What should I do?

Nyt se alko, viikon loma. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä etten mä oo ilonen. En pysty kun tiiän kuinka pahaksi mun vointi voi mennä. En sais ajatella liikaa vaan mennä hetki hetkeltä eteenpäin, mutt pelko on kuitenki läsnä jokaisessa minuutissa.

Noh, mitäs muuta. Mä on miettiny ja ihmetelly ett mikä mun elämässä on aktivoinu menneisyydestä niitä muistoja kun olin vankina (onko se oikia sana kuvaamaan? ). "Matka muistoihin" -postauksessa muistelin yhtä mielessäni pyörivää tapahtumaa niiltä ajoilta enkä mä osaa vielkään sanoa miks ne on nyt pinnalla. Vaikka se aika on rikkonu mua todella paljon ja haluaisin unohtaa kaiken, niin samalla mulla on mieletön tarve purkaa ne ulos jotta ne ei tukehuttais mua kokonaan. Samalla myös toivon ett öisin saisin olla vähän enemmän rauhassa noilta muistoilta. Harvemmin se kyllä onnistuu. Kumpa vielä ymmärtäisin ja löytäisin vastauksen sille mikä tässä nykyhetkessä laittaa just nuo asiat mun tietoisuuteen. Miks mun on mietittävä niitä nyt?

Taas tätä kirjottaessa ajatus pätkii, mua alkaa ahistaan ja tunnen olevani liian erillainen kuin kaikki muut. Joku osasistani sanoo ett mun pitäis olla hiljaa asioista, sillä kukaan ei tuu koskaan ymmärtään ja tuun olemaan hyljeksitty jos ihmiset saa tietää. Se sanoo ett on kaikille paras jos vaan sulkisin suuni ja eläisin kuin mitään ei olis tapahtunu. Mä käsken sen olla hiljaa sillä en kykene enkä jaksa rauhotella sitä.

Joskus mä oon salaa miettiny, ett miten voisin saaha ees jonkunlaista oikeutta jotta pääsisin "sinuiksi" asian kans. Se, ett ihmiseltä on viety koko vapaus ja samalla myyty ja käytetty, rikkoo ihmisen mitä nöyryyttävimmällä tavalla.  Pystynkö mä joskus vielä tulla toimeen noiden muistojen kanssa? Tai haluanko ees? Vai pitäiskö noudattaa osasen neuvoa ja vaieta...se olis helpointa.

Mä muistan yhä osa 2.

Tultuani ulos kylmetin sisällä vellovat tunteet ja lähin Beijben kans tekeen jouluostoksia. Pikkusen meinas olla mieli muualla ja sain kamppailla jotta en hajonnu. Halusin olla reipas. Iltapäivällä oli sitt vakauttamisryhmään kuuluva "loppuhaastattelu" jossa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni liittyvää sekä kaikkea koskien omia vanhempiani ja omaa tapaani olla vanhempi. Haastattelija oli Helsingistä tullut vastaavanlaisen ryhmän vetäjä. Sitt aika loppu puolella se kysy, ett " Millä tavoin vanhemmaksi tuleminen on muuttanu sua ihmisenä?" Mä olin kauan hiljaa. Sitt sanoin:
                   " Mä oon ollu vanhempi jo aikoja ennen oman pojan syntymää, oon ollu vanhempi veljelleni. Siks mikään vanhemmuudessa ei tullu mulle suurena yllätyksenä enkä mä tajunnu ees pitää äitiyslomaa synnytyksen jälkeen. Mutt se miten oon joutunu muuttumaan on se, ett oon joutunu opettelemaan huolehtimaan itsestäni. Mä oon aina antanu kaikkeni poikani puolesta mutt nyt oon joutunu opettelemaan ajattelemaan myös itseäni ja uskomaan mun olevan tärkeä jollekkin. Oon joutunu tottumaan ajatukseen ett mulla olis jotain merkitystä. Mun on ollu lähes mahoton antaa itelleni lupaa elää enkä mä oo vieläkään valmis antamaan itelleni ihmisarvoa, mutt mun on pakko eläämenneisyyden vuoksi koska mä oon tärkeä omalle pojalleni. Mun on ollu pakko sietää saastaisuuttani ja tultava toimeen itsevihani kans vaan ja ainoastaan poikani vuoksi. Ennen äidiksi tulemista mulle oli aivan sama mitä mulle tapahtu, mutt nyt mä en voi enää ajatella niin. Mun on ollu pakko alkaa hoitaa itteeni kuntoon ja vaikka en usko koskaan tulevani ehjäksi niin mun on ollu pakko yrittää. Sillain mä oon muuttunu."

