja jne. Ja etenkin nyt kun haluan (jälleen kerran) tehä vartalostani sellasen jossa mä viihyn niin syömäni ruoka on suurennuslasin alla. Yhdistin asian myös voimakkaaseen asioiden kontrollointiin joka viime aikoina on yhä ollu kasvussa. Muistin, ett vakauttamisryhmässä käytiin aihetta läpi. Ryhmässä puhuttiin ett traumatisoituneilla ihmisillä on tyypillistä korostetusti kontrolloida kaikkea ympärillään. Kyllä mä oon sen tienny ett mä pystyn paremmin pysymään kasassa jos narut on omissa käsissä. Tämän asian kans mä tein päätelmiä, ett kun mulla on nyt menny tosi huonosti ja oon ollu tuuliajolla niin mä välittömästi alan toimimaan vanhojen kaavojen mukaisesti, eli viemään terveellisen ruokavalion äärirajoille jotta en lihoisi. Tämä taas sen vuoksi koska en haluaisi olla naisellisen muodokas ja kiinnittää miesten huomio itseeni. Koen siis olemiseni turvalliseksi mitä "näkymättömämpi" ja muodoton olen (mikä ei kyllä just ny oo mahollista). Ja mä todellakin haluan tietää kaiken  mitä suuhuni laitan jotta koen itteni hyväksi. Ja koska mä en voi tietää mitä ruokaa kaverini tekee niin se oli merkki siitä etten mä voikkaan kontrolloida syömisiäni --> turvallisuuttani joka taas aiheuttaa pahaa oloa, ahistusta ja turvattomuutta. Koen heti pompsahtavani Pamela Anderssoniksi jos söisin jotain minkä ravintoarvoja en tiiä. Hölmöä, mutt noin se menee.

Mulla on perjantaina työpaikan pikkujoulut ja mun on pakko laittaa sinne mekko päälle (älä kysy miks) ja ollaan monena päivänä kierretty Beijben kans kauppoja ja kirppiksiä jotta löytäisin mieluisen mekon. Tänään sitt työpäivän päätteeksi lähettiin jälleen kerran kauppoihin. Kokeilin mekkoja...ja toisia mekkoja...ja lisää mekkoja...mutt ei ei ei ei! Mä näytin idiootilta! Ja suurimpaan osaan mekoista mun rinnat ei mahtunu sisään!!! Ja kun viimein löysin yhen kivan mekon ja astuin pukukopista ulos ja katsoin vähän kauempana olevaan kokovartalopeiliin ja sitt se iski! Uskomaton iljetys ja häpeä siitä millanen olin!! Kyyneleet tuli silmiin ja menin takas koppiin. Yritin pysyä reippaana Beijben hokiessa mekon näyttävän hyvältä, mutt mä olin palasina. Laitoin verhon kii ja annoin kyyneleiden valua samalla kun riisuin mekon pois. Mua hävetti miten olin ollu tyhmä!! Saatanan tyhmä!! Pyyhin kyyneleet pois ja tulin kopista ulos. Lähettiin kaupasta ulos. Itseviha oli aivan käsittämätöntä ja mieli haukku mua lakkaamatta. Nyt vähän rauhotuttuani mä huomaan kuinka ongelmat syömisen ja vääristyneen kehonkuvan kanssa nostavat päätään. Ja ei, en mä oo syömishäiriöinen. Mä vaan tiedostan ongelmani asiaan liittyen ja etten mä vieläkään nin vuosien jälkeen oo täysin turvallisilla vesillä. Mulla kai tulee tässäkin asiassa aina olemaan suuri kontrolloimisen tarve...

Minun todellisuutta.

Varoitan, postaus tulee sisältämään rumaa kielenkäyttöä sekä paljon pahaa oloa...

Mä en tiiä miten oon jaksanu kahlata näiden päivien läpi. Jokainen hetki on tuntunu ikuisuudelta ja tuska loputtomalta. Etenkin tämä päivä on ollu jotain...kiduttavan raskasta, vaikka mitään kummempaa ei oo tapahtunu. Mutt ei enää tarvikkaan tapahtua mitään jotta mun olo menis huonommaksi, mä voin huonosti joka päivä. Mä voin joka päivä huonommin jos se vaan on mahollista. Epätoivo mun sisällä...suru mun sydämessä...muistot mun mielessä...viha mun kehossa...pelko mun elämässä...ne ei päästä irti. Ne tuhoaa mut. Ja musta tuntuu etten mä jaksa enää kauaa huijata itteeni ett mä pärjäisin. Mä en halua enää pärjätä vaikka luovuttaminen tuntuukin pelkuruudelta. Musta vaan tuntuu ett mun on näytettävä kaikille jotka mua on satuttanu ett kuin pahasti niiden teot on mua rikkonu. Mä en jaksa enää taistella mun mustaa mieltä vastaan. Mun mieli tappaa mut enkä mä voi sille mitään. Sairas puoli minusta hakkaa mua...potkii...raatelee verille ja kuristaa. Se on päättäny tuhota mut jotta pääsen täältä pois ja saisin viimein levätä, olla rauhassa ilman pelkoja. Sairas puoli minusta haluaa pelastaa mut tuhoamalla mut. Annetaan sen tapahtua.

Haluaisin olla näkemässä miten ihmiset reagoi kun ne saa kuulla etten mä oo täällä enää, ettei kukaan enää suostu olemaan niiden syntisäkkinä. Haluaisin nähä niiden ilmeet kun ne tajuaa menneensä liian pitkälle ja ett kaiken paskan sijasta mä olisin tarvinnu vain hiukan huolenpitoa. Mutt enää en olis tarvimassa yhtään mitään ja mä saan nauraa kaikille! Nauran ja nauran, nautin kun ne tajuaa kaiken olevan liian myöhästä, ettei mitään olis enää tehtävissä!! Se tuntuu varmaan mielettömän hyvältä!

Mun mieli valuu verta, mun mieli on mustaa liejua. Mä oon saastainen ja sairas olio joka ei löydä tietä kotiin. Kotia ei enää ole. Liian kauan oon huijannu itteäni mutt en jaksa enää valehella. Musta ei oo tähän. Mä en tuu koskaan saamaan ihmisyyttäni takas, en koskaan tulis olemaan ehjä. En pysty uskomaan ett voisin saaha ihmisarvoni takas ja tulla toimeen itteni kans. Se ei oo realistista mulle. Mä antaisin mitä vaan jotta pääsisin pois just nyt, tällä hengenvedolla. Miksi viattomia ja elämänhaluisia ihmisiä kuolee kaikkialla maailmassa, kuten Pariisissa, mutt mä en pääse pois vaikka anelisin sitä kuinka paljon. Se on väärin. Oon syvästi pahoillani jokaisen puolesta joka menetti henkensä tuossa surullisessa tapahtumassa. <3

Yks päivä havahduin ajattelemaan ett kenelle suruviesti soitetaan, sillä...niinh... lähiomaiseksi en oo ilmottanu ketään. Onneksi mussa on paljon sellasia "hyviä tuntomerkkejä" joista mut voi hyvin tunnistaa, vaikka aika usein mulla on henkkarit mukana joten vainajan henkilöllisyyttä ei tarvi kauaa miettiä. Tiiän etten mä sais miettiä tällasia, mutt mietin kuitenki. Mun on pakko tyhjentää mieli johonkin. Eikä kukaan kestä mun todellista ajattelumaailmaa joten siks tää blogi on mun viimenen vaihtoehto johon työntää paha olo ja ahistus. Ja kyllä mä ymmärrän ettei se välttämättä oo helppoa kuulla "läheisen" ihmisen puhuvan itsemurhasta, kuolemanhalusta ja epätoivosta, mutt mä pyydän teitä ymmärtämään myös mua. Ei mun oleminen ja eläminen näiden tunteiden kanssa oo helppoa joten jos pelkkä itsetuhoisuudesta puhuminen saa pahan mielen, niin miettikääs hetki miltä tuntuu elää sitä! Miettikää miltä tuntuu elää sitä saaden samalla nähdä kuinka ihminen kerrallaan poistuu viereltä!! Mä rukoilen ett mietitte hetken ihan kunnolla miltä se mahtaa tuntua ja kysykää iteltänne haluaisitteko elää niin! Kysykää iteltänne olisitteko valmiita vaihtamaan osia mun kans, tulisitteko mun tilalle?! Pystyttekö enää sen jälkeen sanomaan ett mun pitäs jatkaa eteenpäin..? Elkääkä sanoko ettei tää oo totta, sillä mulle tämä on totisinta todellisuutta jota hengitän ja tunnen joka ikisessä solussani.

