Muistot hyppii silmille.

Vähän aikaa sitten olin töihini kuuluvassa ensiapukoulutuksessa. Olin siellä ainoa nykyisestä tyyöpaikastani, ei siis olut ketään kaverina. Olin oottanu sitä koulutusta paljon sillä tuollaset alan ammattilaisille pidetyt ensiapujutut on yleensä aika käytännönläheisiä ja kaikki turha kaunistelu on jätetty pois. Mutt sitt se tapahtu kun astuin koulutustilaan... FLASH!!!! Tuijotin elvytysnukkeja retkottamassa lattialla ja välittömästi näin itteni sätkimässä elvytettäessä.

En osaa sanoa kuinka kauan seisoin jähmettyneenä oven pielessä. Menin aivan jäiseksi, kädet muuttu kylmiksi ja mun keskikehoa tärisytti ja kihelmöi. Teki mieli juosta ulos mutt menin istumaan penkkiriviin kauas nukeista ja olin täysin liikkumatta. Hoin mielessäni "mä en selviä tästä...mä en voi koskee noihin...mä en selviä...voi jumalauta...". Mua paleli koko koulutuksen ajan ja koitin kääriytyä suuren villaisen kaulahuivini sisään lämmittelemään. Se tunne oli jotain aivan kamalaa ja vei mut niin nopiasti siihen hetkeen kun mun sydän petti ja olin maannu täysin toisten armoilla. Mä mietin sitä asiaa yhä tosi paljon. Jotenkin mä sain itteni rauhottumaan sen verran ett sain tehtyä vuorollani elvytysharjotuksen. Tilanteesta en kyllä muista paljoa, mutt muistan ett tein sen. Onneksi elvytyksiä käsiteltiin heti alkuun jotta sain sen pian alta pois ja pystyin rauhassa keskittyyn muihin juttuihin, vaikkakin palelin helvetisti. Mun kädetkin oli vaalean sinertävät ja verisuonet näky selvästi... Nyt viimestään tiiän sen, ett mun keho reagoi tosi voimakkaasti muistoihin. Terapiassakin ollaan usein käsitelty mun kehon tuntemuksia sillä mä tunnen tosi tarkkaan kaikki takaumat...siks mun on ollut pakko jollain tavalla rikkoa itteeni koska oon halunnu saada sen muiston loppumaan.

Eilen olin viimeisessä haastattelussa joka kuulu siihen vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakauttamisryhmään joka loppui n. vuosi sitten. Se kesti pari tuntia ja sen aikana multa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni ja poikani lapsuuteen liittyviä asioita, omia vanhempiani sekä itseäni vanhempana. Asiat oli tosi kipeitä ja ajoittain tuntu tosi pahalta kaivaa esiin eri tilanteita joissa esim. koin vääryyttä lapsena tai missä tilanteessa olen kokenu menettäväni pojan tai millaisia tunteita isäni tai äitini vanhempina herättää. Huomasin ett heti kun se nainen laittoi nauhurin päälle niin mun mieli vaihtoi persoonan osaa. Siinä istui viileä ja rauhallinen tyyppi joka hymyillen vastaili kysymyksiin välillä hörpäten kahvia. Mutt sen sisällä riehu tulipalo. Kun haastattelu loppu ja pääsin pois mä olin onnellinen ett se oli viimenen kerta. En jaksaisi enää samanlaista taakkaa vaan nyt saan keskittyä ihan vain omiin juttuihini.

Tällasta siis tänne. Oon koittanu purkaa oloani salilla ja treenaten eri ryhmätunneilla. Mun on pakko tehä kropallani jotain ja välillä vetää itteni ihan piippuun jotta saan työnnettyä sisältäni ulos kaiken pahan ja pystyn olemaan kehossani.

Yksinäisyyden tunteet on yhä mun luona ja välillä musta tuntuu ett aivan ku oisin hukannu kaiken ja oisin taas ainoa rikottu. Ainoa liattu, ainoa halveksittu ja ainoa myyty.

Pyörteisiin.

Tänään viimenen aamuvuoro ja sitt alko kauan odotettu kesäloma. Mun piti olla ilonen, hyvällä mielellä ja täynnä ideoita mitä kaikkea lomalla vois tehä. Mutt ei asiat menny niin. Ensin kuvittelin itestäni taas liikoja, yritin unohtaa pelkoni ja häiriköin Beijbeä tekstareilla sen ollessa töissä... Sitt töistä lähtiessä istuessani bussissa mä katselin maisemia. Bussi ajoi sellasen pienen puiston ohi jonka keskellä on lampi sorsineen. Bussi pysähty pysäkille ja mä katselin ikkunasta viereiseen puistoon. Puiston penkillä istu...mun isä. Yksin sorsia katsellen. Kyyneleet alko valumaan. Valuu yhä.

Mä tunne itteni todella pahaksi ihmiseksi. Mä tuotan ihmisille harmia ja pahaa mieltä. Mä en enää kestä olla tällanen joka tahtomattaankin saa joko ihmiset raivostumaan tai surulliseksi. En kestä olla se joka tuottaa ympärilleen pahaa. Tälle kaikelle sodankäymiselle, kamppailulle ja paskalle on tultava jonkinlainen loppu. Helvetin pian. Mä en jumalauta jaksa tätä, ett joudun päivästä toiseen näkemään mitä pahaa oon ihmisille tuottanu ja kuinka paljon kaikilta vaadin. Huomionkipeä paska!! Mulle ei riitä mikään!!!

Ongelma tässä on se etten mä osaa ratkoa ongelmia. Mä en tiiä miten voisin selvitä, miten voisin jatkaa. Mä en tiiä miten voisin hyväksyä itteni! Mä halveksin itteäni, oon halpamaisin saasta mitä maan päälllä voi olla. Tekopyhä paska. Mä oon rangaistukseni ansainnu.

Mä tunnen olevani täysin ulkopuolinen ja kuulumaton kotiini, elämääni, kaikkialle. Kyllä mä tiiän ett mussa on pikkusen jotain hyvääkin, mutt se ei oikeuta mua olemaan tällanen. Mä oon paha, tuhoan ihmisiä. Mun on paha olla sillä satutan kaikkia ja se satuttaa mua itteäni. Tää on siis päättymätön kehä jota mä kierrän...kierrän...vielä...ja vielä...vielä... Paha riehuu mun sisällä. Se roihuaa ja haluaa viiä mut mukanaan pyörteisiinsä.

Mun on pakko lopettaa tää jotenkin. Tää ei oo elämää. Liikaa pelkoa. Liikaa surua. Liikaa luottamuspulaa, yksinäisyyttä ja harhoja. Liikaa kaikkea. Liikaa huonoja muistoja.

Ei jokaisesta joutsenta tule.

Mä en kestä nähä itteeni. En halua nähä itteäni peilistä, enkä todellakaan valokuvista. Mä oon helvetin vastenmielinen! En tiiä mikä tän aiheuttaa näin voimakkaana just nyt, mutt jonkun aikaa musta on tuntunu ulkoisesti(kin) tosi pahalta. Mulle on jo pidemmän aikaa huomautettu ett facebookkiin vois päivitellä naamakuvia, mutt en mä voi... En vaan kestä sitä miltä näytän. Häpeän itteeni suunnattoman paljon.

Käytiin moikkaamassa mun veljeä Suomen Tivolissa jossa se on tän kesän töissä. Kävin veljen kans yhessä laitteessa sen tauon aikana ja Beijb oli ottanu kuvan. Se näytti sen mulle...ja hyi saatana. Mun kasvot...ne on ku läjä homehtunnutta pullataikinaa heitettynä seinään...mun vartalo...ei helvetti!! Mikä mussa on vikana?!?! En halua missään olevan musta kuvallisia todisteita.

Mä en ymmärrä, ett mikä mun kasvoissa on sillä musta tuntuu ettei ne koskaan oo "ihmisiksi" vaan näytän aina jotenki kummalta...ihan ku joku epämuodostunu tyhjäpää. Siks ihmettelen ihmisiä jotka voi ja saa otettua ittestään monta selfietä joka päivä ja mä en pysty kattoon itestäni ees peilikuvaa ilman iljetystä ja kyyneleitä silmissä. Mä en ees halua ett kukaan kattoo muhun päin. On paljon helpompaa eristää ittensä pimeään huoneeseen kuin olla jossain ihmisten silmien edessä. Ihmettelen miks ajattelen näin, sillä ei aina näin oo ollu. Nykyään mä tunnen vaan suurta vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja häpeää itestäni.