Se nainen oli hiljaa hetken kunnes sano " tuo oli erittäin pysäyttävää ja koskettavaa. Mun täytyy nyt  hetki vähän nieleskellä" ja sitt se kaato itelleen vettä lasiin ja joi. Sitt me vejettiin haastattelu loppuu. Kun kysymykset oli kysytty ja nauhuri sammutettu se sano mun olevan uskomattoman vahva ja että olin kuvannu raastavan todentuntuisesti siitä kuinka ihmiseltä voidaan viedä koko elämä ja ihmisyys pois ja että oli erittäin surullista kuulla kuinka rikki ihminen voi mennä. Se sano mun olevan selviytyjä. Mä hymyilin. Sitt lähin. Haastattelussa oli menny kaks tuntia. Mä olin aivan loppu. Oli tyhjä olo.

Autossa mä sanoin Beijbelle, ett mua harmittaa kun en voi nähä itteäni terapeuttini tai tuon haastattelijan silmillä, sillä selviytyjä-nimitys on itelleni täysin vieras. Mä en kykene näkemään itessäni mitään hyvää tai kaunista joten musta tuo kuvaus on valetta...se ei voi olla totta. Se ei oo todellista mun maailmassa. Kotiin tullessa aloin tekemään kaavoja piparkakkutaloa varten. Siis jumalauta mun mieli on hajalla ja mä alan leipomaan pipareita! Mutt kai se on keino selvitä...sama juttu kun joulukorttien askartelun kans. Nyt mä kirjotan tätä ja makaan sängyllä. En pystyny jäämään olkkariin kirjottaan sillä tuntu etten mä pysy kasassa. Tuntu ett täytyy mennä piiloon. Hävetti. Nyt mä vaan itken...kirjotan ja annan kyyneleiden valua. Kai mä alan vasta nyt kunnolla sisäistään sen kuinka rikki mä oon...ja kuinka väärin mua on koheltu!!! Saatana aikuiset ihmiset on käyttäny mua, viatonta lasta!!!! EI JUMALAUTA!!!! Viha ottaa mut hengiltä!!

Se kuunteli mua.

Mieli on sekasin ja olo on hajanainen. En saa selville kuka osistani on päällä, mutt oma itteni mä en oo. (onko sellanen muka olemassa?!) Ehkä mä oon se pieni lapsi joka teki kotitöitä halutessaan miellyttää äitiä tai peläten rangaistusta. Tai ehkä mä oon se murrosikäinen joka huolehtii veljestään, tekee ruokaostokset ja valmistaa ruokaa, siivoaa ja tekee kaiken muunkin. Ja kaikki ihan vain siksi koska niin on tehtävä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Tänään olin ensin aamuvuorossa ja töissä ollessa mietin ett illalla annan itteni luvan levätä ja huomisen yhden vapaapäivän käytän ihan vain itelleni. Hölmö minä... Töistä menin vakauttamisryhmään.. Ryhmästä poljin pyörällä kotiin ja lenkitin koirat beijben ollessa töissä. Kotiin tultua laitoin pyykit koneeseen ja koneesta telineelle, laitoin tiskit ja siivosin keittiön, kävin kaupassa, imuroin, tein ruoan ja nyt vasta juon iltakahvin tutulla paikallani sohvan kulmassa, kello on 21.06. En sitt "ehtiny" levätä. Puuhaillessa ääni päässäni sanoi, ett kunhan vielä nuo asiat tulee hoidettua niin sitt voi levätä..ja sitt vielä se asia...ja nuo tuosta...ja sekin... Huomasin taas ajattelevani ett lepo täytyy ansaita. Ja nyt voisin huutaa ett "MITÄ IHMETTÄ!!???!" Miks mä en voi antaa itelleni lupaa rentoutua vaikka työpäivä on takana ja väsymys painaa? Miks mun täytyy raataa itteni hengiltä? Onko mun menneisyys oikiasti jättäny muhun niin pahat jäljet ett yhä vielä omassa kotonani mä pelkään jotain niin paljon etten voi pysäyttää kehoani? Rauhoittuminen ja alas istuminen just silloin kun tekemistä olisi paljon ei tuu kuuloonkaan. Jos joku sitä tulis ehottamaan niin varmasti ärähtäisin ja pitäisin ehottajaa täytenä idioottina koska voi päästää suustaan jotain niin hölmöä ja typerää kuin kehoittaa olemaan paikallaan ja laiskottella!!
Ja nyt mä taas huomaan ett mussa vaihtelee kaks eri osasta...mä vain kirjotan ja annan sanojen tulla. Pahoittelen sekavaa tekstiä.