Tämä kaikki on totta. Koettuani kaiken mä en voi olla kuten muut. Mua ei enää ole.

Haluaisin repiä itestäni irti kaiken ja leikata pieniksi silpuiksi, lopulta sytyttää palamaan ja heittää tuhkat taivaisiin. Mä haluan ettei mua enää ole.

- Charlie-

Liian paljon naiseutta, itkua ja epäluuloisuutta.

Vuosi kuntoutuspsykoterapiassa tuli täyteen ja sain kuulla ett mun täytyy taas anoa Kelalta kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin. Tänään sitt kävin toisen omalääkärini luona jolle mut oli ohjattu kun olin asiakaspalvelusta kyselly, ett kenelle mun mahollisesti pitäs aika varata. Menin sitt tämän saman lääkärin luo jolla kävin kun romahdin reilu pari vuotta sitten ja jolloin kaikki (niin hyvät kuin pahatkin) muutokset lähti käyntiin. Mun jännitti sinne meno aivan helkutisti! Tiesin, ett se kyselis kaikkea parin vuoden takaisista tapahtumista, mun oireilusta ja nykyhetken voinnista. Lääkäri totes "rehellisesti sanoen sä olit aika huonossa jamassa silloin ja usein kyllä mietin, että mahdatko tulla enää seuraavalle käynnille. Näytit silloin aivan kuolleelta, ja salli suorapuheisuuteni, mutta sitähän sä kyllä toivoitkin ja se näkyi". Se myös sano mun olleen sillon aivan liian laiha, josta mä kyllä oon aivan eri mieltä. Mua alko ahistaan kun se sano, ett nyt näytän paljon terveemmältä ja naiselta. Sairas mieli alko välittömästi huuteleen ja ilkkumaan " SAATANAN LÄSKI, HAHHAAAHHAAAA, VITUN PALLERO, TUOKI HALUAA SUA KU MUOTOS TÄYTTÄÄ KOKO HUONEEN, ITEPPÄ TÄTÄ KERJÄSIT, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI...." Lääkäri myös sano puoltavansa mun hakemusta vaikka mä joudun vielä käymään psykiatrin luona joka lopullisen päätöksen tekee. Eli toisaalta turha käynti. Käin sitten iltasella extrapitkän juoksulenkin jonka jälkeen lihaskuntoa jotta "en näyttäisi näin paljon naiselta".

Huomenna olis terapia ja tarkotus olis käyä läpi uskomuksia joka oli ollu yhellä kerralla vakauttamisryhmässä aiheena kun mä en sinne päässy. Mun piti selailla noita papereita aiheesta, mutt en oo ehtiny ja nyt mieli on sen verran sekasin etten kykene. Kun isäni ja siskon kans oli tuo viimeisin tapaus jossa katkaisin välit niihin, niin laitoin puhelimeenikin molempien numeroihin estot päälle, eli niiden puhelut ja viestit ei tuu näkyviin mun puhelimeen. Näen ne kyllä jos menen asetuksien kautta erikseen niitä kattomaan, mutt muuten niiden yhteydenotot ei tuu läpi. Tänään sitt huomasin isän yrittäneen soittaa mulle eilen. Niin...sehän oli isänpäivä. Yleensä me ollaan menty sen luo ja kahviteltu, poika vieny papalle lahjan ja viimeks mä taisin leipoa omenakääretorttua joka on isän suosikkia. Tänä isänpäivänä mitään noista ei tapahtunu. Muhun sattuu ja yritän peitellä pahan oloni Beijbeltä. En halua senkin silmissä näyttää heikolta ja onnettomalta kakaralta joka itkee menetetyn perheen perään. Mutt mä itken. Kai tää on jotain surutyötä kaikesta menetetystä...tää on aivan kamalaa ja satuttaa niin helvetisti!! En ymmärrä miten voin tuntea näin suurta surua sellasista ihmisistä jotka on mua satuttanu, loukannu vuosien ja vuosien ajan. Oonko mä vaan niin tyhmä...

Ja mikä oudointa niin mä tunnen olevani syyllinen isän käytökseen ja nyt loukanneeni sitä kun laitoin sille estot päälle. Koen ett mä oon ite aiheuttanu tän koko jutun ja jos mä en olis näin saatanan niuho niin mulla olis yhä sekin perhe jälellä. Eli mä syyllisyyden lisäksi mä myös vaadin ihmisiltä liikaa. Siks kukaan ei kestä mun lähellä. Mulla on peiliinkatsomisen paikka ja lopettaa tää muiden syyttely. Mua hävettää niin paljon! Ja sitt taas kun itsesyytökset ja itseviha kasvaa niin tulee entistä voimakkaampi halu viiltää. Se olin mun rangaistus joka myös tuottaa mieletöntä mielihyvää ja helpotusta. Niin se vaan on.

Taas olis aika ottaa yölääkkeet ja alkaa harjotteleen tuota makuuhuoneeseen menoa. Tiiän sen, ett kun painan pään tyynyyn ja oon yksin niin muurit sortuu ja itku tulee. Mä en ymmärrä miks musta on tullu näin heikko ja itkuinen. Hävettää sekin! Lenkillä ollessa mä mietin, ett kuinka mä uskallan enää luottaa kehenkään? Kuinka mä uskallan uskoa jonkun välittävän musta, aidosti?

Te teitte mut!

Mä oon täynnä vihaa johtuen kaikesta mitä viime aikoina on tapahtunu. Mä oon täynnä raivoa siitä kuinka mun pitäis kaikesta huolimatta olla niin saatanan rauhallinen ja kaikkea muuta joka ei helvetti vie oo mahollista!! MUHUN SATTUU NIIN PALJON ETTEN MÄ KYKENE OLEMAAN TYYNI JA NÄTISTI KERTOMAAN TUNTEISTANI!!! MÄ EN PYSTY!!! Nää kaikki asiat roihuaa mun siällä ja mä koitan kaikin voimin pitä itteäni kasassa, en mä pysty siinä samalla vielä rauhotteleen itteeni ja pyytämään voitasko jutella! Voi saatana...

Mä haluan repiä silmät päästä ja sydämen irti rinnasta. Haluan hakata itteni mustelmille ja viiltää verille. Haluan tukahduttaa tän roihuavan ahistuksen mun sisällä ja päästää itteni tiedottomaan tilaan. Haluan tuottaa itelleni sitä mielihyvää joka valuva veri saa mussa heräämään. Haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan haluan.

Miks mä en saa näyttää sitä kuinka tuskasen olon ihmiset on mulle tehny?! Pitäskö mun istua nätisti aloillani ja olla hiljaa, hymyillä ja nyökytellä?! EI ONNISTU!! Tämän kaiken kestäminen on aivan mahoton tehtävä enkä mä todellakaan osaa hillitä itteäni! Mä en osaa käyttäytyä enkä olla ihmisiksi!!! Mä oon just tällanen jollaseksi te ootte mut tehny!! Te ootte luonu tän hirviön joka musta on tullu!

Niin monta mahollisuutta teille on annettu ja ootte pyytäny lupaa mun luottavan vielä kerran...ja taas mä oon polvillani itkien surusta, pettymyksestä ja vihasta. Kaiken tämän jälkeen teillä ei ole mitään oikeutta tulla sanelemaan mulle miten mun kuuluu olla!! Mä olen tällanen, tämä on ainoa mihin nyt pystyn! Toinen vaihtoehto on, etten mä ole ollenkaan. Kumpi parempi?!

Mun elämään ei tule enää kukaan. Jokainen joka siitä on kerran poistunu tulee pysymäänkin poissa. Toisia, kolmansia ja kymmenensiä mahollisuuksia ei enää tule. Ei ikinä.

   -Charlie-

Oman elämänsä vanki.

Paha mieli hiipii taas mun luo. Mä en enää onnistu pitämään sitä pois ja musta tuntuu ett tää kipu ja suru on tullu jäädäkseen. Paha olo ei suostu päästämään musta irti vaan se tiukentaa otettaan hetki hetkeltä. Mä tuun olemaan tän olon vanki loppuelämäni...ja siksi toivonki ettei siitä tuu pitkä. Mä en jaksa tätä. Elämä ei tunnu hyvältä.

Huomenna olis terapia eikä mua vois just nyt vähempää kiinnostaa. Mun pitäis pystyä kertomaan sille rehellisesti mun voinnista mutt jotenki mä en vaan pysty! Ihan kuin joku sulkis mun suun ja antaa mun puhua kaunistellun version kaikesta. Mä kyllä tiiän ettei mua voija auttaa jos en pysty sanomaan mikä mulla on, mutt ehkä just siks mä en voi puhua. Ehkä joku mun mieleni osasista pitää suuni kiinni jotta en tulisi autetuksi ja parane. En mä kyllä usko ikinä paranevani.