Tänään töissä aloin miettiin, ett kuinka pitkälle ihmiset yleensä ja kuin pitkälle mä olisin valmis meneen jotta saisin muokattua itestäni "kauniimman" tai siedettävämmän. Huomasin töissä, ett mä oon yks erittäin harvoista naispuolisista työntekijöistä joilla ei oo tekoripsiä. Hetken jopa mietin, ett pitäskö munki hankkia sellaset sillä rakastan tummia (ja näyttäviä) silmiä, mutt sitt tunsin itteni ihan naurettavaksi. Miltä helvetti mä näyttäsin sellaset räpsyttimet naamalla?!? NARRI!!! Ja nyt hävettää! Mitä mä oikeen kuvittelin... (kuulen naurua pääni sisällä...mua osotellaan ja mulle nauretaan)

Pari kertaa elämäni aikana oon käyny kosmetologilla ja siitä unelmoin yhä. Siinäkin suurena kynnyksenä on pelko siitä ett entä jos kosmetologi ei halua koskea muhun...jos se nauraa mulle miettien ettei sen hoidot musta kaunista tee. Ja hierojalla oon käyny kerran, osaksi sen vuoksi että työni "vaatii" sitä. Silloinki mä hermoilin sitä ette jos se pitää mua ällöttävänä eikä halua koskee mua ja mä tavallaan pakotan sen siihen. Ja se tuntuu pahalta. En mä halua ketään pakottaa...

Haluaisin silpoa itteni pieniksi palasiksi, murskata veriseksi möhnäksi ja hyppiä päällä.

What should I do?

Nyt se alko, viikon loma. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä etten mä oo ilonen. En pysty kun tiiän kuinka pahaksi mun vointi voi mennä. En sais ajatella liikaa vaan mennä hetki hetkeltä eteenpäin, mutt pelko on kuitenki läsnä jokaisessa minuutissa.

Noh, mitäs muuta. Mä on miettiny ja ihmetelly ett mikä mun elämässä on aktivoinu menneisyydestä niitä muistoja kun olin vankina (onko se oikia sana kuvaamaan? ). "Matka muistoihin" -postauksessa muistelin yhtä mielessäni pyörivää tapahtumaa niiltä ajoilta enkä mä osaa vielkään sanoa miks ne on nyt pinnalla. Vaikka se aika on rikkonu mua todella paljon ja haluaisin unohtaa kaiken, niin samalla mulla on mieletön tarve purkaa ne ulos jotta ne ei tukehuttais mua kokonaan. Samalla myös toivon ett öisin saisin olla vähän enemmän rauhassa noilta muistoilta. Harvemmin se kyllä onnistuu. Kumpa vielä ymmärtäisin ja löytäisin vastauksen sille mikä tässä nykyhetkessä laittaa just nuo asiat mun tietoisuuteen. Miks mun on mietittävä niitä nyt?

Taas tätä kirjottaessa ajatus pätkii, mua alkaa ahistaan ja tunnen olevani liian erillainen kuin kaikki muut. Joku osasistani sanoo ett mun pitäis olla hiljaa asioista, sillä kukaan ei tuu koskaan ymmärtään ja tuun olemaan hyljeksitty jos ihmiset saa tietää. Se sanoo ett on kaikille paras jos vaan sulkisin suuni ja eläisin kuin mitään ei olis tapahtunu. Mä käsken sen olla hiljaa sillä en kykene enkä jaksa rauhotella sitä.

Joskus mä oon salaa miettiny, ett miten voisin saaha ees jonkunlaista oikeutta jotta pääsisin "sinuiksi" asian kans. Se, ett ihmiseltä on viety koko vapaus ja samalla myyty ja käytetty, rikkoo ihmisen mitä nöyryyttävimmällä tavalla.  Pystynkö mä joskus vielä tulla toimeen noiden muistojen kanssa? Tai haluanko ees? Vai pitäiskö noudattaa osasen neuvoa ja vaieta...se olis helpointa.

Annan kaiken ja enemmän.

Eilinen paha mieli on hitusen laantunu ja ihme kyllä sain kamppailtua töissä aamuvuoron kunnialla läpi. Aamulla meikatessa päätin, ett kunhan pääsen töistä kotiin niin oikasen sohvalle ja vejän peiton korviin, mutt eipä se ihan niin mennytkään. Kotiuduttuani aloin väkertämään projektin parissa joka on nyt viime aikoina ollu mun suuri voimavara. Jotenki outoa ja huvittavaa, ett vaikka kuinka olisin väsyny ja luovuttanu oman elämäni suhteen, niin silti mä aina saan kiskottua itestäni irti sen verran ett voin tehä jotain jonkun toisen hyväksi. Ehkä mä en vieläkään osaa elää ensin itteäni varten tai tehä ensin asioita itteni vuoksi. Niin, jos mä tekisin jotain itteni vuoksi niin se olis itsemurha sillä itteni vuoksi mä en elä. En osaa. En osaa ajatellakkaan sellasta tilannetta, ett esim. ottaisin jotain itelleni joka olis pois joltain toiselta. En osaa edes elää itelleni sillä en näe itteäni tän kaiken arvoisena. Mä en oo tän taistelun arvoinen. Sairasta, mä tiiän. Mutt noin mä ajattelen jopa silloin ku mulla on hyvä päivä. Noin mä ajattelen nytkin tätä kirjottaessani vaikka mun mieli on ihan hyvä. Ehkä mun haavat on niin syvällä ettei mun ihmisarvo tuu yhtään paremmaksi vaikka tuntisin oloni kuinka hyväksi tahansa. Sellasta totuutta ei oo mulle olemassa. Ehkä mä tuun lopun elämääni olemaan itelleni arvoton.

Nyt olis kaks vapaapäivää ja haluaisin jossain välissä levätä ja antaa itelleni luvan ottaa rennosti. En kuitenkaan uskalla enkä halua luvata mitään. Katotaan. Torstaina on terapia... *kiukkua*

Hylätty, huomiotta jätetty.

Mitä tapahtu eilen... Nyt ku istun jälleen tässä tutussa paikassani sohvan kulmassa iltakahvia juoden ja mietin eilistä, niin se joka eilen oli "vallassa" en ollu mä. Siis sama mikä oon nyt. En mä elämäniloa uhku, päinvastoin, mutt eilisessä tyypissä oli niin paljon jotain eläimellistä paniikkia, epätoivosta raivoa ja pakenemisen halua. Nyt mä oon enkä taija tuntea oikeen yhtään mitään.

Tänään mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en ehtis ajatella mitään, eli aamuvuoron jälkeen tulin kotiin ja aloin leipomaan ruissämpylöitä, sitt tein ruokaa (jota unohin en ehtiny syyä ite) ja sitt koirat mukaan ja ulos lenkille. Jossain välissä kuulustelin pojan kokeisiin lukemisen, sitt hiusväri päähän. Ja nyt oon tässä, juon kahvia ja kirjotan. Mun on aina pakko hyödyntää nää vähänki paremmat päivät ja saaha mahollisimman paljon aikaan. Aika surullista, siis ett on pakko pysyä liikkeessä ja kiireisenä jotta ei romahtais. Oon miettiny, ett yritänköhän mä jotenki korvata leipomisilla ja lämpimällä kodilla sitä puuttuvaa "äitihahmoa" joka mä oon huonoina hetkinä, eli useimmiten. Vai yritänkö mä antaa pojalle sellasia hyviä hetkiä mitä ite lapsena kaipasin tai mistä jäin kokonaan paitsi, eli. vastaleivotun leivän tuoksu kun koulusta palatessa astuu eteiseen tai läksyjen kuulustelu, ajan antaminen arjen keskellä. Tai ehkä mä myritän vaan peitellä huonommuuttani.