Eilinen terapia oli raskain tähän mennessä. Puhuttiin vakauttamisryhmän infoillasta jossaolin isäni kanssa. Kerroin terapeutille reaktioni ja mitä kaikkea olin tuntenu tilaisuuden aikana. Kerroin kuinka olin lukemattomat kerrat istunu penkillä hartiat jäykkinä ja haluten mennä piiloon. Kerroin kuinka välilllä olin tuntenu suurta pelkoa "paljastumisesta" ja halusin huutaa "emmä oo kertonu mitään, mä en oo sanonu tuollasta". Silloin tunsin pettäneeni jonkun ja tuoneen totuuden ilmi. Sitä halusin pyytää anteeksi. Terapeutti ymmärsi. Ja voi taivas kuinka hyvältä se tuntu...se ett joku usko mua...ja ymmärsi. (...nyt alko kyyneleet valumaan...)

Olen se pieni joka kaipaa hellyyttä ja huolenpitoa. Haluan tulla hyväksytyksi ja huomatuksi. Siksi terapeutinkin huomio tuntuu niin hyvälle sillä kaipaan sitä tunnetta että joku huomaa mut, kuuntelee mitä haluan sanoa ja kertoo etten mä ole ruma, ällöttävä ja likainen. Terapeutti kertoo mun olevan vain tavallinen lapsi jota on laiminlyöty ja hyväksikäytetty ja jolla on inhimilliset tarpeet kuten kaikilla lapsilla. Se kertoo mun lapsiosan pelkäävän rangaistusta, pahoja tekoja, hylkäystä ja yksinjäämistä niin paljon että on valmis antamaan kaikkensa ollakseen hyvä ja kiltti. Niin, sellainen mä oon. Terapeutti pyys tuota lapsiosaa tulemaan kuulolle haluten jutella hänen kanssaan. Se oli raskasta. Ajoittain musta tuntu ett alkaisin itkemään, mutt olin reipas enkä itkeny. Vastailin kysymyksiin ja sitt terapeutti huomas kuinka mun keho alko reagoimaan. Olin taas jännittäny hartiani lähes korviin asti ja istuin hieman etukumarassa. Sitt palautettiin keho rennoksi, mutt pian olin taas kippurassa... Mä tunnen mun harteissa koko ajan mieletöntä jäykkyyttä ja jumittamista. Se on ihan erillaista kuin normaali hartiakipu tms. En osaa edes sanoa miltä tuntuu olla täysin rento ilman minkäänlaisia kiristyksiä. Traumat on ottanu mun vartalon omakseen. Ehkä siksikin mä en tunne kehoani omana.

Sain kerrottua terapeutille myös sen, ett mä pelkäsin isäni reaktioita kuulemaansa infoon vaikka se tietää aikalailla kaiken mitä mulle on tapahtunu. Mutt jotenkin mä aloin pelkäämään ett sitt kun isä saa kuulla totuuden musta, omasta lapsestaan, se ei kestä enää nähä mua tai tuntea mua. Pelkäsin sen hylkäävän mut koska kaikki tieto on saanu isänkin näkemään mut vastenmielisenä ja saastaisena paskana. Häpesin sitä ett olin vieny isän sellaseen paikkaan ja vaatinu huomiota itelleni. Terapeutti kuunteli ja ymmärsi. Se ymmärsi ja sano, ett se kaikki on mulle täyttä totta. Pelkoni on mulle totta.