Huomenna illalla olis myös sen vakauttamisryhmä toinen infoilta läheisille ja meen sinne tällä kertaa isän kans. Hermostuttaa siinäkin joku. Kaikki tuntuu niin helvetin turhalta! En tajua miks yhä kidutan itteeni ja juoksen kaikenmaailman terapioissa ja ryhmissä ja vetelen tabletteja naamaan kun en tuu toimeen mieleni ja maailman kans! Aiemmin mä halusin isäni tulevan infoiltaan jotta se sais vähän enemmän tietoa siitä mikä mua vaivaa, mutt nyt musta tuntuu ett ihan ku olisin joku näyttelyapina jota kaikki käy kattomassa ja kauhistelemassa, keräämässä tietoa ja ihmettelemässä. Mä oon friikkisirkuksessa. 

Miten mä oppisin tulemaan toimeen tämän olon kans? Tai miten oppisin tulemaan toimeen itteni kans, miten hyväksyisin itteni? Mun viha itteäni kohtaan on suunnattoman suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Mä en vaan pysty suomaan itelleni yhtään myötätuntoa enkä edes ajattelemaan anteeksiantoa kaikesta mitä oon tehny. Ehkä se just on tää syyllisyyden taakka joka mua painaa alemmas ja alemmas. Tätä toivottomuuden tunnetta on vaikea selittää niin ett joku ymmärtäis edes pikkusen kuinka paha mun on olla. Mä hymyilen kyllä ja varmaan näytän niin perkeleen iloselta ja reippaalta, mutt todellisuus on kaukana iloisuudesta. Epätoivo nakertaa mua pala palalta eikä musta lopulta jää jäljelle kuin muistot.

I thought...I really did.

No niin, katotaas jos saisin tällä kertaa jopa kirjotettua jotain. Tää päivä ei oo ollu yhtään hyvä, tai noh...kyllä se alko ihan hyvin. Ja töissä meni ihan hyvin...ja mä luulin ett pärjäsin ihan hyvin. Mutt olin väärässä. Hölmösti luulin. Vaikka mä kuinka kuvittelin yrittäneeni niin näköjään kaikkea ei voi korjata. Mä en oo hyvä. Tai ehkä mun perusilme/perusolemus/peruspuhe/perusluonne on niin hankala ja vittumainen ett mut ymmärretään väärin tai annan vääriä viestejä. En tiiä mitä mun pitäis tehä... Tekis niin mieli huutaa koko maailmalle "ETTEKÖ TE SAATANA NÄÄ ETT MÄ YRITÄN!! MÄ YRITÄN NIIN PERKELEESTI!!!"  Kaikki siis kaatu ja mut valtas pahin hyökyaalto aikoihin, ahisti mielettömästi ja "katosin" tästä hetkestä. Sitten mä...niinh... Eniten satutti just se ett mä todella luulin tehneeni oikein, luulin ett...

Musta alkaa tuntuun ett menetän tän elämän kokonaan mun hallinnasta. Mä en pysy tän sairaan maailman kyydissä! Hitto musta tuntuu ihan kuin...ihan kuin oisin pieni lapsi joka on saanu satikutia vaikka oli luullu olleensa kiltisti. Mulla on niin paha olla... voi taivas ett muhun sattuu. Mä räpistelen ja räpiköin, haukon henkeä ja yritän pysyä kii tässä päivässä mutt mä tunnen kuinka mun ote alkaa löystyyn. Voimat loppuu enkä mä jaksa huutaa apua.

Mä oon pahoillani tekstin sekavuutta, mutt tää kirjottaminen on tosi vaikeeta just nyt enkä löydä oikeita sanoja. Muutenkin mun mieli on niin sekaisin etten mä itekkään ymmärrä itteeni. Kohta pitäis taas mennä nukkuun sillä huomenna on taas aamuvuoro sekä sitä ennen täytyy laittaa poika turnausmatkalle Pohjoiseen, eli tosi aikainen herätys tiedossa. Mutt ku mä en halua mennä sänkyyn...en laittaa silmiä kii ja olla hiljaa itteni kans. Mä en haluais olla yhtään mitenkään.

Nurkkaan ajettu, mielensä vanki.

Mä en voi hyvin. Viime päivät oon käyny läpi aivan helvetinmoisia taisteluita mieltäni vastaan. Tai ehkä ennemminkin oon tainnu kamppailla elämää vastaan. Sitä se on ollu, kirjaimellisesti. Mä en enää tajua mikä mulla on! En tajua miks mulla on vähän väliä niin epätodellinen olo, ihan ku mun mieli olis täysin erkaantunu mun kehosta. En tajua mitä tää on... Ahdistus on ajoittain jotain sanoinkuvaamatonta ja musta tuntuu ihan ku oisin joku nurkkaan ajettu eläin; kierrän ja kierrän mutt en pääse pakoon. Musta tuntuu, ett mun on pakko päästä pakoon, piiloon vaikka en ees tiiä mitä pakenen!

Viimeks tänään sanoin beijbelle, ett "musta tuntuu pahalle ja ett mua pelottaa. Ihan ku pelkäisin, ett kotiin tulee joku tai ett kotona on jo joku ja se joku haluaa mulle pahaa. " Beijb yritti rauhotella mua muistuttamalla ett ovi on lukossa ja ett meillä on kaks koiraa joista vanhempi kyllä pitää huolen ettei meille kukaan pääse tunkeutuun. Mutt siihen mä sitt sanoin etten pelkää mitään sellasta, en tavallisia rosvoja tms.vaan mua pelottaa sellaset mitä ei voi nähä, sellaset mistä muut sanoo ettei niitä oo olemassa, ehkä mä pelkään omaa mieltäni. Mä kai siis pakenen itteäni. Mun mieli kehittelee kaikkea ja lopulta mä en enää osaa sanoa mikä on totta ja mikä mieleni muokkaamaa kuvitelmaa ja pelkoa. Mä oon täydellisesti hukassa. Mä oon vaarallinen...

Viime postauksesta kai kävi selville, ett oon ottanu "Pahaa" kädestä kiinni. En selviä täällä enkä selviä itteni kans. Mä vihaan ja halveksin itteäni! Tiiän, ett kaikki tuollaset ajatukset on sairaan mielen kertomaa, mutt sekin mieli on osa mua. Joten mä oon yhtä sairas kuin on mun mielikin eikä mulla oo pienintäkään hajua siitä miten saisin itteni paranemaan! En nää sen enää olevan mahollista... Kuolemanhalu on paljon suurempi kuin tahto taistella. Muhun sattuu niin paljon...liikaa.

Toissa iltana otin tutun valmiiksi pakatun laukun ja lähin ulos. Kävelin ja kävelin...meni tunti, meni toinen ja mä kävelin. Mun mieli vaihteli tuskaisen surullisesta turtuneeseen tyhjyyteen. Kävelin ja kävelin. Kaukaa kilometrien päästä tulin tien päähän josta lähti pieni metsäpolku. Lähin kävelemään sitä pitkin. Pian tulin meren rannalle jossa oli kaislikkojen seassa pieni nurmitasanne ja iso kivi. Istuin siihen kivelle ja tuijotin merelle. Istuin ja olin hiljaa. Tunsin tulleeni oikeaan paikkaan ja tiesin pääseväni pian pois. Samaan aikaan olin helpottunu, mutt vahvempi sitä oli suunnaton yksinäisyyden tunne! Se oli voimakkain mitä koskaan aiemmin. Mua pelotti! Olin kuin pieni lapsi...itkin vuolaasti ja samalla lohdutin itteäni siitä ett kaikki tuska ja paha olo loppuis pian.

Mutt...täällä mä yhä oon. Tuolta reissulta kotiin päästessä värisin kylmyydestä, olin niin väsyny ja tyhjä! Beijb sai mut viesteillään kertomaan olinpaikkani ja haki mut pois. Oli luuseri-fiilis, on yhä. Eilen sama kävelyreissu oli tapahtumassa uudelleen...mutt ei. Täällä oon ja tasapainoilen elämän kans. Mun vanhemmat (myös äiti) ja sisko on tietosia mun tilanteesta ja etenkin isä seuraa kai aika tarkasti mun puuhia. Sinänsä huono homma ett mä (toisen persoonan ollessa läsnä) oon niin hiivatin hyvä näyttelemään voivani hyvin vaikka sisältä päin repeytyisin tuskasta. Poika on ollu nyt pari yötä äitini luona ja huomenna menee pappalaan. Mun oli pakko myöntää itelleni etten mä kykyne täysin huolehtimaan pojasta joten oli parempi ett pääsi muualle, ettei hän joudu näkemään tätä mun oireilua. Kyllä mä poikaa oon nähny sillä en kauaa pysty erossa olemaan. Käytiin läheisessä ostoskeskuksessa vähän shoppalemassa ja sitt Subwayssa syömässä. Oli ihanaa.