Mä en uskalla vielä avata enempää sitä asiaa mikä aktivoi mussa sen eilisen olion. Mutt siihen liittyy murrosikäinen mä. Ja se mä olin eilen...nyt tavoitan sen tunteen. Ja siitä terapeutti haluaa mun kans puhua tulevilla kerroilla... Siitä ei tuu hauskaa ja mua pelottaa ett kuinka mä kestän, selviän. Mun täytyy kohdata ne tunteet jotka mun sisällä velloi vaikka sillon ku maalasin huoneeni seinille maalauksia omalla verelläni eikä kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota...

Eilen mä tunsin sitä tuskaa ja hylätyksi tulemista niin aidosti, ett mielessä pyöri ajatus, ett jos mulla vaan olis purkki Propralia niin heittäisin ne kaikki armotta huiviin enkä töpeksis kuten viimeks. Mä niin muistan niiden maun suussa...sen kuinka olin horrostilassa ja vaikka makasin (kai) selälläni suorassa, niin musta tuntu aivan ku oisin heilunu sikiöasennossa, kädet kippurassa rintakehän päällä ja mä huojuin puolelta toiselle sydämen hidastuvien lyöntien tahdissa. Olin ku Mikki merihädässä, paitsi ett siitä oli hauskuus kaukana.

Hmm...tällasia fiiliksiä siis tänään. Mieli on hajalla, vaikka mainittakoon ett oon nauranu tänään. Ja eilen en viiltäny vaikka mieli todella oli siihen otollinen. Täytyy olla onnellinen tuollasista naurettavan pienistä asioista jotta pystyy jatkamaan eteenpäin.

Hyvä Jaska, mahtavaa...

Pieni liekki sisälläni.

Mä aloin eilen kirjottaan mutt en päässy alkua pitemmälle kun ahistus iski. Tein vakauttamisryhmästä saaneita tehtäviä ja tarkotus oli pikkusen käydä niistä herääviä asioita täällä läpi. Siinä sitt kävikin niin ett aihe tuli liian lähelle enkä enää kyennytkään ajattelemaan osasista mitään hyvää, en halunnu tehä niiden kanssa yhteistyötä enkä halunnu niitä ees olevan! Syytin itteäni taas kaikesta, olin paskamaisin, sairain ja saastaisin ihminen ikinä joka ansaitsee vain ja ainoastaan kuolla. Itsesyytösten vallitessa jouduin lopettamaan asian kanssa painimisen, laittamaan paperit pinoon ja läppärin kii. Mä en pystyny yhtään ymmärtämään osien kuuluvan mun sairauteen ja olevan mun "matkakavereita". Se ei ollu mahollista enkä mä saanu ajoissa tilannetta pysähtymään. Sitten olikin aika mennä itku silmässä nukkumaan jotta nukahtaisin jossain vaiheessa ja jaksaisin herätä aamuvuoroon. Ja heräsinhän mä...pahalla mielellä. Jotenkin mä unta ootellessa olin tajunnu kuinka pitkä matka mulla on vielä eessä parantumiseen. Se tieto uuvutti mut.

Tänään en oo antanu itelleni hetkeäkään aikaa vajota ajatuksieni sisään. Töistä tullessa aloin tekemään ruokaa jonka jälkeen kävin kaupassa, laitoin tiskit, sitten aloin leipomaan mandariini-mansikkapiirakkaa ja taas siivosin keittiön. Nyt sitten istun ekaa kertaa tälle päivälle... Onneks töissä etenkin aamuvuoroissa on niin kiire ettei paljoa ehi paikoillaan olemaan ja ajattelemaan yhtään mitään. Kotona sitten ehtii sitäkin enemmän. Mä haluaisin juosta karkuun kaikkea mikä liittyy traumoihin, dissosiaatioihin, terapiaan, lääkitykseen, harhoihin tai vastaavaan!! Mä tunnen olevani täysin yksin sillon kun harhat tulee päälle ja vajoan menneisiin. Sitä yksinäisyydentunnetta on vaikea selittää...se murskaa mut ja tukkii mun suun, peittää mun silmät ja sitoo kädet. Se haluaa mun antavan periksi eikä annan kenenkään auttaa mua. Se ei anna mun pyytää apua.

Jossain mun sisällä kytee kaikesta huolimatta pieni liekki joka elättelee toivoa jostain paremmasta. Yks mun toivoma asia/tavoite on ottanu pienen askeleen eteenpäin ja toivon mukaan siitä syntyis jotain. Aika näyttää miten käy, mutt nyt en voi enkä halua kirjottaa siitä vielä sen enempää.

Pakoon ja piiloon häpeältä.

Jokunen päivä on vierähtäny viime kirjottelusta. Yksinkertaisesti ei vaan oo ollu aikaa päivittää kuulumisia sillä oon ollu paljon menossa, lähinnä töissä ja terapiassa ja töissä ja kotona äkkiä nukkumassa ja sitt taas töissä. Toisaalta hyvä juttu eet oon ollu kiireinen mutt mä tiiän ett teen sen tahallaan jotta en joutuis pysähtymään ja ajattelemaan. Pelkään huomaavani jotain tai pelkään romahtamista. En uskalla uskoa tämän hyvän mielen olevan totta. Entä jos mä vaan kuvittelen..? Yks päivä huomasin ett mulla on kiire hyödyntää noita hyviä hetkiä kaikin mahollisin keinoin ja jotenkin saavuttaa jotain, tehä jotain tai laittaa elämääni johonkin suuntaan jotta nurkan takana odotteleva romahdus ei sais mua kokonaan kaadettua. Hölmöä... Tää positiivinen ajattelu ja ilosemman asenteen opettelu tekee mut entistä väsyneemmäksi. Tää on aika raskasta. Epäaitoa.

Kävin keskiviikkona ottamassa tatuoinnin josta puhuin viime kerralla. Kuvasta tuli ihana, täydellinen. Sanoin Maestrolle ett ymmärrän ranteen olevan siinä kunnossa ettei arpia saa piiloon, enkä toisaalta tunne siihen tarvettakaan, mutt tatuointi tekis siitä edes hitusen sievemmän. Nyt arpien vierellä lentelee lintuparvi joka alkaa siitä puolipisteestä. Kuva on ihan kuin tarkotettu mun iholle. Maestro menee piipahtamaan Helsingissä ja tulee takas n. kuukauden kuluttua jolloin tarkotus oli lisätä väriä, sillä se ei halunnu liiaksi rasittaa ihoa yhellä kertaa. Laitan kuvaa kunhan saisin lisättyä kännykästä kuvan koneelle (sehän vaatiikin paljon..) Jostain kumman syystä en saa lisättyä kuvia postaukseen jos kirjotan kuulumisia kännykällä. Ärsyttävää! Mutt nyt jälkikäteen oon uskomattoman huojentunu ett sain pidettyä pääni "Pahaa" vastaan enkä antanu periksi vaikka tunsin itteni luovuttajaksi koska halusin yrittää taistella. :/  Mä olin (innolla) oottanu tatuoimisen tuottavan kipua, mutt ei. Beijbkin varotteli mua ett ranne voi olla kivulias paikka, mutt ei. Kyllä mä siis tunsin neulan pistelevän iholla mutt...siihen se jäi. Mä olin aamuvuoron jälkeen vielä väsynytkin ja siinä tasaisessa hurinassa meinasin nukahtaa. Naureskelin siinä ett tatuoiminen ennemminkin rentouttaa mua ja tuottavan nautintoa kuin olisi kivuliasta. :D Kiitos vielä Maestrolle.