Tuota kaikkea mä oon koittanu sisäistää ja ymmärtää sekä samalla hoitaa arkea. Mä kyllä tunnen etten jaksa kauaa. Töissä mun oli tosi vaikea saaha loihdittua kasvoille sitä tuttua kestohymyä ja osallistua kahvipöytäkeskusteluihin. Mä vaadin iteltäni aivan liikaa ja oon liian ankara. Mua pelottaa ett viimeistään se tuhoaa mut.

Kotitehtävä :(

Eilisestä Kokonainen-ryhmän tapaamisesta unohtu kertoa pari asiaa,johtunee varmaanki eilisestä mielialasta ja väsymyksestä. Se ei siis ollu paras päivä mulle. Ja aiheena oli raskas aihe; itsetunto ja ihmisarvo. Mä en koe omaavani juuri minkäänlaista arvoa, en voi sanoa olevani arvokas. Tiiän kyllä ett oon tärkeä pojalleni ja merkitsen hälle paljon. Mutt musta tuntuu, ett mut on nöyryytetty niin pahasti etten mä osaa nähä itelläni minkäänlaista ihmisaroa. Mulla on sanavapaus, oikeus omiin mielipiteisiin ja oikeus olla mä. Ne mulla on ja oon niistä onnellinen. Mutt multa on viety oikeus omaan vartaloon, oikeus lapsuuteen, oikeus koskemattomuuteen, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Multa on viety rohkeus mennä ihmisten eteen ilman meikkiä, multa on viety rohkeus katsoa ihmisiä silmiin, multa on viety oikeus nauttia elämästä, oikeus itkeä ja oikeus nukahtaa ilman pelkoja ja ilman flash backejä menneistä. Mä en voinu sanoa olevani arvokas.

Ryhmässä saatiin kotitehtäväksi harjoitella itsensä hyväksymistä. Mun pitäisi ainakin kerran katsoa peiliin ja sanoa " Olen arvokas " tai " Hyväksy itseni" tai " Rakastan itseäni ". Mä vaan pudistin päätäni hiljaa enkä sanonu mitään. Mä en vaan voi. Ja joo, kyllähän mä katon peiliin päivittäin mutt on eri asia katsoa itteä ajatuksella, katsoa ihan kunnolla. Mä muistan ku opiskeluaikana piti paperimassasta tehä itelle peili, eli saatiin kohtalaisen isot peilit ja massasta niille piti muotoilla kehykset. Mä rikoin sen peilin palasiksi, pieniksi siruiksi ja liimasin niitä kyynelen muotoiseen kehykseen. Mä en halua katso itteeni.

Tänään on ollu jo vähän parempi päivä ja huomenna olis tän viikon ainoa vapaapäivä. Ja aamulla on terapia...ei huvita, mutt tiiän ett tarvin sitä. Mun piti kertoa vielä jotain muuta, mutt nyt en taas muista mitä se oli. :/

Voiko itsetunnon saaha takas?

Terapia oli tänään ihan "helppojuttu" ja jutskailtiin vaan niitä näitä. Ois kai asiaa riittäny vähän syvällisempäään keskusteluunki,mutt en mä viittiny...hoitaja oli niin ilonen ja ootti kovasti alkavaa kesälomaansa, en jotenki jaksanu alkaa "vakavoittaan" sen mieltä. Se teki kovasti töitä jotta sai mut vakuuttuneeksi ett mulla on tukiverkko ja ympärillä ihmisiä jotka välittää ja auttaa jos mä vaan annan, ja ettei koskaan saa jäähä pahan mielen kans yksin ja ett aina voin olla päivystykseen yhteydessä. Juu, mä hymyilin omaan tapaani ja nyökyttelin. :) miks mun pitää aina olla niin kiltti ja ajatella etten halua pilata kenenkään hyvää mieltä jne.! Sama juttu synnytyksen jälkeen sillon kauan sitten; synnytyksessä mulla meinas sydän pettää ja mut leikattiin ja heräämössä olin aivan lääketokkurassa, mutt yritin pysyä hereillä miettien, ett en mä voi nukahtaa jos hoitajilla tulee mulle jotain asiaa. Siis mitä ihmettä?!!??! Mä oon aivan ihme tapaus!