Nyt mulla on tosi paha mieli siitä etten mä osaa/voi huolehtia omasta lapsestani! Eihän sellanen voi olla äiti joka ei lapsestaan piä huolta..! Kamalaa tajuta olevansa niin matalalla...

Nukkumaan pitäis mennä, mutt ajatuskin siitä hermostuttaa. Painajaiset on muuttunu taas verisiksi...viime yönä silvoin ja hakkasin...oli puukkoa, sahaa, kirvestä ja saksia...ja verta kaikkialla. Tuleva yö menee kai saman kaavan mukaan. :/ Pelottaa.

Odotuksia, pettymyksiä sekä pikkasen takaumaa.

Kahlaan pimeydessä yhä, siihen asiaan ei siis oo tullu mitään muutoksia. Yön näin ahistavia unia ja aamu meni siihen kun selvitin itelleni mitkä asiat o tapahtunu oikiasti ja mitkä vain  mun unessa. Sekavaa siis. Aamupäivällä sain pojalta viestin jossa se pyys mua käymään mummulassa sillä isomummu ja isopappa lähtisivät huomenna. Puntaroin asiaa monelta kantilta ja lopulta annoin periksi, menin käymään. Ajattelin, ett ei se paljoa oo pyydetty jos kävisin näyttäytymässä vielä viimesen kerran. Käynti epäonnistu, pahasti. Nyt tunnen itteni täydeksi idiootiksi! Kuinka saatoin olla niin tyhmä ett uskoin vierailun olevan hyvä idea?!!? Äitini veti omaa täydellistä rooliaan eikä  missään ollu havaittavissa pienintäkään katumusta niistä valheista joita oli menny mun isälle levitteleen, ei minkäänlaista pahoittelua tai mitään! Mutt mä en suostunu esittään isovanhempieni edessä enää yhtään mitään, olin oma sairas itteni. Puhuin ainoastaan pojalleni ja hoidin hänen varpaansa johon oli tullu kaksi rakkoa. Muuten olin kylmä, turta, täysin poissaoleva. Vastasin kysymyksiin "onko metsässä näkyny sieniä" "sullako alko kesäloma" "Ootko tehny lomasuunnitelmia". Kaikkiin vastasin yhellä sanalla. Tunsin olevani siellä täysin vieras enkä todellakaan kuulunu sinne! Oli toisaalta huojentava tieto tuntea nähä ettei paikka ja ne ihmiset herättäny juuri mitään tunteita, ne oli mulle yhdentekeviä. Aivan kuten mä oon ollu niille. En nyt lue poikaani noihin ihmisiin, poikani on mulle kaikkea muuta kuin yhdentekevä. siellä mä sitt istuin, tuijotin eteeni, join kahvini ja lähdin. Suljettuani ulko-oven se iski kuin salama mun tajuntaan, taisin jopa irvistää ja sulkea silmäni hetkeksi. Tajusin ettei mulla oo enää lapsuudenkotia johon mennä. Nyt tiedän sen, aidosti.


Takauma tuli päälle. Olin kai jotain murkkuikäinen ja olin just karannu kotoa. Ei ollu paikkaa mihin mennä. Korvieni kuullessa oven naksahtavan lukkoon mä muistin ja tunsin sen epätoivon tunteen, sen kun ei oo mitään suuntaa mihin mennä, ei mitään missään. Tunsin olevani eksyksissä tai ainakin yksin elämässäni. Kuulin korvissani kaikkien ilosen puheensorinan ja kuulumisten kyselyn vaikka seisoin yksin autiossa kerrostalon käytävässä, joku myös nauroi. En pystyny palautuun tähän hetkeen...kotiin päästyä raivosin ja silmät leiskuen huusin beijbelle, menin poikani huoneeseen aivan kuin se olisi ollu omani ja paiskasin oven kii. Hautauduin pojan sängyllä olevien pehmolelujen sekaan ja murjotin. Jossain välissä kävin ottamassa rauhottavan naamaan ja menin takas omaan maailmaani. Vähitellen aloin palautua ja rauhottua.

Beijb yritti pikaseen jutella mun kans asiasta ennen ku lähti kaverilleen, mutt ei se suostu ymmärtään etten mä enää jaksa yrittää, ja kuinka tyhmäksi itteni tunnen ja kuinka vahvassa otteessa menneisyys mua pitää. Se anto mulle tehtävän sille ajalle kun se on muualla...mun pitää keksiä 3 hyvää asiaa itestäni, kolme huonoa asiaa ja kolme sellasta asiaa millanen haluaisin olla. Sanoin keksiväni vaikka kymmenen joka kohtaan, mutt ne asiat ei muuttais mitään. Teen nuo listat tänne blogiin, joten olkaapa hyvä:

Hyvät asiat: 1. aina valmis auttaan muita ja taistelemaan muiden puolesta
                      2. hölmö
                      3. mieletön mielikuvitus
                      4. huolehtivainen

Huonot asiat: 1. pelkuri
                       2. pettäjä
                       3. satuttaa muita
                       4. on tehny rikoksia
                       5. epätasapainoinen traumojen rikkoma mielipuoli
                       6. hankala
                       7.vastenmielinen
                       8. ei pääse vapautuun menneistä
                       9. antaa muiden mielipiteiden tuottaa pahaa mieltä
                       10. yksinäinen, mutt ei uskalla luottaa kehenkään
                       11. säälittävä ja itsekäs
                       12. huomionkipeä
                       13. itsetuhoinen
                       14. syyllistää itseään kaikesta
                       15. kylmä ja tunteeton
                       16. loukkaantuu helposti
                       17. helvetinmoinen tempperamentti

Mitä haluaisin olla: 1. terve
                                   2. hyvä ihminen ja äiti
                                   3. puhdas
                  

Siinä jotain listausta, en kyllä ymmärrä miks mun piti nuo tehä. Asian pitäs kuulemma selvitä kunhan beijb tulee kotiin. Sen vaan, ett eilenki se pyys mua kirjottaan tuntemuksistani blogiin sillä välin kun käy pyöräilemässä. Tarkotus oli, ett kävis sitten lukeen mun ajatuksista ja sitt oltas juteltu asioista. Noh, mä sitt kirjotin tuon edellisen postauksen ja jäin oottaan beijbee...kului tunti, meni toinen...kolmas...neljäs...joskus puol yhentoista aikaan illalla lähin sitt yksin ulos ku kyllästyin odottaan. Ja jälleen tunsin itteni tyhmäksi ku oikiasti ootin!! Siis ensin mä toisen pyynnöstä avaan tunteeni, kirjotan ne ylös ja sitt vielä ootan ett juteltais niistä!! Mä oikiasti menin itsekkäästi kuvittelemaan olevani niin tärkeä ett jou oikiasti juttelis mun kans sillon kun se ite niin on halunnu!! Mutt se on ny takana päin ja mennyttä. Mä en enää ikinä, en koskaan päästä ketään ihmistä mun lähelle niin ett se sillä ois mahollisuus saaha mut tuntemaan itteni tyhmäksi, luuseriksi, idiootiksi, säälittäväksi ja naurunalaiseksi. Ei enää koskaan. Mun maailma on jo tarpeeksi kivulias ja sekava ilman muita ongelmia.

Se paha rikkoo kaiken, vie kaiken, tuhoaa kaiken.

Voi helvetin helvetti mua ja mun olemista. Eilen asiat meni jälleen niin ettei mulla olllu muuta vaihtoehtoa kuin paeta, lähtä ulos. Mun oli eilen tarkotus vierailla Katarooman luona, mutt ei onnistunu sekään. Ulkona kävelin ympäriinsä, oli ihan turta olo. Sammutin puhelimen, sillä mulla ei ollu kenellekkään asiaa, en halunnu kenelläkään olevan asiaa mulle. Jälleen kerran halusin pois, mutt tiesin ettei vielä olis sen aika. Oon päättäny ett täytyy jaksaa siihen asti ett mulla alkaa kesäloma jotta en joutuis "yllättäen" jäämään töistä pois ja ettei ne turhaan oottais mua työvuorooni johon en  koskaan tulis saapumaan. Kesäloman alkuun on kaks päivää...