Torstaina oli terapia ja siellä puhuttiin paljon irtipäästämisestä ja peloista joiden kanssa oon paininu pojan lähdettyä koulureissulle. Käytiin paljon omia lapsuuden tapahtumia läpi ja nyt ymmärrän omaa käytöstäni vähän enemmän. Nyt mä osaan jotenkin hyväksyä myös sen, ett mä oon äitinä tällanen joka huolehtii ja on erittäin kiinnostunu lapsen liikkeistä, tekemisistä ja touhuamisista. Mä haluan antaa pojalleni vapauden kokea uusia juttuja ja nauttia lapsuudesta ilman huonoa omaatuntoa. Kerroin terapeutille muistavani kuinka lapsena kouluissa kaikki selailivat Kesäfiillis-lehtistä joka kaikille koululaisille jaettiin enen kesälomaa ja samaan aikaan kun kaverini suunnittelivat mihin menevät niin mä leikkiin mukana, ett mihin menisin jos saisin. Tiesin etten koskaan mihinkään pääsisi mutt halusin olla ilossa mukana ja leikin. Kerran olin parhaan kaverini kanssa suunnitelleet ett mentäisiin viikonlopun kestävälle ratsastusleirille joka ei olisi edes maksanut paljoa. Ajattelin iloisena saavani varmasti luvan sillä en olisi kauaa kotoa pois eikä se maksaisi paljon mitään! Muistan niin elävästi sen lapsen innostuksen joka sisälläni silloin pulppusi! Kysyin äitiltäni lupaa ja vastaus oli tyrmäävä "Mistähän helvetti kuvittelit saavas ne rahat?! Minä saan niska limassa paiskia töitä ja sitten ollaan koko ajan kinuamassa kaikkea mutt ikinä ei olla mitään valmiita tekemään!! Aina pitää vaan saaha ja saaha! Senkun menet mutta et mun rahoilla!" Siskoni kohalla noita sanoja ei kuultu. Se sai harrastaa kaikkea...sillä oli välineet ja vehkeet kaikkeen. Se reissasi kaverinsa perheen mukana ympäri Suomea, oli leireillä ja sai kaikkea. Mä olin kotona ja podin huonoa omaatuntoa itsekkyydestä. Häpesin olemistani.

Tuo häpeän kokeminen elää yhä erittäin voimakkaasti. Aina kun mieleen tulee jokin asia mitä haluaisin, toivoisin tai vain unelmoisin niin ensin tulee häpeä omasta halustani, häpeä siitä ett haluaisin jotain itelleni. Tuon asian kanssa painin lähes päivittäin ja jopa uutta ripsiväriä ostaessa alan selitteleen beijbelle todella tarvitsevani sitä edellisen kuivuttua jne. :/  Kaikkeen täytyy olla selitys.Terapiassa käytiin noita  tunteita läpi ja pelkoani siitä, ett oon kuvitellu olevani samanlainen kuin oma äitini koska en osaa päästää pojastani irti. Huomasin olevani kaukana omasta äidistäni. Eihän se, ett mä itken huolestuneena "eron hetkellä" tarkota sitä, etten mä antais pojan lähteä. Tottakai mä annan ja oon ilonen siitä ett poika ite haluaa ja uskaltavaa lähteä. Oon vihanen siitä kuinka huonoksi oon oppinu tuntemaan itteni jo lapsena. Mulla ei ikinä ollu mitään väliä. Ja vaikka kuinka yritin uskotella olevani oikiasti sadun soturiprinsessa niin aina mä tunsin itteni turhaksi. Eihän mua edes sanottu söpöksi eikä sieväksi kuten siskoani. Olin pallero makkaramaakari eikä musta koskaan tulis mitään. Niin uskon yhä aina huonona hetkenä. Kai mä vaan kaipaisisin vähän huolenpitoa... (taas tuli itsekäs paskiainen olo)

Tänään on onneksi se päivä kun poika tulee takas kotiin, vaikkakin ovat koululla vasta joskus klo. 22-24 välillä. Tuijotan koko ajan kelloa ja ootan ajan kuluvan! :) Huomenna me tehään yhessä jotain kivaa! Illalla käyn istuun iltaa kaverin luona ja parantamassa maailmaa.

Paljon olis ollu vielä asiaa mielenpäällä, mutt alko vähän ahistaan nuo muistelut lapsuudesta. Millonkohan mä pääsen niiden asioiden yli..? Miks en voi tuntea itteäni hyväksi ja arvokkaaksi?

Raakile ja naisena olemisen tuska.

Raskas päivä...eikä taaskaan kyyneliltä oo vältytty. Mutt palataan nyt vähän ajassa taaksepäin ja ensimmäiseen terapiakäyntiin kesätauon jälkeen. Muahan ahisti alussa mennä kertomaan kesän kuulumisia terapeutille sillä mulla ei ollu mitään hyvää kerrottavaa. En tienny miten saisin kerrottua itsetuhoisuudesta, ahistuksesta ja epätoivosta jota tunsin ja kai mä tavallaan ajattelin olleeni huono asiakas koska en ollu pärjänny. No lopulta kävi kuitenkin hyvin ja sain kerrottua asioista. Terapeutti sano, ett mun tapauksessa tuo romahdus oli aika odotettavissa oleva reaktio sillä niin paljon asioita oli tapahtunu just ennen taukoa ja moni asia jäi vielä keskeneräisiksi, sekä samaan aikaa tauolle jäi sekä terapia ett vakauttamisryhmä jotka on ollu mulle tukiverkkona. Ja sitt olin vielä lomalla töistä jolloin kaikki normi arkirutiinit jäi sivuun ja oli aikaa miettiä kaikkea. Mulla se vain laukas pelon yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja traumat tuli todellisiksi. Mä elin kaikkia kokemuksia uudelleen. Muistot raateli mua enkä mä voinu luottaa kehenkään. En mä voinu ees uskoa kenenkään auttavan tai edes välittävän. Mä en vaan kyenny näkemään/tuntemaan/ymmärtämään/uskomaan.

Terapiassa me käytiin läpi sitä tunnetta mitä kesällä tunsin. Juteltiin siitä ett kuka sitä pelkoa tunsi ja mtä se pelkäs. Mä olin aiemmin vain ajatellu ett mua ahisti ja pelotti, mutt aika pian me löydettiin sille epämääräiselle tunnemöykylle hahmo...se oli Raakile. Raakile on tullu hylätyksi ja satutetuksi, hän on pieni alaston heikko tyttö joka on verisillä naarmuilla kauttaaltaan. Hänellä on kylmä ja on yrittänyt käpertyä pieneksi kasaksi lämmittääkseen itseään. Hän ei puhu, hän vain on ja nyyhkyttää, vapisee pelosta ja väsymyksestä. Hän ei enää uskonut selviävänsä vaan oli luovuttanut. Voimia ylösnousemiseen ei enää ollut. Mä näen tuon Raakileen. Kesällä mä olin se, nyt mä näen sen. Kesän romahdus autto mua löytämään Raakileen, sillä en mä olis tajunnu pohtia tuntemaani tuskaa sen tarkemmin ja ymmärtänyt sillä olevan joku aiheuttaja ja merkitys. Nyt mä sitt työskentelen Raakileen kans päivittäin. Terapeutti sano, ett aiemmin kukaan ei oo kyenny auttamaan ja suojelemaan Raakiletta, mutt nyt sillä on mut, mä aikuisena. Mä pystyn aikuisena suojelemaan "muistoani" ja auttamaan Raakiletta. Tuo tieto oli jotenkin uskomattoman järisyttävä... Nyt mä koen ett mun on helpompi käsitellä ja tulla toimeen tuon tunteen kans kun sillä on hahmo, se on jotenkin "todellisempi".

Nyt sitt tähän hetkeen... Tiistaina terapiassa kerroin töissä olevasta mieshoitajasta joka ahistelee ja kuvittelee mitä ihmeellisempiä juttuja. Annoin tulla aivan kaiken ja terapeuttikin oli sitä mieltä ett se mies on sairas, sillä on sairaalloinen pakkomielle musta ja kaikenlainen ahistelu/yhteydenotto/ehottelu ja häirintä täytyy saaha loppumaan. Mä kerroin ett koen asian niin, ett ihan kuin kaikki lapsuuden ja nuoruusajan tapahtumat alkais taas uudelleen ja vaikka en ole avuton ja puolustuskyvytön lapsi niin koen avuttomuutta siinä kun toinen ei lopeta fantasioitaan vaan olen hänee vapaata riistaa sillä jo pelkkä mun läsnäolo tai tervehtiminen saa hänet suorastaan orgasmin partaalle. Musta siis tuntuu ett se paskiainen käyttää mua vaikka ihan vaan oltais samassa työtilassa  enkä mä voi asialle mitään! Musta tuntuu ett se tekee pahaa Raakileelle. Mun on kyettävä suojelemaan sitä, mutt mä en tiiä miten.