Terapiassa puhuttiin mun itsetunnosta ja ittensä hyväksymisestä ja hoitaja oli sitä mieltä, ett mun kannattas mennä syksyllä alkavaan ryhmään nimeltä Kokonaiset. Se on vakauttamispainotteinen ryhmä naisille, joilla on taustalla seksuaalinen trauma,kuten hyväksikäyttö tai raiskaus. Ryhmässä ei käsitellä traumaattista tapahtumaa yksityiskohtaisesti, vaan painopiste on itseluottamuksen ja läsnäolotaitojen kehittämisessä. Käsiteltävina aiheina ovat naiseus, luottamuksen palautuminen ja itsensä hyväksyminen. Ryhmässä tehdään myös läsnäoloharjoituksia ja itsetuntemusta lisääviä harjotuksia. Tuollaseen siis oon menossa ja se alkaa 27.8. Idea kuullostaa aivan ihanalta, mä tarvisin tuota, kaikkea sellasta. Mutt ylläri ylläri, mä PELKÄÄN! Mun omahoitaja ei ees tiiä kaikkee ja on kuitenki laittamassa mua ryhmään...entä sitt jos se tietäis,huh! Ei kukaan "viranomainen/ammattilainen" tiiä... Eniten mä pelkään, ett entä jos mun on pakko paeta, ett yhtäkkiä oon ajautunu ahistavaan olotilaan ja sitt pimahan tai meen lukkoon. Aina saa hävetä...

Onko se ees mahollista, siis tulla eheäksi? Puhtaaksi ja hyväksi? Jos sut on häpäisty,rikottu,revitty,sotkettu ja nujerrettu niin voiko se enää mitenkään olla mahollista hyväksyä ittensä? Se tuntuu niin oudolta. Mulle on aina sanottu "kyllä sulle välttää vähempiki, nuo vanhat on ihan hyvät sulle, et sinä tuommosia tarvi, ei susta oo siihen, eläpä höpötä". Siihen mä opin jo lapsena, mulle välttää vähempiki. Siks mä en raaski ostaa itelleni juuri mitään, mä en hemmottele itteeni. Jos tuhlaisin esim. rahaa itteeni, ajattelen heti ett se on pois joltakin toiselta ja oon itsekäs jos haluaisin jotain kaunista itelleni. Nyt harrastan ekaa kertaa elämässäni jotain joka maksaa, mä nyrkkeilen. Lapsena ollessa mun sisko ( 1,5 vuotta vanhempi mua) sai harrastaa vaikka mitä; se ui kilpauintiryhmässä, tanssi kilpatanssia, kuului Spr:n toimintaan, lasketteli,luisteli ja välineet oli hienot tottakai. Mä en harrastanu, ei ollu rahaa. Aina kuitenki löysin jostain kyniä ja paperia,mä piirsin. Se ei maksanu. Tai luin kirjoja sitten ku sain kinuamisen jälkeen itelleni kirjastokortin. :) luin kaikenlaisia kirjoja, kuvittelin itteni aina kirjan tapahtumiin sisälle. Se oli ihanaa! :)

Tuosta kaikki on lähteny eteenpäin,kaikki paska. Mä jouduin hyppään lapsenkengistä pois ennen ku ehtiin aavistaakkaan, satumaailma ei suojellukkaan enää. Pian mä sain alkaa oppiin kunnolla miltä tuntuu olla aikuinen...turha ja saatanan vaikee,idiootti. Kuulen yhä korvissa muistutukset siitä kuin ruma mä oon, niin helvetin ruma ett oksettaa. Tuun saamaan opetuksen siitä kun puutun joka asiaan...yhä uuestaan ja uuestaan. Ja kuitenki,vuodesta toiseen mä oon niin saatanan paska ettei musta oo mihinkään..niin ne sanoo.

Onko se mahollista, ett mä voisin tulla hyväksi? Puhtaaksi? Onhan?