Mun mieli on kokonaan hajonnu palasiksi ja oon entistä varmempi ett mua on monta. Tänäänkin on ollu nähtävissä kaks täysin eri tyyppiä...ne on toistensa vastakohtia ja niiden mieli ja jopa mun puhetyyli muuttuu silloin kumpi nyt sattuukin olemaan "päällä". Mä oon ihan ku palapeli, jokaisella palalla on oma tarinansa, oma persoonansa ja joskus toivon mukaan palaset löytää oman paikkansa jolloin niistä muodostuu...mä.

Tänään mä olin beijbee kohtaan aivan hirviö...aivan ku joku raivostunu olio joka repii ja raatelee jos vaan saa siihen mahollisuuden...Se tunne oli kamala, en pystynny hallitteen itteeni!! En yhtään! Sillon tuntu ett mun silmätkin leiskuu tulta, mun kädet on täynnä sähköä... Musta tuntuu, ett sillon mä en kykene näkemään maailma realistisesti, en uskomaan ihmisten puheita, enkä luottamaan kehenkään. Nään ja koen kaikki mun "vihollisina". Ainoa johon voin luottaa on mä ite...tai joku niistä mun eri tyypeistä. Enkä mä kyllä luota niihinkään, siks mun onkin pakko kuolla, jotta enää ei tarvis olla sekaisin. Mutt mä vihaan tällasta elämää! En mä halua elää tietäen ett lähes päivittäin satutan tai loukkaan muita, en mä halua laittaa ihmisiä itkemään. En mä halua elää niin. Ei tää oo sellasta elämää mitä halusin elää, ei ees lähelläkään. Enkä mä jaksa uskoa ett tästä mitään kunnon elämää tuliskaan. Musta on tullu hirviö.

 Mä en tiiä  mikä tänään sai aikaan sen ett muutuin pahaksi. Oon kyllä miettiny paljon tapahtumia ja yrittäny löytää jonkun tekijän joka pakottaa mun mielen vaihtamaan persoonaa. Mä en saa kii siitä tunteesta, en tiiä mitä sillon tapahtuu. Sen oon kuitenkin tajunnu, ett joka kerta musta tuntuu kuin aika loppuis. Tiiättekö sen tunteen kun kauhuleffoissa tyyppi yrittää juosta karkuun murhaajaa, mutta syystä tai toisesta hän ei pääse eteenpäin, ja murhaaja saavuttaa tyyppiä koko ajan, tulee lähemmäs ja lähemmäs ja paniikki kasvaa...yhä enemmän..lähemmäs... Just siltä musta tuntuu! Mun koko kroppa on silloin kuin sähköshokin saanu, on pakko satuttaa itteeni, on pakko pysyä liikkeessä.

Eniten mua harmittaa ja vituttaa tässä se etten mä voi purkaa näitä tunteita mihinkään, siis puhua ja tyhjentää mieli. Tympii, ett heti kun "oikiasti" tarvin terapiaa niin terapeutti on lomalla! Kaikki on lomalla. Mäki haluan lomalle...Onneks se tulee pian. Mä oon ilonen ett oon tehny tuollasia havaintoja itestäni, mutt toisaalta taas en olis halunnu löytää niitä sillä ne muuttaa mun käsitystä itestäni ja siitä millanen ihmisarvo mulla on. Mä nään itteni entistä enemmän (jos se vaan on mahollista) saastana. Tiiän ett mun pitäs pystyä hyväksymään itteni, menneisyyteni ja tunteeni, mutt tuollasia juttuja joita mä teen ja joka musta on tullu niin mä en halua hyväksyä. Kaikki ne ja mä on väärin. Enhän mä voi haluta yrittää parantua koska oon tehny vääryyksiä, ei mulla oo oikeutta parantua ja vaatia jotain parempaa!

Tämän päiväisen "räjähdyksen" jälkeen kun olin repiny beijben sydämen verille mä menin töihin. Puin työvaatteet ylle, laitoin henkilökortin rintapieleen, laitoin hiukset kii, otin huulikorun pois ja leimasin itteni sisään. Olin jälleen joku toinen; se erittäin itsevarma, ammattitaitoinen, aina niin iloinen ja hymyileväinen, ystävällinen työntekijä, valmiina kantamaan kortensa kekoon. Kukaan ei ikinä pystyis arvaamaan mitä olin tehny/sanonu vähän aikaa sitten ja mitä ajatuksia päässäni oli liikkunu. Kukaan ei ikinä pystyis kuvittelemaan missä maailmassa mä välillä elän. Mä osaan salata sen kaiken. Kukaan ei ikinä saa tietää.

 

 Loppuun haluan sanoa lämpimän kiitoksen eräälle ihanalle joka ei taida ymmärtää kuinka tärkeä mulle on ja kuinka suuria tekoja kykenee tekemään ihan vaan olemalla olemassa. Kiitos Katarooma <3

Show must go on.

Mä oon muutaman päivän koittanu keksiä mitä kirjotan. Asiaa olis niin paljon mutt mä en tiiä miten  saisin sen kaiken kerrottua. Tai onko se ees mahollista...tuskin.

Oon umpikujassa edelleen, mutt saamastani palautteesta johtuen en aio siitä puhua. Tämä kyseinen palaute tuli aika yllättävältä ihmiseltä ja lause satutti helvetisti! Se olis satuttanu jos oisin kuullu sen vihamieheltä, mutt se, ett kuulin sen suoraan ihmiseltä jota pidin ystävänä niin oli kyllä uus puukko selkään. Tästä johtuen en siis aio puhua itsemurhasta enää sanaakaan vaan jatkan näyttelemistä siihen asti kunnes musta ei enää mitään kuulu. Yhdessä postauksessa vasta kirjotin ett blogini todellakin on mun roskakori johon voin tyhjentää kaiken mun mielestä, siis aivan kaiken. Mutt ei. Niin kauan ku mä teen niin mä saan paskaa niskaan ja kerjään huomiota. Joten pidän suuni kiinni ja jatkan vaikenemista just siitä mistä ehkä olis kaikista aiheellisin kirjottaa.

No niinh, se siitä purkautumisesta. Mennääs eteenpäin.

Huomenna olis kontrolliaika mun omahoitajalle. Tasapainoilen sen asian kans, ett oonko mä rehellinen sille ja kerron kuinka "hyvin" mä voin, vai höpötänkö liirum laarumeita ympäripyöreesti. Tiiän etten mä voi hyvin ja ett lääkitykseen pitäs tehä muutoksia, mutt sitt mieleen tulee heti ett haluanko mä oikiasti asioihin puututtavan ja jatkaa taistelua, koska sitähän se kaikki tarkottas. Mä en todellakaan tiiä mitä tehä! Aiemmin mulle oli määrätty tarvittaviksi Oxaminia ja Mirtazapiinia, mutt viime aikoina mä oon menny eteenpäin just noiden tarvittavien avulla normilääkityksen lisäksi, eli tarvittavista lääkkeistä on tullu säännöllisiä. Tämä kaikki kertonee siis aika hyvin siitä mikä mun mielen tilanne on. Ja kaiken lisäksi vakauttamisryhmä on kesätauolla kuten eilisestä alkaen myös mun terapeuttikin. Hiton hyvä. Terapeutti kysy eilen, ett tarviiko sen olla musta huolissaan ja kauniisti hymyillen mä sain sen vakuuttuneeksi siitä ett mä odotan innolla kesälomaa ja kaikkea... Todellisuudessa mun sisällä oli pelkkää pelkoa. Pelkäsin itteäni jo valmiiksi, tiesin etten mä oota innolla yhtään mitään. Pelkään yhä. Pelkään sitä sairasta puolta itessäni.

 Kyllä välissä on ollu pari hyvääkin päivää, yks erittäin ihanakin pari tuntinen meren rannalla, mutt musta tuntuu ettei ne pysty enää pelastaan mua eikä ne saa näitä huonoja hetkiä yhtään kirkkaammiksi. Niistä on vaan tullu hyviä muistoja, mutt en mä koe elämällä olevan mulle mitään. Hetken mä yritin taas kerätä voimani ja olla kuten muut, mutt tänään kaikki jälleen meni rikki. En mä osannutkaan elää ja tulla toimeen. Tiiän kaikkien olevan jo niin väsyneitä ja kyllästyneitä mun sairastamiseen ja kaikkiin "tempauksiin". Mä itekkin oon. Hävettää niin saatanasti.