Tänään kun beijb oli viemässä mua töihin ja ajettiin työpaikan pihaan niin tunsin välittömästi jotain pahaa mun sisällä kun näin sen paskiaisen moottoripyörän pihalla. Iletti!! Beijb koitti kai rauhotella mua ja kehotti mua olemaan huolehtimatta ja ett se saatais kyllä loppumaan. Siinä vaiheessa mun sisällä riehu jo paniikki ja olin kuin tuomiolle kävelemässä. Kyyneleet tuli silmiin ja nousin nopeesti autosta jotta mun itkua ei nähtäis. Päästessäni pukuhuoneeseen mä itkin. Onneksi olin yksin joten ei tarvinnu selitellä kenellekkään. Aika pian piti  kyllä kyyneleet pyyhkiä ja pukea työkamppeet päälle. Pelotti niin helvetisti mennä osastolle ja sydän hakkas...

Koko iltavuoron ajan mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en joutuis olemaan samoissa tiloissa sen paskiaisen kanssa. Ruokatauonkin pidin tosi lyhyenä. Mä tiesin etten vois olla samassa huoneessa sen kans. Mitään ei työpäivän aikana tapahtunu ja sain olla rauhassa. Ei tää kyllä voi näinkään jatkua ett töissä joudun pakoilemaan jotain ja olemaan varpaisillaan sekä pitämään itteni helkutin kiireisenä! Oon nytkin aivan tolkuttoman väsyny! Ja huomenna olis vielä toinen samanlainen ilta tulossa... Kaima laitto tänään viestiä ja muistutti, ett tarpeen vaatiessa mä voisin hakea paskiaiselle lähestymiskieltoa. Se alkaa olemaan aika varteenotettava vaihtoehto, sillä en mä jaksa pelätä ana kun menen liinavaatehuoneeseen, lääkekansliaan tai ihan mihin vaan ett entä jos se tulee taas mun perässä... Helvetti mä alan taas vihaamaan itteeni... En halua olla nainen. Jos naisena oleminen on tällasta ja sen kuuluu sattua näin, niin musta ei oo tähän.

Väsymyksen kautta ylpeyteen.

Yön näin aivan hirveitä unia, sairaimpia kuin pitkiin aikoihin. Unessa olin itteni ulkopuolella ja näin kuinka pompin yhen paskiaisen pään päällä niin kauan kunnes sen silmät pullistu päästä ulos ja jälelle jäi kasa veristä mönjää. Muistan vieläkin erittäin selvästi millaisen onton kumahduksen hyppiminen aiheutti. Olin joutunu ottamaan tarvittavista Oxaminin yötä varten, sillä mieli ei ollut yhtään hyvä. Ilmeisesti terapia ja eilin illan fiilikset aiheutti tuollaset unet, niin uskosin. Aamulla olin aivan kuutamolla ja väsymys oli mieletön! Poika heräs ihmeellisen hyvin ensimmäiseen koulupäivään kutosluokkalaisena (jopa tunnen itteni vanhaksi..vaikka enpä tuota kovin vanha ollu kun raskaaki tulin!) ja oli mukava seurata toisen innostusta. Pojan lähdettyä kouluun ja lenkitettyä koirat mä luovutin väsymykselle, levitin olkkarin sohvan ja vedin peiton korville. En viittiny mennä takas makuuhuoneeseen etten herättäis beijbeä. Sain koirista unikaverit. Tuskimpa ehtiin kunnolla laittaa pään tyynyyn kun olin jo unten mailla.

Mun oli tarkotus viettää tämä yks vapaapäivä ihan leväten jotta saisin ladattua itteni ja ihan olla vaan, mutt kappas vaan, nyrkkeilemästä löysin itteni. Nyt olo ja mieli on taas hitusen kevyempi. Vaikka oli tarkotus ottaa rennosti niin mä tajusin kuinka hyvää kunnon treeni tekee ja tunsin saavani siitä enemmän kuin paikallaan olosta tai lepäämisestä. Mä oon huomannu, ett oon jo vähän oppinu kuuntelemaan itteeni ja ehkä mä joskus myös uskallan antaa itelleni sitä mitä tarvin. Kyllä mä tiiän ett otan välillä takapakkia ja paljon enkä voi antaa itelleni armon hitustakaan, mutt pienin askelin menen välillä eteenkinpäin.

Tällä hetkellä mieli on melko ok ja toivon tulevan yön menevän edellistä paremmin. Huomenna olis taas iltavuoroon meno ja jos vaan jaksan niin pojan lähdettyä kouluun ajattelin käydä salilla. Ai niin, järkkäilinhän mä tänään pojan tulevia koulujuttujakin. Poika haluaa yläasteen aloittaa urheilupainotteisella luokalla josta on parempi pääsy myöhemmin kaupungin urheiluakatemiaan. Tiedustelin joltain koordinaattorilta miten asian kanssa pitäisi edetä ja miten tuo liikuntaluokalle hakeminen käytännössä tapahtuu. Mitä ilmeisemmin poika haluaa tähdätä huipulle tuon salibandyn parissa joten mielelläni tuen omalta osaltani jotta tuo unelma olisi totta jonain päivänä. Oon mä toivonu urhelun pitävän pojan kaukana pahuuden teiltä, etenkin kun tuo ihana murossikä alkaa kohta kunnolla jylläämään. Toivon niin kovasti ett poika sais joukkueesta ja omasta lajistaan itelleen niin paljon sitä jotain jotta hänen ei tarvis ettiä sisältöä elämään jostain paljon huonommasta vaihtoehdosta. Kyllähän poika pyrki ja pääsikin pelaamaan tulevan kauden vuotta vanhempien kilpajoukkueessa joten näemmä hän tosissaan on lajin parissa. En voi olla muuta kuin ylpeä!
Ollaan myös suunniteltu, ett muutetaan sitten samalla kaupungin toiselle puolelle jotta tuo yläaste olisi lähempänä ja koulumatkat lyhyitä.

Paljon on siis tapahtunu tähän päivään. Nyt alan olemaan jo aika väsyny joten painuin sänkyyn ja valmistaudun ottamaan toivottavasti rauhalliset unet vastaan. Hyvää yötä! <3

Menneisyyden pakoilua ja likaisia huokauksia.

Mun mieli vetelee kunnon vuoristorataa ja oon kai ku tuuliviiri! Tänään oon saanu pidettyä itteni kuitenkin kohtalaisen hyvällä mielellä, mutt myönnän etten mä oo paljoa antanu mielelle lepoaikaa jotta se ehtis tuputtaa mulle pahuuksia. Aamukahvin ja aamupalan jälkeen aloin hieman touhuamaan...pesin pyykit, laitoin tiskit, imuroin ja luutusin lattiat, pesin wc:n ja kylppärin, pyyhkiin pölyt joka huoneesta ja kävin beijben kans lenkittään koirat. Mun oli pakko pysyä liikkeellä ja touhuta jotain. Se auttaa mua kestämään sitä outoa oloa, sitä ett jotain pahaa tapahtuu jos pysähyn ja annan sille mahollisuuden. Se on ihan ku kilpajuoksua, keino selvitä. Heti kun istuin hetkeksi alas niin musta tuli levoton ja aloin katteleen ympärilleni ihan kuin ettien vielä jotain joka "pelastais" mut paikallaan ololta. Päätin keittää kahvit ja alettiin beijben kans pelaan pleikkarilla ennen nyrkkeilemään lähtöä. Se vei mut hetkeksi pois kilpajuoksusta. Hetkeksi unohin kaiken.

Tänään kävin siis nyrkkeilemässä pitkästä aikaa ja oli aivan mielettömän ihanaa! Tunsin kyllä kropassa etten oo aikoihin käyny säkillä sillä se oli uskomattoman raskasta ja hiki valu aivan kuin saavista kaatamalla. Samalla kuitenkin nautin jokaisesta sekunnista. Loppuvenyttelyitä suoritettaessa meinas käydä köpelösti, sillä mun vieressä säkillä oli sellanen vähän vanhempi mies joka huokaili venyttelyiden mukana erittäin voimakkaasti. Mun korviin se hengitys kuulosti kamalalta, se oli kuin oikein hidasta ja puhisevaa...sellasta uuaaahhhh-ääntelyä! Mä yritin suorittaa vain omaa juttuani ja unohtaa tuon miehen ja sen huohotuksen, mutt koittaessani keskittyä mä laitoin silmät kii kun ajattelin siten sulkevani sen mieleni ulkopuolelle. Siinä meinas kuitenkin käydä just päinvastoin ja aloin vajota muistoihin. Räväytin nopeasti silmät auki ja tuijotin suoraan eteenpäin hokien mielessäni "oon nyt salilla, täällä ei oo mitään pahaa, oon salilla, oon turvassa, ei tarvi pelätä..." Vaikka yhä kuulin tuon miehen voihkinnan niin silti sain pidettyä itteni kasassa ja sain venyteltyä loppuun. Näin jälkeenpäin ajatellen oon kyllä aika yllättyny siitä kuinka hyvin selvisin.

Kun aloin kirjottaan tätä postausta niin samoihin aikoihin alko TV1:ltä tunnin mittainen ohjelma ihmiskaupasta jota katoin tässä samalla. Ohjelmassa seurattiin Afrikasta tulleita naisia jotka oli myyty ympäri Eurooppaa, ja päätyneet Norjaan. Noilla naisilla oli todella raskaat taustat mutt siitäkään huolimatta heitä ei voitu auttaa kovinkaan paljoa. Vaikka naiset olivat ilmiantaneet parittajansa se ei taannut heille suojaa eikä turvapaikkaa. Erään poliisin haastattelun aikana kävi hyvin selväksi ettei ihmiskauppaa vieläkään haluta nähä oikeana ongelmana, eikä "nuo kaukaa Afrikasta" tulleet ihmiset oo meijän läheisiä eikä niiden asiat kuulu meille, niitä ei oo meille olemassa. Mutt perkele ku ne on olemassa ja ne ongelmat on olemassa. Se on niin totisinta totta! Usein erehdytään ajattelemaan, ett täällä sivistyneissä ja edistyksellisissä Pohjoismaissa kaikki on hyvin ja oot turvassa, mutt ei se välttämättä niin ole. Mutt pitäis olla. Aloin väkisinkin miettiin, ett miten mun tapauksessa kävis. Vaikka mä en joutunut olemaan kadulla vaan sain kokonaisen huoneen sisätiloissa ja vaikka sain olla omassa kotimaassani eikä mun tarvinut ite hankkia asiakkaitani, niin olisiko siinä tapahtunut rikosta? Vaikka mun tarina on erillainen kuin muista maista tulleet prostituoiduiksi pakotettujen naisten, niin silti mä mietin, ett otettaisko mut tosissaan? Olisinko mä turvassa jos ilmiantaisin ne? Vai olisiko mulla tarpeeksi todisteita, miten yleensäkkin saisin todistettua sanani tosiksi?

Ohjelmaa kattoessa tunsin ymmärrystä noita naisia kohtaan, etenkin siinä kun puhuttiin naisten keinoista hankkia elantoa ilman koulutusta, työtä tai kattoa pään päällä. Edelleen sanon, ett vaikka mun menneisyys on täysin erillainen kuin heidän, niin jotenkin samaistuin heihin. Moni nainen on tullut hyväksikäytetyksi niin pitkän aikaa, suurimman osan elämästään etteivät he tienneet muuta keinoa elää kuin "kehonsa kautta". Ei he tienneet muusta, eivät osanneet muuta. Mä tunnistin itteni...

 Voinko mä koskaan oppia elämään kuten muutkin, oppia hyväksymään ja arvostamaan itteäni sekä mun vartaloa? Se tuntuu todella kaukaiselta, lähes mahottomalta. Vaikka en tiiä kuinka realistista se on niin ainakin mä voin toivoa niin kauan kun oon elävien kirjoissa.

Ehkä jonain päivänä mä oon ehjä ja puhdas.

Kovaääninen vieressäkulkija.

Nyt sitä ollaan menossa kohti PowerParkkia, ollaan matkattu jotain pari tuntia ja ilma on vaihdellu auringosta rankkasateeseen. Paikan päällä pitäis säätiedotusten mukaan olla puolipilvistä ja toivon mukaan se pitää paikkansa. Noh, oli ilma mikä tahansa niin sieltä mut sitten tänään löytää. :)

Mua on koko aamun ja tän ajomatkan ajan vaivannu tuo mistä kirjotin edellisessä postauksessa. Eli mä oon käännelly ja väännelly asiaa ympäri ja yrittäny miettiä eikö mitään olis tehtävissä jotta pystyttäisiin edes hitusen laittaan vastaan tuollaselle rikollisuudelle. En siis edelleenkään suostu nöyrtyyn tuon asian eessä, en perkele. Mä en vaan vielä oo keksiny ett millä keinoin, mitä kautta ja miten tällanen yks ihmisenkakara saa äänensä kuuluviin. Sanottavaahan mulla on, mutt miten se tavottais oikeat ihmiset ja vielä niin, ett siitä olis joku hyöty ja tarkotus ja ehkä jopa sais jotain muutosta aikaan. Mä haluaisin jollain tavalla pitää huolta nuoremmista, kertoa todellisesta maailmasta tai olla vieressä kulkijana sille jolle tuo todellisuus on jo tuttua.

Jos mä saisin jollain keinoin vietyä hitusen viestiä eteenpäin niin musta tuntuu, ett pystyisin jossain määrin hyväksymään itteni ja menneisyyteni vähän paremmin, sillä voisin ajatella etten oo joutunu kokemaan sitä kaikkea turhaan. Ehkä mä haluaisin ajatella, ett mun tarinalla joku toinen vois pelastua. Suuria haaveita, mä tiiän. Mutt ei kai täysin mahotonta.

We must do something!

Hiljaseksi vetää kun lukee iltapäivälehtien lööppejä. Muhun sattuu...sisältäpäin mä itken. Kyseessä siis on tuo järkyttävä tapaus jossa 12-vuotias tyttö on kahlittu käsistään kattoon ja raiskattu.
 http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1438501882186.html
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015080220121972_ul.shtml

Iltasanomien artikkeli eros jonkun verran Iltalehden jutusta, en siis tajunnu vangitaanko tuo tekijä vai mitä. Iltalehden tekstissä kerrottiin tytön joutuneen raiskatuksi. Mutt se miks asia mut pysäytti on se tunsin niin realistisesti omassa kehossa sen miltä tytöstä ehkä on tuntunu. Kaikki ne äänet mitä oon ite suuren joukon keskellä tapahtumien sattuessa kuullut alko välittömästi kuulumaan mun korvissa vaimeina. Korviin palautu ääni kengistä kun ne liikkuu hiekkaista betonia vasten, se kahina. Kuulin kehotukset pitää mua paikoillaan, kääntää mut ympäri, tukkia mun suu. Kaikki se nöyryytys oli taas sinä hetkessä... Ja mun sydän särky siitä tiedosta ett vasta 12-vuotias on kokenut jotain tuollaista. Kyllähän mä oon tienny pahoja juttuja tapahtuvan, mutt se tulee aina jotenkin niin todelliseksi tällasiin juttuihin törmätessä. Se on niin väärin!

Mä en halua myöntää ettei tuollasia rikoksia voitais jollain tavalla ehkäistä! Mä en suostu myöntään ett valtio, kylä, kaupunki, maailma olis avuton tuollasen rikollisuuden edessä! Mä en suostu! Jotain täytyy olla tehtävissä. Lapsille/nuorille pitäis jotenkin saaha kerrottua asioista niin ett ne ymmärtäis, ja kunnolla tajuaisivat ettei maailma ja kaikki ihmiset oo niin ystävällisiä ja aitoja kuin saattaa näyttää. Päinvastoin. Nuoret pitäis saaha ymmärtämään ett pahoja asioita oikiasti tapahtuu, ihan jopa täällä meijän omassa pienessä Suomessakin. Heille pitäs saaha kerrottua kuinka pienillä valinnoilla ne pystyy vaikuttamaan elämänsä suuntaan ja tapahtumiin. Kaikelta pahalta ei voi välttyä, mutt terveellinen varovaisuus ei koskaan olis huono idea.