Mä, oma itteni?

Oon sekasin. Joku aika sitten alottelin traumaterapiaa ja tulin tietoseksi sellasista sanoista kuin vakauttaminen, dissosiaatio, persoonallisuuden eri osat ja eheytyminen. Esimerkiksi vuosi sitten mulla ei ollu minkäänlaista arvausta siitä millanen "paranemisprosessi" mulla on edessä tai mitä kaikkea tuun kohtaamaan. Olin lapsellisen hyväuskoinen ja kuvittelin eläneeni jo ne huonot hetket. Ei ei ei. Ennen luulin olevani vain mä ja mun sairas mieli, mutt nyt mulla onkin kokonainen perhe mulle täysin vieraita tyyppejä jotka vielä asuu mun sisällä! Yks niistä haluaa jopa saaha mut hengiltä. Tälläkin hetkellä "Paha" kiljuu mun korvaan käheällä äänellään ett miks oon niin vitun tyhmä etten voi ottaa sen apua vastaan ja tarttua sen käteen!! Se huutaa "mä oon ainoa joka haluaa auttaa sua, mä ainoastaan pidän susta huolen, mä oon sun ystävä ja tiiän mikä on sun parhaaksi, Tapa ittes"

Se ei antanu mun olla rauhassa edes vakauttamisryhmässä tänään. Mä en saanu puhuttua siellä mitään, en ehtiny kommentoida mihinkään mitään koska taistelin tuota osasta vastaan. Ryhmässä tunsin oloni helvetin sairaaksi, tuijotin vaan eteeni ja juurrutin itteäni hieromalla jalkoja lattian mattoa vasten. Tunsin olevani itsekäs koska olin vieny jonku muun paikan ryhmässä, en ois saanu olla siellä. Itseviha alko kasvamaan. Joku pieni sisälläni yritti saaha äänensä kuuluviin vakuutella mulla olevan oikeus olla siellä ja vetäjät olivat mut ite valinneet. Tuo väite kumottiin pääni sisällä nopeesti.

Noita uusia "perheeni jäseniä" on ilmestyny kuin sieniä sateella ja mä oon sekasin niiden kans. Tuntuu ett ne kaikki huutaa yhteen ääneen enkä mä saa kenenkään sanoista selvää. Paitsi tuon yhen jonka sanoma on käyny erittäin selväksi. Mä kyllä haluaisin kuulla mitä noilla muillaki ois asiaa.

Musta tuntuu ett mua revitään joka suunnasta enkä mä voi tehä mitään. Mä oon lamaantunu. Mun mieli yrittää keksiä selviytymiskeinoa tai jotain joka helpottais, mutt joku huutaa "KIIRE, NOPEAMMIN! ÄKKIÄ, AIKA LOPPUU!!" Ja mä yritän ja yritän...sydän hakkaa ja kädet hikoo...kuulen sekunttien hakkaavan eteenpäin ja kaikki menee yhä sekasemmaksi mun pään sisällä! Tää on ihan kuin mut pakotettais juoksemaan vaikka mä oon vasta oppinu kävelemään, tää on ihan kuin olisin polkuautolla mottoritiellä, ihan kuin mut oltas laitettu juoksemaan maratoonin mutt kukaan ei tienny mun olevan neliraajahalvaantunu. Mun olo on siis täysin mahdoton! Mulla ei oo keinoja selvitä tällasten tunteiden ja päivien läpi. Ja tietenkin kaiken tuoon lisäksi täytyy selvitä tavallisten arjen asioiden kanssa, kamppailla pelkoja vastaan sekä olla tappamatta itteä. Mä en aina edes saa selville, ett kuka osasista on "päällä" vai oonko mä oma itteni. Vaiko sellasta enää olemassa kuin MÄ, OMA ITTENI? Mä en ymmärrä.

Saadessani pienen takauman pari tuntia sitten, mun mieli kehotti mua pakenemaan vaikka olin omassa kotona. Oisin halunnu lähteä ulos, juosta kauas, kuolla. Mutt menin makuuhuoneeseen. Sydän hakkas ja tuntu pahalta. Mittasin verenpaineen...syke istuessa 127 ja näyttöön tuli myös hälytysmerkki jossa sydän vilkkuu ja heiluu. Se ei ensin saanu edes laskettua paineita sillä mittari pumppas ees taas jonkun aikaa. Takaumat ja hermostuminen yleensäkkin ei siis tee näköjään mulle hyvää. Paska mäihä.

Kyllä tähän päivään mahtu yks ihana juttu joka kylläkin kaikessa mukavuudessaan sai kyyneleet silmiin. Postin mukana tuli kortti jossa luki "Ethän vaan hylkää yhtään unelmaa, sillä unelmat parantaa maailmaa". Kiitos. <3

Mä rukoilen huomisen päivän olevan edes hitusen parempi. Edes vähän.

I am here.

Anteeksi kaikki jotka ootte kaivanneet ja ollu huolissaan. Viime postauksesta on kauan aikaa, tosi kauan. Mulla on vaan ollu kumma tunne, en oo uskaltanu avata blogini sivuja. Joku on estäny. Sairaslomalle jäädessä voin erittäin huonosti ja sillon kirjottamiseen ei ollu voimia. Nyt kun vointi on ollu parempi, oon pelänny menettäväni tämän "hyvän tunteen". Kuulostaa sekavalta enkä kunnnolla ymmärrä itekkään. Kai mä oon ajatellu vajoavani takas mustaan pimeyteen...

Tosiaan, olin siis sairaslomalla 19.4 asti. Se tuli täysin oikiaan aikaan ja näin jälkikäteen miettiessä en usko ett oisin jaksanu kovinkaan kauaa jos en ois itelleni antanu lupaa pysähtyä. Se tunne oli kamala kun heräsin aamulla ja aloin valmistautuun tulevaan iltavuoroon vaikka tunsin voimien olevan täysin lopussa. Mielessä pyöri vaan yks lause: "mä en jaksa". Olin loppu. Sitten soitin töihin ja ilmotin etten pääse tulemaan ja kerroin meneväni lääkäriin. Jätin kuitenkin kertomatta mistä lääkäristä oli kyse! :D  Sen jälkeen olin yhteydessä psykiatrian päivystykseen ja sain ajan omalle lääkärille parin tunnin päähän. Päivystyksessä istuminen on hirveetä...sillon tuntee ittensä pieneksi, alastomaksi ja nurkkaan ajetuksi eläimeksi. Silloin ihminen on täysin yksin ja paljas istuessaan suuressa kolkossa odotusaulassa kuunnellen ovien sulkeutumista ja avautumista, huokauksia ja askeleiden kopinaa... Kuulin nimeni sanottavan ja näin tutun lääkärin vuosien ajalta. Nopeasti mielessä helähti kuva niiltä ajoilta kun taistelin syömishäiriön kanssa ja kävin hoitopalavereita juuri saman lääkärin kanssa. Tuli ikävä niitä aikoja, sillon kaikki oli vielä jotenkin helpompaa. Tällä kertaa lääkäri ei kunnolla ehtiny ees tervehtiä kun mä lysähin tuoliin, purskahin itkuun ja sain sanottua etten jaksa. Sitten me juteltiin ja juteltiin...lääkäri teki just sellasia kysymyksiä joiden taustalla tiiän olevan ajatus siitä olisko hänen tehtävä lähete osastolle. "Onneks" osaan rekisteröidä nuo kysymykset ja vastata "oikein". En siis kuitenkaan halunnu osastohoitoon vaikka ehkä se olis voinu olla hyväkin juttu. Mutt pelkäsin menettäväni sen viimesenki otteen ja päätäntävallan elämästäni. Sain sitten saikkulapun käteen ja tunsin suunnatonta helpostusta. Toisaalta hävetti saatanasti! Hävetti olla sellanen...hävetti ettei pärjänny. Vihasin itteeni, vihaan yhä. Vihasin kaikkia jotka musta on tehny tämmösen. Vihaan yhä.

Sairasloman aikana tapahtui paljon, kirjotan niistä hieman myöhemmin. En uskalla lähteä niitä muistelemaan näin yötä vasten sillä tiiän ahistuvani. Haluan kuitenkin kertoa havainnoista joita oon tehny itteni ja elämäni suhteen joten tuun palaamaan asiaan. Halusin tulla nyt kertomaan teille olevani hengissä ja jatkavani kamppailua täällä traumojen täyteisessä elämässä. Vielä kerran pahoittelut teille jotka ovat kuulumisia oottanu, toivon koko sydämestäni ett haluatte jatkaa kulkemista mun vierellä jatkossakin. <3

Luottamuspulaa...