Beijb on usein halunnun lohduttaa mua ja sanonu, ett enhän mä ite oo valinnu ja halunnu tulla seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, hakatuksi, myydyksi, raiskatuksi. Ei, en ollutkaan. Isäpuoleni ja sen juoppokaverin jutuille en paljoa voinu. Mutt vuosia myöhemmin mä ite tein valinnan kenen kanssa liikun, missä porukassa, nousenko autoon joka vie mut kotoa pois "turvaan" niin kuin mä itelleni uskottelin. Mä ite tein valinnan olla pienenä "tutkijana, silminä ja selustan turvaajana" ja osallistua pieniin "juttuihin". Mä ite tein valinnan sulkea silmäni todellisuudelta, siltä mitä tein ja keiden kanssa liikuin. En mä  kuitenkaan osannu silloin uskoa ett kuinka huonosti asiat voi oikiasti päättyä, en mä osannu arvata kuinka pieniksi palasiksi mun ihmisarvo tultais pilkkomaan.

Valtion ja meijän kaikkien pitäis pitää parempi huoli pienemmista ja läheisistä, ja jopa niistä vieraistakin. Asioihin pitäis saaha muutosta, näin tää ei voi jatkua. Tuollasia raiskauksia yms. tapahtuu tosi paljon, liikaa. Vasta törmäsin googlessa tällaseen lehtileikkeeseen:

 Ja tuota kaikkeahan on myös täällä meijän kotopesässä. Helvetti... Mä en tiiä mitä sanoa... Tälläkin hetkellä jossain on joku joka itkee tukahdutettua itkuaan tyynyä purren tai joku joka pelosta ja häpeästä sekaisin joutuu suostumaan sisätutkimukseen ja todisteiden keräämiseen kynsien alta ja antaa hoitajan leikata pieni pala hiuksia laittaen ne sitten pieneen pussiin. Koko ajan hoitaja haluaisi sanoa tuolle tytölle jotain lohduttavaa, mutt ei voi. Hän ei tiiä mitä sanoa joten hymyilee vain hiljaa ja sulkee oven. Kumpa tuo tyttö voisi  myös vain jatkaa eteenpäin ja siirtyä seuraavaan päivään, mutt ei. Tyttö on revitty eikä koskaan enää palaisi ennalleen.

Mä en halua ett kukaan joutuu enää kokemaan tuollaista jos se vain olisi jotenkin vältettävissä. Täytyy olla. Mä haluaisin niin auttaa, tehä jotain.

Ankaruutta ja syyllisyyttä.

Tänään yks vapaapäivä. Mieli olis tehny maata koko päivän ja levätä juoden kuumaa mehua hunajalla jotta viimein saisin selätettyä tän sairastelun. Mutt...syllisyys ja ittensä haukkuminen nostaa päätään. Harhamieli nalkuttaa korvaan kimeällä äänellä kuinka laiska mä oon ja saamaton jos en käytä päivää koko perheen eteen ja tee jotain hyödyllistä! Nyt sitten pyykkikone on taas käynnissä, tiskit oottaa pesijäänsä ja imuri tahtoo tulla ulos kaapistaan. Huoh...kumpa osaisin olla välittämättä ja antaisin itelle luvan hoitaa itteäni. :( Mutta kun sitä on tottunu kuuntelemaan kuinka laiska ja turha oon ihmisenä etten voi yhtään laittaa kortta kekoon, niin kai mä yhä haluan vakuuttaa olevani jotain muuta. Lapsena kotiin sai jäähä sairastamaan vaan silloin kun oli kuumetta lähemmäs 38 astetta tai enemmän, flunssat tai pyörtyilemiset ei muuttanu mitään. Kouluun vaan ja kotitöiden tekoon. Joskus pyysin paria markkaa jotta pääsisin koulun discoon kavereiden kans ja sen rahan saamiseen oli tehtävä vielä enemmän töitä, sillä "ei koti mikään täyshoitola oo". Oon siis oppinu ettei kotona levätä, laiskuutta se on. Terapeutin kans juteltiin myös näistä asioista ja kerroin, ett mun on aina tarvinnu tehä niin paljon enemmän ku esim. siskoni jotta tulin ees huomatuksi ja oon joutunu todisteleen kaikille ett oon ihan hyvä. terapeutti kysy, ett oonko mä koskaan lapsuudessa/nuoruudessa saanu kannustavia sanoja tai onko ollu ees yhtä ihmistä joka olis uskonu muhun. Mietin kovasti...mutt ei. Ei ollu. Mun eteenpäin meneminen on riippunu vaan siitä ett oon ite uskonu itteeni ja mulla on ollu tunne, ett mun on pakko tehä niin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei oo ollu. Oon suorittanu elämäni aikana paljon asioita ja ollu monessa mukana, tehny kaksinverroin enemmän, tippunu ja kaatunu, kiivenny uudelleen. Mutt mikään ei tunnu riittävän. Mä en tee tarpeeksi enkä oo tarpeeksi jotain. Mä en saa sanottua itelleni ett oisin pärjänny hyvin tai ett mulla ois oikeus myös levätä ja joskus jopa hemmotella itteeni (oon kuullu joidenki tekevän niin :) ). 

Musta on myös tuntunu etten mä häröilyni lomassa oo ollu hyvä vaimo vaan oon hankaloittanu beijbenki elämää. Syytän itteeni kun en aina (en juuri koskaan) pysty olemaan kuten muut, terveet ihmiset. Mä hermoilen, raivoan, kiukuttelen, häröilen, dissoilen...oon siis mitä ihanin ja rakastettavin! Suunnittelin beijbelle pienen yllätyksen illaksi, sanoin alkuviikosta vaan ett perjantai-illaksi ei mee suunnitteleen mitään vaan on mun käytettävissä klo 19:30 --->. Muuta infoa en kertonu. :) En vielä paljasta teillekään mistä on kyse, sillä mun tuurilla beijb kävis just tänään kuitenki lukemassa mun kuulumisia ja sais sitten tietää mun suunnitelman. Oon kyllä aika innoissaan itekkin! :)

Mutt sitä ennen...täytyy siivota jotta oisin oikeutettu iloitsemaan illasta.

Miltä epätoivo tuntuu?

Yhä täällä. Tänään on ollu hiukkasen parempi päivä, ainakaan en oo itkeny. Siivosin taas pikkasen sieltä ja täältä, samalla tunsin taas ihan ku laittavani elämääni kuntoon. Alkaa kuulostaan siltä ett ihan ku meillä olis aina kamala kaaos kotona kun siivoan melkein joka päivä, mutt ei se ihan niin oo. Mulla vaan on ihmeellisiä pakkomielteitä! :) Puuhatessa on helppo ajatella kaikkea ja etenkin viime päivien tunnelmat antaa aihetta ajatteluun. Mä edelleen oon samaa mieltä kun aiemmissa postauksissa, mutt se tunne on nyt enemmän jotenkin mun sisällä ja osa mua. Mä tuun sen kans toimeen eikä mun tarvi riidellä sen kans. Mä annoin itelleni luvan olla väsyny, mä haluan ajatella ett mulla on oikeus lähteä täältä jos/kun haluan mutt sitä ennen mun on yritettävä taistella vastaan. Ainakin hetki vielä. On helpompi ja rauhallisempi olla kun tietää ettei mun oo pakko yhtään mitään sitten kun siltä tuntuu. Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutt jotenki noin mä sen järkeilen.

Tänään kävin pitkästä aikaa juoksemassa ja alko ärsyttään kun tajusin kuin kauan viime juoksulenkistä tai kunnon treenistä on aikaa!! Voi helvetti sentään, liikunta on yks mun suurin voimavara, miks mä oon unohtanu sen?! Kyllä mä sen olin päättäny ett joulun ajan annan itelleni luvan herkutella ja nauttia, mutt treenaaminen jäi myös kaiken hässäkän alle. Nyt haluan ottaa ajan takas ja puran kaiken tän vihan treenin kautta ulos. Yks keino tapella menneisyyttä vastaan on opetella tykkäämään itestään ja voija fyysisesti hyvin ja mä taas rakastan "rääkätä" vartaloni ja muokata siitä mieleisen vaikka muut onki sen rikkonu. Aion panostaa itteeni antamalla itelleni aikaa levätä ja aikaa treenata. Mä haluan yrittää taistella kaikkea pahaa vastaan, mutt mä en uskalla ajatella ett voitanko mä ja kuinka kauan saan/jaksan olla täällä, mutt mä haluan laittaa kampoihin, ja nauttia näistä hetkistä joista kykenen.