Eilis ilta meni siihen ett nappasin rauhottavan naamaan ja kamppailin mielen kans. Halu viiltää oli uskomaton! Tuli pitkiin aikoihin sellanen tunne ett se on ainoa keino tulla toimeen sen vihan ja pahan olon kans. Vihasin itteeni enkä kestäny olla itteni kans. Halusin tuhota itteni pieniksi palasiksi ja toivoa katoavani kokonaan. Mun oleminen täällä on välillä niin helvetin hankalaa ja itsetunto laskee laskemistaan kun huomaan ett muut alkaa hermostua muhun. Kuten beijbkin sano eilen ett hän voi oikein hyvin nukkua autossa sekä on kyllästyny ja väsyny tähän touhuun. Mutt tätä elämä mun kans on...mun pelot näkyy ihan pienissäkin asioissa ja jokapäiväsessä arjessa. Mä pelkään jääväni yksin just sillon ku oon heikoimmillani enkä pysty uskomaan kenenkään välittävän ja tykkäävän musta aidosti, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en kykene näkemään itteeni niin hyvänä ett joku jäis mun viereen, eli MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en oo koskaan voinu luottaa kehenkään, en kehenkään, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!!! Ja se näkyy, valitettavas Etenkin nyt kun viime aikoina en oo kamalasti beijbeltä huomioo saanu, niin helposti mun sairas mieli alkaa kuiskutteleen juttuja, se taas antaa lisäpotkua mun LUOTTAMUSPULAAN!! Ja nyt kun mun mieli ei voi kovin hyvin, niin se sairas puoli kehittelee mitä sairaimpia teorioita eikä mulla ei oo muuta vaihtoehtoa ku tulla niiden kans toimeen. Mulle on sanottu usein ja oon kertonu sen myös beijbelle, ett ku traumaterapia alko ja nyt ku alko vielä tuo ryhmäjuttukin (vaikeasti traumatisoituneiden dissosiaatiohäiriöt ja vanhemmuus), niin on erittäin tavallista ett alkuviikkojen aikana oireet lisääntyy, usein voimakkaastikkin. Nyt mä vain olin toivonu vähän ymmärrystä... en mäkään nauti ollessani tämmönen, enkä oo pyytäny saaha tulla tämmöseksi. Ja jos mä en saa tappaa itteäni niin mielestäni se ois ihan reilua ett saisin sitten oireilla tätä pahaa oloa...

Mä tiiän ett harhaisena mä sanon pahasti, käyttäydyn ilkeesti ja vetäydyn omaan maailmaan, mutt just sillon mä en osaa muutakaan. Yritin tehä mielessäni läsnäoloharjotusta eilen kun tunsin ahistuksen kasvavan, mutt en pysyny kasassa. Syyllisyys ja itseviha oli nopeampia ja ne sai vejettyä mut salamannopeudella pimeyteen. Pahinta näissä tilanteissa on se ettei me kyetä beijben kans puhuun ja selvittään sitä vaan aina oon eessä riita, usein siitä mitä mä sanoin tai tein. Siksipä vihaan ja halveksin itteeni vielä enemmän koska aiheutan niin paljon ongelmia meijän suhteeseen. Viime yön sitten nukuin olkkarissa sillä se tuntu ainoalta paikalta jossa pystyin kuvittelemaan nukkuvani. Tein sitten itelleni pedin vuodesohvalle ja pian olin unessa. (joko "kohtaus" vei mun voimat tai sitten lääkitys oli kohillaan).

Aamuvuoroon tuli herättyä aika sekavissa tunnelmissa ja töihin päästyä vetäsin kestohymynaamarin kasvoille. Nyt on hetki rauhallista aikaa kun poika lähti treeneihin ja beijb on vielä töissä... Tällasina hetkinä sitä kunnolla huomaa kuinka väsyny ja lopussa oikiasti on...

Sairas.

Pahoittelen. Mä en saa tuotettua teille näemmä yhtään mukavempaa tai ilosempaa postausta. Alunperin kuvittelin kun aloin kirjottaan blogia, ett tää olis "paranemiskirja" mun toipumisesta, otteita mun eri vaiheista. Mutt nyt alkaa vaikuttamaan ett tästä tais tulla postauskokoelma itsetuhoisuudesta, itsevihasta ja kuolemanhalusta. Tuli mieleen muisto lapsuudesta; katoin äitin kans televisiosta dokumenttia ruotsalaisesta pojasta joka sairasti syöpää. Dokumentissa seurattiin sen pojan viimeistä elinvuotta hyvine että huonoine hetkineen. Ehkä tää mun blogikin on sellanen. Te seuraatte mun elämää...viimeistä jotain. Tässä dokumentissa vaan ei näy mun kasvoja, ei mun kotia, ei mitään. Vain mun kirjottamat sanat. Ehkä pitäis laittaa mun lärvi komeilemaan johonki postauksen sekaan...hah!! Näkisitte kuka mä oikiasti oon...

Tämä päivä alko hyvin. Töihin piti mennä vasta iltavuoroon joten herättyäni tarkotuksella aikasemmin kävin tempaseen aamulenkin jonka jälkeen vähän lihaskuntoa. Se oli aika loistotapa alottaa päivä! Sitten innostuksissaan pyöräilin töihin vaikkakin pelotti kun tiet oli vielä paikoitellen jäässä. Oon siis ollu reipas! Mutt...töistä tullessa vetäsin skitsot ja huomasin kuinka sairas oon tähän maailmaan, liian sairas. Matto lähti jalkojen alta kun tajusin etten mä hyvästä aamusta huolimatta ole hyvä ihminen...eikä kukaan jaksa mua tämmösenä. Mitä vittua mä idiootti oikeen kuvittelin vitun tyhmässä päässäni?!!? Mä en osaa käsitellä kaikkia asioita ja sitten en saa piettyä itteeni kasassa ja koottua ajatuksia...ja sitt kaikki kaatuu.

Mun tekee viiltää niin paljon!!! Kaikki  mun yrittäminen on valunu hukkaan ja mä en halua ottaa enää yhtään turhaa askelta. Mä oon ihan oikiasti yrittäny, mutt maailma oottaa multa liian paljon, liian nopeesti. Mä haluan tän pahan pois mun sisältä!! Nyt!

Mä oon sairas.

Mielensisäinen perhe kasvaa.

No niin, mistähän mä alottasin?! Asiat sinkoilee mielessä ja on vaikeuksia pysyä hetkessä kiinni. Ensin voisin esitellä teille yhen "uuden" osasen musta joka on ehkä hallitsevin mun persoonista. Viime terapiakäynnillä juteltiin just tästä kyseisestä tyypistä. Se on se joka estää mua parantumasta, laittaa kapuloita rattaisiin, saa mut syyttämään itteäni kaikesta, saa mut vihaamaan itteäni niin paljon ett haluan tuhota itteni, se ei anna mun luottaa kehenkään. Se pitää musta lujasti kiinni eikä sillä oo aikomustakaan päästää irti. Oon tuntenu tämän tyypin mun oikealla puolella, korvan korkeudella. Siinä se on ja kuiskii mulle totuuksia elämästä ja asioista. Terapeutin kans jutellessa mulle välähti ett hittolainen, sellasenahan mä sen nään...se on ku irvikissa.

Nyt mä sitten opettelen rauhottelemaan tuota mölliäistä ja kuunteleen mitä sillä on sanottavaa. Musta tuntuu, ett se on vähän helpompaa nyt kun oon löytäny sille hahmon joka tekee siitä "todellisemman" ja se ei vaan oo joku aivojen luoma harha. Nyt siis mun osasiin kuuluu tuo Irvikissa sekä lapsiminä joka käskee paeta, piiloutua, olemaan hiljaa ja myöntymään kaikkeen, olemaan nöyrä ja kiltti. Tämähän osanen oli Ninni.

Mulle on todella tärkeetä saaha kasvot kaikelle jotta sisäistän asiat. Mä näen kaiken väreinä, eli jokaisesta nimestä tulee mieleen joku väri, kirjaimet ja numerot näen väreinä. Eli esim. 68 numero on ruma mutt 21 on sievä. :) Hiukan meni aiheen vierestä, mutt todellakin mun ajattelua helpottaa kaiken visualisoiminen ja mun on helpompi kuunnella jotain joka on "näkyvä".

Mulla on useita muitakin osasia, mutt en oo vielä päässy niiden kans tutuiksi niin paljoa ett osaisin ne nimetä.