Ihmiset, jotka ei koskaan oo menettäny elämänhaluaan tai olleet masentuneita tms. ei voi ymmärtää miltä tuntuu kun ei yksinkertasesti vaan jaksa enää, tunnet kun sun sielu koostuu pelkästä epätoivosta ja hengittää surua, ei ole kovin helppoa ottaa askelia eteenpäin. Ei ees pientä askelta.Viimeksi eilen illalla/yöllä kun juteltiin beijben kans asioista, niin oisin antanu melkeen mitä vaan jotta oisin kyenny jotenki kuvaamaan sitä tunnetta mikä mulla on! Kumpa sitä tunnetta vois hetkeksi lainata toiselle ja sitt kysyä ett "noh, tuntuuko aurinkoiselta, heitetäänkö kärrynpyörä?" Tuon ei oo tarkotus kuulostaa ilkiältä tai tylyltä, mutt noin se menee. Kun elämänhalu on menny niin silloin kaikki on harmaata, hiljasta, tyyntä, mutt samalla se satuttaa ja raatelee, kirkuu ja viiltelee!! Se repii ja tukehuttaa. Silloin kamalinta mitä joku voi sanoa on "piristy vähän, yritä ees". Sillon tekee mieli läimästä pitkin poskia, mutt tyytyy vaan :
                                   

Mutt kyllä mä ymmärrän ett varmasti on hankalaa yrittää löytää oikeita sanoja, mutt sillon vois olla sanomatta mitään ennemmin ku laukasta jotain joka todennäkösesti loukkaa ennemmin ku auttaa. Ei kai sitä myöskään oo mitään oikeeta lausetta tai muistovärssyä (sen aika kai on pikkusen myöhemmin :D  ja taas meni huonon huumorin puolelle), jota kannattaa sanoa. Itelle mulle merkkaa eniten se jos mä tiiän toisen olevan olemassa sitten jos/kun apua tarviin. Ei muuta.

Joten, iso kiitos teille kaikille jotka ootte jelpannu mua. Vaikka mun luottamus toisiin ihmisiin on minimissä niin siitä huolimatta mä oon saanu tuntea etten mä ihan niin yksin oliskaan. Ootte niin tärkeitä, te kaikki. <3

                                       
                                    

Kotitehtävä :(

Eilisestä Kokonainen-ryhmän tapaamisesta unohtu kertoa pari asiaa,johtunee varmaanki eilisestä mielialasta ja väsymyksestä. Se ei siis ollu paras päivä mulle. Ja aiheena oli raskas aihe; itsetunto ja ihmisarvo. Mä en koe omaavani juuri minkäänlaista arvoa, en voi sanoa olevani arvokas. Tiiän kyllä ett oon tärkeä pojalleni ja merkitsen hälle paljon. Mutt musta tuntuu, ett mut on nöyryytetty niin pahasti etten mä osaa nähä itelläni minkäänlaista ihmisaroa. Mulla on sanavapaus, oikeus omiin mielipiteisiin ja oikeus olla mä. Ne mulla on ja oon niistä onnellinen. Mutt multa on viety oikeus omaan vartaloon, oikeus lapsuuteen, oikeus koskemattomuuteen, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Multa on viety rohkeus mennä ihmisten eteen ilman meikkiä, multa on viety rohkeus katsoa ihmisiä silmiin, multa on viety oikeus nauttia elämästä, oikeus itkeä ja oikeus nukahtaa ilman pelkoja ja ilman flash backejä menneistä. Mä en voinu sanoa olevani arvokas.

Ryhmässä saatiin kotitehtäväksi harjoitella itsensä hyväksymistä. Mun pitäisi ainakin kerran katsoa peiliin ja sanoa " Olen arvokas " tai " Hyväksy itseni" tai " Rakastan itseäni ". Mä vaan pudistin päätäni hiljaa enkä sanonu mitään. Mä en vaan voi. Ja joo, kyllähän mä katon peiliin päivittäin mutt on eri asia katsoa itteä ajatuksella, katsoa ihan kunnolla. Mä muistan ku opiskeluaikana piti paperimassasta tehä itelle peili, eli saatiin kohtalaisen isot peilit ja massasta niille piti muotoilla kehykset. Mä rikoin sen peilin palasiksi, pieniksi siruiksi ja liimasin niitä kyynelen muotoiseen kehykseen. Mä en halua katso itteeni.

Tänään on ollu jo vähän parempi päivä ja huomenna olis tän viikon ainoa vapaapäivä. Ja aamulla on terapia...ei huvita, mutt tiiän ett tarvin sitä. Mun piti kertoa vielä jotain muuta, mutt nyt en taas muista mitä se oli. :/

Näkyykö hulluus?

Huomasin ett terapiakäynnistä unohtu kertoa pari juttua ; ekana se, ett mä pääsin siihen "Kokonainen"-ryhmään josta kerroin pikkasen jossain kirjotuksessa. Se ryhmä on tarkotettu naisille/tytöille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä ja/tai väkivaltaa ja tarkotuksena on keskittyä itsensä hyväksymisen paranemiseen, itsetunnon ja ihmisarvon palautumiseen ja kaikkee sellasta. Sellanen juttu siis alkaa myöhemmin syksyllä ja ootan sitä paljon!

Toinen juttu mikä mua jäi terapiakäynnissä vaivaamaan ja pisti jopa vituttaan oli muiden ihmisten käyttäytyminen. Samassa rakennuksessa missä käyn jutteleen on myös muita toimistotiloja, lähinnä siellä pyörii kaikkia krakakauloja ja salkkutyyppejä. Mä tilasin terapian loputtua itelleni hissin ja astuttuani sisään hissiin siellä oli mun lisäksi kaksi pukumiestä sliipattuine letteineen. Ja voi herrajumala sentään ku setät säikähti ja molempien mielissä varmasti kajahti huuto "APUA, HULLU TULI HISSIIN!! NYT SKARRPPINA JA PÄÄ KYLMÄNÄ, KYLLÄ TÄSTÄ SELVITÄÄN!!" Reppanat katto mua ja mä vielä hölmönä hymyilin niille kohteliaasti ja asetuin seisomaan toiselle puolen hissiä kun molemmat ottivat askeleita toiseen seinään päin. Ne yritti jatkaa mitä ilmeisemmin kesken jäänyttä keskustelua, joka kuulosti lähinnä tältä " joo siis...siis olihan se kesäloma...siis ainahan se on sellasta hässäkkää...aurinko se on kyllä paistanu...". Mä varmaan näytin niiden silmissä tältä:

Ne kai laski pitkiä sekunteja mielissään ja toivoivat hissin ovien avautuvan nopeesti. Mun teki mieli sanoo niille, ett mulla on lääkitys kohillaan, en mä pure. Mutt jotenki menin ihan hiljaseksi. Onko mielenterveystoimiston asiakkaana oleminen pelottava juttu ns. tavallisille ihmisille?! Kun miehet tajus mistä kerroksesta mä heijän seuraan liityin, niin välittömästi niillä meni systeemit sekasin ja ne kai alko miettiin, ett kuin monta ihmistä oon psykoosissa tappanu ja onko mulle annettu sähköhoitoa kuten Jackille Yksi lensi yli käenpesän-leffassa vai aiotaankohan mulle tehä lobotomia. Mä kai näytin sairaalta, pelottavalta ja uhkaavalta niiden miesten silmissä. Ja kun hissin ovet aukes, nää miehet pujahti kiireen vilkkaa ulos. Mä jäin hölmistyneenä seisoon hetkeks paikoilleen...mietin vaan ett näkyykö hulluus? Ja oonko mä hullu jos mun elämä on kaatunu? Senkö takia mua saa pelätä?

Mä tuun jatkossakin käyttämään tuota hissiä,sopii se muille tai ei. Mutt jos joku ei uskalla mun kans tulla samaan hissiin niin vieressä menee portaat, ne on vapaassa käytössä. Miks tuollasia ennakkoluulosia tyyppejä ei voija sijottaa johonki kaupungin reunalle ja laitamille pois meijän silmistä jotka yritetään taistella ittemme ja elämämme puolesta?! Mua niin vituttaa!

Huomenna on se vittumainen työpäivä, eli joudun oleen sen mun "ahistelijan" työpari... kumpa se tajuais antaa mun olla ja keskittyis työntekoon.