Se siitä aiheesta. Nyt voijaanki siirtyä viime yöhön joka oli kamalin, ahistavin ja pelottavin pitkiin aikoihin. Eilis ilta riideltiin taas beijben kans ja mä (tai joku mun osasista) aiheutti kaiken. Illan sitt itkin ja koitin kamppailla itteni kans jotta oisin saanu rauhoteltua itteni niin ett oltas kyetty puhumaan asioista beijben kans, mutt en onnistunu. Itkin vaan ja Irvikissa kuiski korvaan...ja samaan aikaan beijb luettelee omaa kantaansa ja näkemystään. Se oli taas umpikuja. Olin järjestäny pojan mummulaan yökylään sillä ajattelin sillä olevan siellä varrmasti mukavempi olla. Illan mä sitt makoilin pojan sängyllä ja välillä yritin käyä selvittään asioita olkkarissa. Samalla Irvikissan ote kävi yhä voimakkaammaksi ja sen kynnet painautu mun rintaan. Ahistus kasvo jokaisella hengenvedolla.

Beijb sano, ett mun on päästävä itteni syyttämisestä kaikista asioista, mutt ei se onnistu noin vaan. Mä oon ollu syyllinen jo lähes koko elämäni joten ei se hetkessä muutu. Kumpa beijb vaan antais mulle aikaa...ja ymmärtäis. Itkin ja itkin. välillä sain rauhoteltua itteni hetkeksi, kunnes taas purskahin itkuun. Se on paljon tytöltä joka pari vuotta sitten ei itkeny. Ei ollu kyyneleitä.

Otin ennen nukkumaan menoa Oxaminin jotta mieli rauhottus hitusen. nakkasin naamariin myös Melatoniinin. Sain nukahettua mutt parin tunnin päästä heräsin, en tiiä mihin. Kävelin keittiöön ja näin kellon olevan 01:40. Join mehua ja menin takas sänkyyn. Joku varotteli mua ettei mun kannattais alkaa nukkuun ja vaikka mua väsytti uskomattoman paljon niin päätin laittaa valot päälle ja alkaa lukemaan. Seuraavaksi  mua alko ahistaan olla makuuhuoneessa...päätin ett meen pojan huoneeseen sen sänkyyn, mutt sitten alko pelottaan. Mua pelotti nousta sängystä! Pelkäsin ett entä jos beijb herää (mitä pelättävä siinä on?!!?) tai entä jos joku näkee mut. Hiljaa keräsin peiton ja tyynyn ja vein ne pojan sängylle. Palasin hiipien makkariin ja otin kirjan sekä yölampun ja pääsin turvallisesti pojan huoneeseen. En kuitenkaan uskaltanu alkaa lukemaan vaan avasin telkkarin ja katoin mm. Äitien sota-ohjelmaa. Sitten yritin huijata itteni nukahtamaan telkkari päällä, mutt ei onnistu. En uskaltanu nukahtaa. Sammutin telkkarin ja aloin lukemaan...mutt en voinu keskittyä siihen. Hermostutti joku!! Yritin kuulostella osasiani, mutt en saanu niistäkään mitään otetta. Menin taas hakemaan juotavaa keittiöstä ja kello oli jo 03:45. Olin täysin virkeä enkä olis halunnu ees ajatella nukkumista! Toivoin aamun tulevan pian! Koirat heräs myös ja rapsuttelin niitä pohjan huoneessa, nekin oli selvästi ihmeissään mikä mua vaivas. :)

Kävin hiipien makuuhuoneessa tunnustelemassa millanen fiilis siellä oli, mutt tuntu ett heti happi loppuu kun sinne menin. Päätin sitten mennä loppuyöksi pojan huoneeseen. Makoilin pieton alla ja tuijotin oven kahvaa. Ninni oli paikalla. Pelkäsin helkutisti ja tuijotin tuijottamista kahvaa peläten sen kääntymistä alaspäin joka kertois oven aukeamisesta. Mä todella pelkäsin ett joku tulee!! En uskaltanu nukahtaa vaan kuuntelin jokaista narahusta ja rapinaa... joku paha oli sisällä meijän kotona.

Olin nukahtanu jossain vaiheessa. Näin unta jossa olin lasisessa talossa. Tappaja oli jalleen kerran mun perässä ja mä yritin päästä ulos talosta, mutt se oli täynnä kaikkia ihmisiä jotka mua esteli, myös beijb. Mua viilleltiin, raiskattiin, hakattiin...mutt jotenki mä aina pääsin pakenemaan kunnes tuli aina uus kamppailu. Unessa beijb myös jätti mut sillä oli rakastunu toiseen, kuulemma vähemmän hulluun. Pääsin pakenemaan talosta, mutt en hengissä. Musta oli tullu enkeli ja lensin pois ja mua nauratti.

06:45 Beijb tuli herättään ja ihmetteli miks olin siirtyny pois sen vierestä. Oli se myös kovasti harmissaan ku en ollu sitä herättäny. Sanoin kyllä saman syyn ku yleensä; en uskaltanu. Mulla olis terapiaan lähtö, mutt kappas vaan...peruin sen. Beijb joutu lähteen töihin joten oisin joutunu meneen terapiaan bussilla, mutt pelkojen ja vähien unien takia en voinu ees ajatella yksin ihmisten ilmoille menemistä, etenkään bussilla. Silmät oli itkusta yhä turvonneet ja sydän hakkas väsymyksestä. Olin ku zombie... Tiiän kyllä ett terapian peruminen on tosi tyhmästi, mutt mä en kyenny lähteen mihinkään. Lenkitin koirat auringon paisteessa, heitin pillerin suuhun ja painuin sänkyyn. En kuitenkaan halunnu nukahtaa...en tiiä miks. Jossain vaiheessa olin simahtanu,ja heräsin kellon ollessa 11:40. Hitusen on ollu heikko ja sekava olo tämän päivän.

Huomenna alkaa se ryhmä mistä oon joissain postauksissa puhunu, se vakava dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus-ryhmä. Jännittää ja hermostuttaa, mutt toisaalta ootan sitä hyvillä  mielin. Enhän mä siinä häviä mitään jos annan hetken aikaa ihan vaan itelleni... (HYI KUINKA ITSEKÄSTÄ kuiskas Irvikissa).

Pelkään tulevaa yötä...just nyt en halua ees ajatella ett jossain vaiheessa täytyy mennä sänkyyn ja painaa pää tyynyyn, laittaa silmät kii ja nukahtaa...

En halua. En.

                      

Ihmisraatona.

Taas se tuli...kaaos. Ja riita... Mä en enää pysty mihinkään muuhun ku joko aiheuttaan paskaa ympärille tai sitt kyynelten valuessa miettiä mitä kaikkee pitää ottaa huomioon ku...niinh. Ja mä oon miettiny myös sitä puolta ett se ei tuottas muille paljon hommia ja haittaa. Mä en esim. halua ett mut löytäis joku tuttu tai vaikka joku viaton lapsi. En myöskään halua tehä mitään "sotkua" kotona enkä sillon voi myöskään olla varma kuka mut löytää. Paras olis ilmottaa jollain tavalla viranomaisille mistä kroppa on haettavissa ja ne ei myöskään ottais asiaa henkilökohtasesti vaan oisin osa niiden työtä. Huoh...


Mä en osaa enkä jaksa ajatella mitään muuta. Hetkittäin mulla saattaa olla lyhyt hyvä hetki mutt pian joku taas vetäsee mut pimeyteen. Ja sitt hermostun ku tunnen kuin kroppa alkaa reagoimaan ahistukseen ja mieli yrittää taistella vastaan. En jaksa tällasta!! Joka helvetin päivä!!


Poika meni parhaalle kaverilleen yökylään ja mä kaappasin tyynyn ja peiton ja tulin pojan sänkyyn. Yön vietän tässä huoneessa. Oma makuuhuone on kielletty paikka...enkä mä jaksa taas tapella beijben kans siitä ku en osaa tuoda asioita julki ja sanoo jos haluan puhua!!!!! Vittu leviää pääääääää!!!!


huomenna ois ollu kontrolliaika mielenterveystoimistossa omahoitajan luona mutt joutuin siirtään sitä koska tiistain traumaterapia oli taas siirtyny huomiselle. Omahoitajan luona oisin voinu puhua tilanteen huononemisesta ja etten mä taijakkaan pärjätä... Mutt uskonko mä ihan oikiasti enää ett joku puhuminen tois mulle elämänhalun takas ja veis itsevihan ja tuskan pois?! Kumpa se meniski niin...


Mulla on paha olla ku oon tämmönen...saastanen ja likanen ihmisraato!